perjantai 4. toukokuuta 2018

Tieto yllätti olettajan

Avokki tuolla soittaa sähkistä. (Yksi sen ammateista, jota tällä hetkellä ei pahemmin harjoita, on kitaransoitonopettaja.) Oli laittanut jemmasta vanhoja halvalla ostettuja kieliä kitaraansa. Päällysteestä jäi mustaa sormiin. Tuli puhe nikkelistä. Käytiin keskustelu:

Minä: "Ai niin mulla on nikkeliallergia! En ookaan ikinä muistanu sanoa sulle. Enkä muistanu itekään. Mut just muistin. Lähinnä ilmeni rannekellon kanssa, kun metalli oli pitkän aikaa ihoa vasten."

Ollaan seurusteltu 9 vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikein ajankohtainen asia.

"Miten sitten oot voinu harjotella kitaraa?" kysyi viaton avokkini.

Niinpä tosiaan, armas avokkini. Kuinka monta kertaa olet kuullut minun harjoittelevan kitaraa (tai yhtään mitään) yhdeksänvuotisen yhdessäolomme aikana?

Harjoituskirjanpito kertoo, että olen soittanut sähkökitaraa puolisen tuntia syyskuun 6. ja 10. päivä sekä lokakuun 10., 12. ja 13. päivä 2017. Sen jälkeen kirjanpito loppui, mutta eipä ole ollut kirjattavaakaan. Syyskuussa sitä Master of Puppetsia ja lokakuussa Trooperin sooloa. Joita kumpaakaan en osaa, mutta tuolta pohjalta on mun näkökulmasta ihan hyvä jatkaa opettelua.

Siispä sanoin: "Enhän mä koskaan harjottele. Kyllähän sä sen tiiät. Ei tullut mieleenkään, että kitaransoittoon vois liittyä nikkeli jotenkin. Sitä paitsi kitaransoitto sattuu sormiin."

Avokki: "Niin tosiaan, ethän sä kyllä harjottele."

Miksi tällainen keskustelu käytiin? Avokki tiesi aivan hyvin, etten ikinä reenaa. Viimeksi viikko sitten perjantaina kävin soittamassa 2 kappaleen esiintymisen pääsoittimellani. Muistelin biisit äkkiä läpi siinä lavan takana.

Ei hän siis minua kyseenalaistanut, vaati vain sekunnin hänellä ajatella kunnolla, ns. päästä kartalle.

Syy on, että silti opin. Elinkumppanianikin, koulutukseltaan kitaransoitonopettajaa, onnistun näköjään hämäämään. Mikään virtuoosi en ole, amatööri vain tuossa kitarassa. Mun aivoilla vaan oppii vähällä vaivalla paljon, kun ne on "erittäin tehokkaat". Niin sanottiin mulle tutkimusten jälkeen jo ennen kuin sain käteeni virallista raporttia.

Tämän kaiken avokki kyllä tietää. Ihmisen mielelle on luontaista muistaa helppoja perusoletuksia syistä ja seurauksista. Ne tulevat ekana mieleen, kun ajattelee nopeasti. Toisen soiton ollessa sellaista, mikä yleensä saavutetaan harjoittelulla, ei vaan ekana tule mieleen, että taidon ois voinut saavuttaa vähemmällä. Siltikään, vaikka on 9 vuoden ajan nähnyt harjoittelemattomuutta. Nythän hän ei edes kuullut soittoa, kuvitteli vain soittotaidokseni jonkin mielikuvan, joka mielestään pulppusi.

Sanoillakaan ei ole merkitystä: kertomukseni harjoittelemattomuudesta ei tahdo painaa, vaikka se on totta ja moneen kertaan toistettu.

Tarkemmin kun ajattelen, niin eihän missään nykyään riitä oma sana!

Kun sanoo "en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa laskua" on tulkinta "sittenkin epäröit myymistä".
Kun sanoo ystävälle "varattu herra X oli rakastunut minuun eikä viesti mennyt perille, vaikka sanoin että ei ikinä", tulkitsee kuulija "sinäkin olisit halunnut, mutta olosuhteiden pakosta et voinut".
Kun sanoo tuttavuudelle "ajattelin tehdä pari tällaista puista huonekalua itse ja myydä muutamalle tutulle, kun näitä ei mistään saa", (tuskin saan ikinä oikeasti aikaiseksi...) kysyy kuulija seuraavan kerran nähdessämme ja kertoessani tulevaisuudensuunnitelmistani: "mutta entä se sinun puusepänurasi?!"
On luultu juoneen jonkun pöydän alle, vaikka todellisuudessa on ottanut vaan muutaman oluen. Ensivaikutelma ja väärinkäsitys jää legendana elämään.

Ymmärrän, etteivät asiakkaat aina muista, mitä on puhuttu. Toistuva tilanne on esimerkiksi, että kuvitellaan vuokran jälkeen olevan mahdollisuuksia saada jollain diilillä suostuteltua minut myymään vuokrattua kalustoa itselleen alennettuun hintaan, ja näinhän ei ole.

Avokki ja minä olemme molemmat kirjaimellisia. Silti näitä sattuu puolin ja toisin. "Kun vaikutit, että tarkoitat muuta!"

Onhan mediassa vakavammistakin aiheista esimerkkejä. Kuvitellaan toisen antavan ymmärtää milloin mitäkin, ja sitten perustellaan sillä tulkinnallaan kaikenlaisia tekoja.

No, kuulkaahan ihmiset! Minä tarkoitan ihan just niitä sanoja ja kirjaimia, jotka sanon! Virheitä sattuu ja mielipiteet muuttuu, mutta yksinkertaisuudessaan asia on just noin.

Vai pitäiskö vaan opetella uudet merkitykset kaikelle, kun kaikella kerran nykyään on piilomerkitys? Jännittävää miettiä, mitähän oikeasti tarkoitetaan kun sanotaan "kissa". Sehän voi tarkoittaa mitä vaan, vaikkapa että olet päättänyt alkaa eläinlääkäriksi tai nähnyt eilen ilveksen. Vai oletko horoskooppimerkiltäsi leijona? Muuttolinnut, mitenhän tämä nyt tulkitaan, kun kerron nähneeni? Varmaan oletetaan alkavan metsästäjän uralle seuraavaksi.

Talvi yllätti autoilijat, sanotaan. Minä sanon jotain muuta.

Voimakaskin ilmiö, näköjään, kun sitä ei edes kumoa kokemusten kautta oppiminen. Ainakaan avokkini tapauksessa. Harjoittelevaiseksi ihmiseksi luuleminen on kuin olisi kuvitellut minun olleen joskus aamuvirkku tai nauttineen joskus ruoanlaitosta.

Olisi niin helppoa, jos muut vain sisäistäisivät sen, mitä sanotaan, eivätkä jotain asian vierestä.

Miten ihmisestä on voinut evoluutiossa kehittyä tällainen? Sanojen kuuluisi olla väline, jonka avulla oppia ja ymmärtää toisia ihmisiä joutumatta ensin itse kokemaan kaikkea samaa.

Kaikki viestintä taitaa olla tuomittu epäonnistumaan.

Maailmassa on vikaa.

torstai 3. toukokuuta 2018

Kysynnän ja tarjonnan laki

Taas on se aika vuodesta, kun vuokrakyselyjä tulee ovista ja ikkunoista.

No okei, ehkä vähän liioittelin. Sanotaan nyt vaikka isoja kyselyjä hyvin pienestä ovesta ja ikkunasta.

Ainoa mitä voin sanoa, on "ei oo" ja "tulossa on kunhan järjestyy, mutta mitään varmaa ei ole".

Viime aikoina minulta olisi mm. yksi henkilö halunnut vuokrata omiin piireihinsä sekä 6000 euron arvoista kalustoa että 2000 euron. (Summat pyöristetty ja asia hieman yksinkertaistettu.)

Toinen kysely oli, löytyisikö minulta 5 kpl 2000 euron arvoista esinettä vuokrata syksyllä tai oikeastaan mielellään heti. (Tässäkin summat pyöristettyjä. Alv:ton hankintahinta voi jäädä 1700 euroonkin riippuen tilanteesta. Halvempikin voisi onnistua, jos käytettyjä metsästäisin, mutta nyt on linjauksena hankkia uusia, minkä perustelusta saisikin jo oman postauksensa.)

Kaksi kysyjää, piireissään 7 potentiaalista asiakasta, minulla 18000 euron vaje.

Ja minun sieluani raastaa! Nämä ovat niitä aikaisia lintuja. Tiedän, että syksyyn mennessä minulta on kysytty ties moneenko kertaan näitä kahta tuotetta, joille on eniten tarvetta.

Se vain, että nämä ei ole niitä itsensä nopeimmin takaisin maksavia esineitä. Olin ajatellut hankintoihini ihan toista taktiikkaa. Kalustoa, joka olisi halvempaa, nopeammin takaisin maksavaa, ja jolle myös on kysyntää, mutta eri piireissä. Vasta vaihe 2 sisälsi tässä määrin näitä tonnien esineitä. Jos muutan suunnitelmia, on hintoja nostettava. Tilattava mukaan sellaisia hienoja pieniä lisämausteita, että saan hyvän perusteen nostaa hintaa erityisyyden perusteella. Tällä kysynnällä hintoja voi nostaa muutenkin, mutta tarvitsen myös omalletunnolleni jotkut perusteet. Raon, josta paeta vastuuta muutoksesta.

Ulkona odottaa nälkäinen joukko, jolle minulla ei ole tarjota yhtään mitään. Kaikki on loppu. Hirvittää, montako kymmentä kerkiää kysyä syksyyn mennessä. Taatusti tuplasti tai triplasti viime vuoteen nähden, kun sana on levinnyt.

Murehdin siis asiakkaiden karkaamista toisen syliin. Ei vaan ole ketään toista kenen syliin karata. Vielä.

Perseen perseen perse.

Ja avokkikin vaan nauraa näille mun ongelmille.

Nyt, jotain actionia!

Puhelin kauniiseen käteen ja heti aamusta soittelua mahdollisille rahoittajille sekä lisää tarjouspyyntöjä. Ja uudet ihan hemmetin hyvät laskelmat!

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Arvoista ja motivaatiosta

Ylipitkä teksti. Kirjoitettu pikkutunneilla. Säästä itseäsi - älä lue!

...

Viime päivinä oon ajatellut paljon työtä. Kysellyt tarjouksia. Saanut tarjouksia. Miettinyt vastauksia sähköposteihin silloinkin, kun en ole niiden äärellä.

Motivaatio. Mistä se kumpuaa? Aito, sisäsyntyinen. Ei sellainen "mistä tässä asiassa voisin tänään innostua" -tyyppinen motivaatio, jonka joutuu erikseen herättelemään.

Tänään olen tätä mieltä:


1) Velvoitteet, oikeudenmukaisuus, turvallisuudentunne

Luulen olevani hyvin velvoiteorientoitunut. Lupaukset on pidettävä. Odotukset on täytettävä.

Vastuullani olevien asioiden täytyy hoitua. Rooli täytyy vetää. Show must go on!

Kenen lupaukset ja kenen odotukset, onkin ongelmallista. Yleensä ei vanhempien, avopuolisoni tai minun omanikaan. Vaan kenen tahansa muun, joka tulee pyytäneeksi. Asiakkaiden, pomojen, oppilaiden, viranomaisten, yleisön. Aikanaan omien opettajieni. Niiden, joilla vielä on särkymätön kuva minusta, keiden mielipiteessä vielä on menetettävää. Niiden, jotka voivat kuvitella tulevaisuutta ja luottaa, että tuo kuva on totta. Siis niiden, joiden mieliin olen tuollaisen kuvan herättänyt.

Nimittäin opettajana, ja muutenkin, olen tahattomasti hyvin innostava, koska uskon asiaani ja olen siitä niin innostunut. Mielikuvitus lentää, tunnelma nousee, kaikki on mahdollista!

Ja niinhän kaikenlaista saavutetaankin. Asiakkaat, pomot, oppilaat, viranomaiset, yleisö, fanit.

Minunkin saavutuksiani seuraa siinä sivutuotteena. Tärkeintä kuitenkin on roolinsa täyttäminen, oli kyseessä sitten auktoriteettiasema tai auktoriteetin alainen asema. Asema ei ole aina edes itse valittu. Esimerkiksi avunpyytäjät laittavat minut tiettyyn asemaan, jossa koen velvoitteekseni auttaa edes vähän, edes jollakin tavalla. Tämä on peruspsykologiaa, jota koetan kiertää. En suinkaan enää ota aivan kaikkea asiakseni.

Tämän takia olen parissa työpaikassa polttanut itseni lähes loppuun. En vain voinut jäädä sairaslomalle, kun olin luvannut homman hoitaa. Vielä kun oppilaat aina kärsivät tavalla tai toisella opettajanvaihdoksesta, joten ainakin olisi pitänyt pystyä selittämään seuraavalle kaikki systeeminsä ja langanpäänsä.

Samasta syystä deletoin opinnäytetyöstäni kaiken tekstin ensimmäistä sivua lukuunottamatta ja kirjoitin sen uusiksi viimeisenä yönä ennen palautusta. Aamulla klo 7 sormeni eivät oikein enää liikkuneet, aika jähmeää oli, liika on liikaa.

Vahva tunne siis. Enää minulle ei kävisi ainakaan tuota loppuunpalamista, ymmärrän terveyden tärkeämmäksi.

Motivoidun myös hyvin helposti puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hermostun vääryyksistä, vääränlaisista vapauden rajoituksista, oikeuksien polkemisista, vastuun välttelystä. Luen tämän kuitenkin samaan velvoitteiden kategoriaan. Molemmat asiat kun liittyvät oikeaan ja väärään.

Negatiivisten tunteiden välttelyhän tässä on kyseessä. Velvoitteiden laiminlyönnistä kiinni jääminen johtaa häpeäntunteisiin ja pettymykseen. Vääryydet taas aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa - täytyyhän voida luottaa tiettyyn sosiaaliseen säännöstöön ja sen noudattamiseen! Oikeudenmukaisuuden puolustamisessakin siis on tavallaan kyse omasta turvallisuudentunteesta.

Turvallisuudentunne näkyy myös siinä, että päädyin sittenkin maksamaan asuntolainaa nopeammalla tahdilla enkä aio laittaa taloa pantiksi mistään tulevista lainoista. Haluan olla vapaa, ja omistettu koti on siitä hyvä tae. Turvallisuudella on isompi kerroin kuin niillä arvoilla, jotka painoivat vaakakupissa toisella puolella.

Kolmen kopla on taustalla myös suhtautumisessani perheeseen ja toisen isoäitini kanssa hengailuun. Haluan maailman olevan turvallinen ja oikeudenmukainen, ja uskoni sellaiseen maailmaan säilyy parhaiten täyttämällä velvollisuuteni huolenpidon suhteen. Mummon kanssa myös on todella mukavaa, mutta mukavuus yksistään ei saisi asiaa tuntumaan tärkeältä.


2) Hämmästyttäminen

Näkökulma, joka vahvistuu vahvistumistaan.

Minä haluan hämmästyttää!

Ennen vanhaan olin kunnianhimoinen, ja välillä saan sen herätettyä nykyisinkin. Kunnianhimo ei kuitenkaan automaattisesti "mene päälle" ellei jokin seikka käynnistä sitä.

Mahdollisuus hämmästyttää kyllä käynnistää. Mahdollisuuksien kohtaaminen vain on arvaamatonta puuhaa.

Ei ole mitään yllättävää siinä, että suostun soittamaan keikan, vaikka olen keikkatauolla. Sillä mikä on koukuttavampaa kuin itkettää yleisöä ihan vahingossa, ja hämätä heitä niin pahasti, että unohtavat mitä olivat tekemässä? Edellisessä pienessä soittohetkessä oli mukana pappi, jonka oli tarkoitus ottaa minusta kuva kunnan nettisivuja varten esityksen alettua, mutta hän unohti.

Mieleenpainuvin oli se 1,5 vuotta sitten soittamani vain kahden biisin kokonaisuus, joka sai yleisön siihen pisteeseen, että puhuivat vain minusta eikä muista esiintyjistä koko illan ja kaikkien kanssa piti puhua vain itsestäni siitä huolimatta, että parhaani koitin kääntää puheenaihetta muualle. Olen kuulemma oman soittimeni prince. No enpä tunne Princeä erityisemmin niin paha kommentoida. (Videoiden perusteella Prince on lavalla hikinen ja sätkyvä ja hänellä on syvään uurrettu kaula-aukko. Minulla ei ole mitään näistä.) Yksi mies sanoi, että minulla pitäisi olla haltian korvat. Ja minun jälkeeni esiintyneen laulajan esitys kuulemma meni pilalle, koska hän oli niin itkenyt minun soittoni aikana. Niin tuossa oli vain muutama esimerkki. Lopulta pakenin omiin oloihini motellihuoneeseeni.

No eipä se tuollaista aina ole. Mutta olihan tuo ihan motivoivaa. Vaikka ehkä niillä kaikilla vaan oli pari lasia viiniä juotuna ja univelkaa edellisiltä öiltä -> herkkä mielentila. Teoriassa voisin motivoitua vaikkapa harjoittelemaan soittamista, jos muistaisin joskus ajatella tuota tilannetta.

Arvaamatonta ja yllättävää sen sijaan on, että yhtäkkiä katselen jotain akrobatiavideoita ja motivoidun venyttelemään ja vähän harjoituttamaan lihaksianikin, ihan kotikonstein vain, koska minulla on hyvä kolmiulotteinen hahmotuskyky, muisti ja motoriikka, ja alitajunta nappaa heti vinkistä vaarin. Ja tietysti katselen niitä kaikkein edistyneimpiä ja vaikuttavimpia videoita eikä mielessäni ole mitään välivaiheita tämän nykyisen jähmeän rapakunnon ja olympiatason urheilijoiden välillä. (Huono juttu motivoitua tuollaisesta kun olis muutakin tehtävää odottamassa. Mutta toisaalta jos saan sillä itseni liikkumaan, niin mikäs siinä!)

Toisinaan myös hämmästytän ihan yrittämättä. Oikeastaan saan tosi harvoin yhtään mitään aikaan, koska minulla on tämä motivaatiohäiriö, leikkimielisesti nimitettynä, mutta kun jotain saan aikaan, sitä hämmästellään. Piirustuksen, sävellyksen, koulutehtävän. En ole perfektionisti, mutta koitan käytettävissä olevan ajan ja energian puitteissa saada riittävän hyvän lopputuloksen ja viilaan ja tarkistelen ja lisäilen näkökulmia viimeiseen asti.(Huom., blogin kirjoittaminen on ajatuksen virtaa eikä kuulu tuohon hämmästyttävien tuotosten kategoriaan...)

Monesti myös hämmästytän ihan väärinymmärrysten perusteella. Ihmettelen erityisesti pohtivuuden korostamista. Enhän minä mieti koskaan yhtään mitään! Päässäni soi biisejä ja pyörii lauseita irrallisista asioista, syntyy keskusteluja ja kuvittelen, mitä työsähköpostiin kirjoittaisin. Ainoat tavat ajatella syvällisesti, minulle siis, ovat se, että samalla höpötän tai kirjoitan. Toinen tapa on kuunnella, katsoa tai lukea lähdemateriaalia samalla kun keräilen irrallisia ideoita muistiinpanoihin ja myöhemmin yhdistän ne.

Hämmästyttämiseen liittyy vielä ongelmanratkaisu.

Tässä eräänä päivänä jumiuduin 5 tunniksi katsomaan luentoja fotoneista ja lukemaan aiheesta. Sen lähemmäs opiskelua en ole viime aikoina päässyt. Koska tavallinen tentin hyvä läpäisy ei ole motivoivaa, mutta mahdollisuus keksiä jotain uraauurtavaa maailmankaikkeuden rakenteesta on.

Niin. Tuo ongelmanratkaisu kun yhdistyy omiin ominaisuuksiin ja olosuhteet mitenkään vaikuttavat mahdollisilta, käy sellaisia kummallisia asioita kuin että päätyy yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Paitsi että siellä opiskelu ei onnistu, koska velvoitteet eivät ole tarpeeksi vahvat ja hämmästyttäminen nyt vaan ei liity jokaiseen suoritettavaan kurssiin keskeisesti.

Soittoharjoittelustakin puuttuu se ongelmanratkaisuelementti. Ihan vain kehujen saaminen ei siis riitä, joku tärkeydentunne pitäisi myös löytyä. Osaisinpa tuntea itse tehdyn musiikin esittelyn yhtä tärkeäksi kuin tieteellisten tai sosiaalisten ongelmien ratkaisun, no en vaan koe.

Velvoitteet jyräävät hämmästyttämisen. Tässä taitaa olla selitys sille, miksi työ jyrää aina opiskelun ja kodin - keppi nimittäin jyrää porkkanan! Ja sillehän muistaakseni on selitys geeneissä. Ihminen saa aina uuden mahdollisuuden porkkanan saamiseen, mutta keppi voi olla se elämän viimeinen.



torstai 26. huhtikuuta 2018

Tuulivoima ei ole eettinen sijoituskohde

Tämä on kommentti Jasmin Hamidin kirjoitukseen.

Olen jo pääsemässä yli voimakkaista reaktioistani tuulivoima-aiheisiin keskusteluihin. Nyt kuitenkin jostain syystä tartuin aiheeseen.

Entisen kotini lähialueille suunniteltiin teollisuusaluetta tuulivoimaloiden pystyttämistä varten. Keskelle suota. Projekti keikautti turvallisuudentunnetta sisimmässäni siinä määrin, etten ole vieläkään täysin toipunut. Sisimmästäni kumpusi erittäin uupunut teksti tänne blogiini vuonna 2016.

Ajatukseni tuulivoimasta kokosin samana päivänä myös faktatekstiksi:

Ekologinen tuulivoima ja rakkauteni syyt top 5

Kaikenlaista tuolta puuttuu, mutta eivätköhän rakkauteni syyt käy tuolta ilmi riittävän selvästi.

En tiedä, mikä on pahinta: yksilöiden oikeuksien polkeminen vai tuulivoiman haitat luonnolle, jotka tunnutaan sivuuttavan täysin.

Kaivostoimintaa (turhaa sellaista) vastustan, ja tällanen buumi rakentaa jättimäisiä laitoksia ei suinkaan vähennä kaivosten tarvetta. Päästötöntä energiaa kun saisi ydinvoimaloistakin, hyvin paljon vähemmällä rakentamisella ja vähemmällä pinta-alalla luonnolta pois. "Uusilla" tekniikoilla joka vanhojen voimaloiden tuottamasta jätteestä - ei tarvetta kaivoksille edes uraanin takia!

On myös harvoja aiheita, joissa näin selvästi raha on pois suomalaisten muusta hyvinvoinnista. Puhutaan vanhuksista ja lapsista, mutta rahat valitaan laittaa sellaiseen energiantuotantomuotoon, joka pärjäisi ilman tukea ja lisäksi pahentaa ilmastonmuutosta välillisesti.

Tuulilaskurin mukaan viime viikolla annettiin tuulivoimayhtiöille yhteensä 1 832 455 euroa. Koko alkuvuonna yhteensä 67,5 miljoonaa euroa tähän kirjoituspäivään ja -kellonaikaan mennessä.

Muusikkona pidän jopa joitakin kulttuurin tukia hölmöinä, mutta tuo se vasta on hölmöyden huippu!

Laitoin Jasminille äsken sähköpostia, koska anonyyminä ei ollut mahdollista kommentoida, ja tämä blogini on ainakin osittain anonyymi.

Epäeettisyyden lisäksi tuulivoimayhtiölle lainaaminen on riski. Nythän tuulivoimatuotanto on (tarpeettomasti) tukien piirissä, mikä takaa tuoton. Tuen päätyttyä yhtiö voi haluta omistuksistaan eroon ja myydä toiselle yhtiölle -> ei samoja tuottoja kun ei enää tukea -> ei lainanmaksua takaisin.

En ole tutustunut Lumituuli Oy -yhtiöön tarkemmin, eikä tätä tule ottaa minään hyökkäyksenä yhtiötä vastaan, vaan mielipiteenäni tuulivoimasta yleisesti.

P.S. Tässä myös se tunnepitoinen teksti.

P.P.S. Jasminin blogissa on nätti pieni kuva tuulipuiston pystyttämisestä. Tältä se oikeasti näyttää (ihan viihdyttävä time lapse) :
https://www.youtube.com/watch?v=84BeVq2Jm88

P.P.P.S. Kommentoi toki, mutta mihinkään väittelyyn mukaan tuskin lähden. Kuitenkin olen jo kirjoittanut yhden YVA-kommentin, josta tuli ELY-keskukseltakin kiitosta ( ! ). (Yhdessä avokin kanssa, joten kaikkea kiitosta en voi itselleni ottaa.) Siitä on pari vuotta, mutta ydinasia ei ole miksikään muuttunut ja tiedonlähteet silloin erittäin huolella tarkistin.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Päivän sanat

Omistettu puudelille!

Mulla ei ole mitään sanottavaa, mutta puudeli kaipasi tekemistä. Koitetaanpa järjestää sitä 1,5 minuutiksi, vai kauankohan tämän ei-niin-long-playn lukemiseen menee. Tuhlaanpa samalla (ilolla) teidän muiden aikaa!

Koska mitään järkevää kerrottavaa ei tosiaan ole, otetaanpa perinteisesti "uutiset". Olkoon vaikka nimeltään "E-sanomat" nimimerkkini mukaan.

Tällaista minun, E:n, elämä tällä hetkellä on:

Aloittaminen
Vaikeaa. Etenkin näin väsyneenä.

Naapurit
Saunontaa naapurissa 2-3 krt viikossa.

Raha
Joudun pitämään tonneja jemmassa Norwegianin tilillä, koska lupasin, etten tällä kertaa käytä meidän remonttisäästöjä parempiin kohteisiin. Lisäksi siellä on piha- ja hedelmäpuurahasto. Tulee pikkuinen puisto tuohon pellolle. "Pikkuinen".

Remontti
Viime kesän remontointi tapahtui loka-joulukuussa. Aikomus on, kun nyt rahatkin on tallella (vielä), että tämän kesän remontti tapahtuisi... niin, kesän aikana. Ehdottelin kuitenkin että rakennettaisiinko pihalle ensin kesäkeittiö, ettei tule käytyä naapurissa keittiössäkin.

Naapurit 2 (samat naapurit uudelleen)
Keittiössähän me käydään siellä kyllä jo, nimittäin 5-7 kertaa viikossa kahvilla.

Naapurin koira
Tulin äsken kotiin työreissusta, matkustettuani koko yön julkisilla. Eteisessä minua odotti naapuri koiran lelu, punainen muoviluu.

Kesäloma
4,5 kk:n kesätauko mun ainoasta oikeasta tavallisen ihmisen mittaisesta työpäivästä! Siis ei 165,9/179,6 senttimetrin mittaisesta, vaan noin 8 tunnin. Niitä olikin 2 kpl / kk eli rankaksi alkoi käydä.

Laskutus
Enpä ole jaksanut kirjoitella laskuja opetuksesta pariin kuukauteen, koska budjetin ansiosta ei ole minkäänlaista perinteistä jokakeväistä rahastressiä. Lisäksi on ne rempparahatkin, joita ei kuitenkaan koskaan käytetä, kun ollaan niin pihejä, etenkin avokki. Viime kesän rempan eristeisiin ja papereihin meni ehkä muutama satanen. Eipä ole laskutusstressiäkään. Vois ehkä kohta ennen kuin asiakkaat ihmettelee.

Stressi
Ei ole stressejä ja ahdistuksia, joten en saa aikaiseksi mitään. Paitsi vähän alkaa painaa päälle perjantain keikka.

Opiskelu
Ajattelin tässä, että ehkä 2-3 viikkoa on kuitenkin vähän liian vähän kaiken opiskeluun suhteellisuusteoriasta ja sähkömagnetismista. Plus että pitäisi kerrata kaikki viime vuodelta. Opintotuki ja opintolaina on kumpikin tauolla. Jos vaikka suosiolla opiskelis vasta syksyllä niin sais etuuksiakin ja vois niillä laajentaa vuokraustoimintaa. Kesäloma vois olla tähän väliin hyvä idea.

Keikkatauko
En reenaa ikinä, ja siihen meni vuodenvaihteessa hermo. Hyvin menee muuten keikkatauon suhteen, paitsi keikkoja on ainakin ens perjantaina, viikon päästä lauantaina, helatorstaina, heinäkuussa kaks ja elokuussa neljä. Unohdin sen Islannin tuosta välistä. Siellä ehkä jotain viis kpl. Eli ehkä niin hyvin mene sittenkään.

Päässä soi
1) Piano-oppilaan toivekappale eli Napakympin tunnari. (Piano ei ole mun pääsoitin, mutta miksipä en sitäkin välillä opettas kun kerran voin ja kerkiän.)
2) Erään oppilaan toivekappale yhessä muussa soittimessa: Nightwishiä. Jos tämän haluaa pois mielestä, riittää että ajattelee Napakympin tunnaria.

Mansikat
Viime vuonna istutetut rönsyili mukavasti, joten tänä vuonna ollaan istutettu rönsy poikineen uuteen penkkiin. Taimia on varmaan sata, vietiin osa naapuriin.

Uuvahtaminen
Opetusten suhteen vaikea jaksaa skarpata. Suunnittelu vaikeaa. Nuotintamista en saa aikaan. Ajaa en jaksais. No, pian loppuvat. Jaksaa, jaksaa, 1-3 h päivä pari kertaa viikossa, ei paha.

Väärin luetut
Aamun otsikko Hesarissa: "-- suora lähetys kännissä".

Yöjuna
Mukavampi kuin yöbussi. Parempi vessa, jossa on sentään saippuaa eikä vaan jotain desinfiointilitkua. Ja vettä käsienpesuun. Ja lisää vessoja, jos ei yksi tai kaksi toimi. Tosin sisäpiirin tietojen mukaan suuronnettomuutta odotellaan liikenteenohjauksen ollessa enemmän kuin perseestä. Silti turvallisempi tunnelma näin kesä- ja talvirenkaiden murrosvaiheessa.

Yöbussi
Bussiyhtiö lähettelee sähköposteja otsikolla "Oletko jättänyt minut?"

Olo
No ehkä vähän alkoi ahdistaa nyt -kuitenkin. Taasko menen keikoille reenaamatta? Missäs vaiheessa biisit aattelin päättää? Ja Napakympin vasen käsi. Ja oikea käsi loppuun. Pitäis opettaa kello kolmelta miten ne soitetaan, muttei mulla ole kotona pianoa just nyt. Pitää vissiin matkan varrella käydä vanhempien (tyhjässä) talossa pimputtelemassa. Pro meininki, mutta oppilaat tykkää. Ihme porukkaa. Väsyttää.

Lopettaminen
Vaikeaa. Etenkin näin väsyneenä.

Noin! Siinä Puudelille! Ole hyvä!

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Ajan budjetoinnista

Alettava taas kirjoittaa, jostain vaan!

Mikä lie lukko nyt vaivaa.

Pyörii mielessä vaikka mitä, mutta sanat eivät löydy.

Ajanhallinta. Energianhallinta.

Luin, että aikaansa on turha yrittää hallita, ei onnistu jos on väärä olo ja energisyys alamaissa. Totta varmaankin. Omia energisimpiä hetkiäni en vain ole onnistunut paikantamaan. Päivät eivät ole toistensa kaltaisia aina.

Haaveilen tuosta ajan budjetoinnista. Miten se oikein tehdään?

Mitä hienompi systeemi ja suuremmat suunnitelmat minulla on, sitä varmemmin menee mönkään.

Kunpa osaisin paremmin hahmottaa erilaisten olojeni suhdelukuja arjessa.

On ainakin auttanut paljon, että opin tunnistamaan noita oloja. Muistamaan, ettei ilta ole välttämättä samanlainen kuin aamu. Kahvin jälkeen voi tuntua paljon paremmalta. Ruoan jälkeen saattaa jaksaa paremmin. Joku voi tulla yllättäen kylään, päivä saada siitä uutta boostia.

Tilaisuuksiin täytyy tarttua. Huomatessani olevani poissa löhöilemästä, puuhailevani, tekeväni asioita ilman että se tuntuu kamalan pahalta, pitkitän tuota hetkeä parhaani mukaan. Teen pieniä asioita useampia kerralla, ketjutan.

Ihan hyvät lähtökohdat siis.

Voidakseen budjetoida aikaansa ja energisiä hetkiään, olisi kuitenkin tiedettävä arvonsa ja prioriteettinsa. Niiden kanssa kuitenkin olen aika hukassa.

Säästämiseen on kaikenlaisia haasteita. Mitä haasteita voisi olla toiminnanohjauksen ongelmien taklaamiseen? Saisiko rahamaailman juttuja valjastettua aikansa ja energiansa ohjailuun? Lumipallotus, kulutusluoton välttely ja kulutuksettomat päivät...

Välillä kikkoja keksinkin. Toivoisin esimerkiksi oppivani korvamerkitsemään aikaa paremmin.

Haluaisin osata siirtää aikaa asiasta toiseen. Esimerkiksi kaupassa käynti: vähentäisin yhden kauppareissun viikosta ja opettelisin sen sijaan parkkeeraamaan ystävän pihaan tai pururadan varteen ja viettämään siellä saman ajan.

Huhtikuun lopussa loppuu ainoa ohjattu liikuntaharrastukseni. Miten saisin jatkettua liikuntaa samana viikonpäivänä samaan aikaan? Voimakkaat tunteet tulevat esteeksi hyvin usein. Kun ei huvita, on todella vaikea lähteä vaikkapa kävelylle. Eilen toimi siskojen kanssa vanhemmillani kylässä ollessa, että etukäteen pyysin heitä laittamaan minut iltakävelylle. Yksin vaan ei onnistu. Arjessa pitää taistella niin monen asian onnistumisesta, huvittamattomuuden selättämisestä, mukavissakin asioissa, että paukut ei vaan riitä ihan kaikkeen.

Sellaista. Ideoita otetaan vastaan. Ja jes, sainhan sanoitettua edes joitain ajatuksistani!

Hyvää pääsiäistä! :)

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Hukassa taas

Miten ihmeessä tätä elämää oikein kuuluisi elää?

Musta tuntuu, että taas olen ihan hukassa.

Suuntaa ei oikein ole, sellaista jonka osaisin sanallistaa. Haluaisin hahmottaa arvoni paremmin, sanoa ääneen yksinkertaisina sanoina. Mutta ei, en hahmota niitä, en hahmota kokonaisuutta. Googlaaminen ja pyörittely ei mitään auta.

Tuntuu, että teen kaiken väärin. Väärällä tavalla, väärällä määrällä aikaa, väärässä järjestyksessä.

Saan toisinaan tehtyä päivän top 3 -tehtävät. Mutta voiko olla tyytyväinen, jos jokaisen 15 min kestävän tehtävän saattaminen loppuun on oikeastaan vaatinut tuntikausia ajatustensa kokoamista ja itsensä motivointia somessa? Tai jos päivän top 3 -tehtävien tekeminen aiheuttaa sen, ettei taaskaan käynyt kävelyllä tai ollut läsnä?

Tänään sain hengattua läsnäolevasti mummon kanssa, pestyä pyykkiä, maksettua laskun, kirjoitettua vähän sähköpostejakin. En vain pääse tunteesta, että jotenkin väärin tämä meni. Päivä vain valui ohi. Jotenkin pitäisi tehostaa prosessejaan, että saisi joskus muutakin aikaiseksi kuin juuri juuri aikaiseksi pestä puhtaita vaatteita itselleen.

En hahmota, mikä on oikeasti tärkeää juuri minulle. Millaista elämää eläen en olisi stressaantunut, mutta saisin jotain aikaankin?

Millaisessa elämässä jaksaisin sosiaalista kanssakäymistä ja hauskaa menoa ja meininkiä niin, ettei siihen menisi kaikki voimat?

Tympäisee tämä keskittymishäiriö. Todella pahasti!

Nuupahtanut. Se kai se sana on. Olen nuupahtanut, hukassa, lukossa. Tuuliajolla.

Olen pitänyt itseäni iloisena ja onnellisena ihmisenä. Positiivisuus ja asioiden hyväksi selittely on jopa liiallista välillä. Kuitenkin nyt olen taipuvainen pessimismiin.

Vaikka pystyisinkin ihmeisiin, kuten terveelliseen ruokavalioon, unirytmin kääntämiseen ja liikunnan lisäämisen, riittäisikö se? Olen alkanut pelätä, ettei olo siitä miksikään muutu. Niin suurta puristusta vaatii nyt päästä edes päivittäiselle kävelylle (jäänyt taas useammin väliin kuin tullut mentyä), että tulee mietittyä, onko tämä kaikki sen arvoista.

Niin moni pieni asia on paremmin, mutta tuntuu että ne on liian pieniä, niitä on liian vähän. Eikö jo kohta voisi alkaa eksponentiaalinen kasvu?!

Kunpa olisi joku intohimo, josta tehdä työ itselleen. Eipä oikein onnistu, kun innostuu kaikesta ja into loppuu ihan yhtä lyhyeen.

Pidän kyllä musiikin tekemisestä, mutta olisi valehtelua väittää tätä intohimoksi.

Tämä ADHD on motivaatio-ongelma. Motivaatio kun puuttuu, pitää kaikki rakentaa jääräpäisyydellä. Ujutan pieniä rutiineja päivääni ujuttamasta päästyäni. Huijaan itseäni tekemään pieniä asioita. Rutiinit helpottavatkin, oikeastaan pienten tehtävien ryhmittely linkittymään toisiinsa on kaiken a ja o. Kun saa aloitettua yhden minikokoisen jutun, sysää se seuraavat vaiheet liikkeelle. Raskasta on, pidemmän päälle, kun aivan kaikki asiat elämässään täytyy tällä tavoin kikkailla!

Motivoitua sitten voi, jos on tarpeeksi innostava ja suuruudenhullu idea.

Suuruudenhullujen ideoiden perässä vaan on vaarallista heittäytyä.

Niin kuin nämä minun jäissä olevat fysiikanopintoni. Jos heittäytyisin täysillä, voisin saavuttaa vaikka mitä, uskon. Mutta siinä jäisi nykyinen työni, joka tuo turvaa. Tai ainakin pitäisi kouluttaa ja palkata joku muu pyörittämään vuokrausta. Pitäisi keksiä, kuka muu osaisi opettaa noita tiettyjä juttuja, joita teen. Koti jäisi, tuskin kävisin kääntymässäkään. Hyökyaalto veisi. Elämyksellistä, mutta menetyksiä ja surua tulisi. Aika menisi kaikki johonkin projektiin, unohtaisin mummoni, kotikyläni...

Musiikistakin voisi jotakin mukanaan vievää löytyä. Mutta musiikki ei ole tärkeää. En näe, että elämäni voisi viedä asia, jolla ei voi parantaa maailmaa tai tarjota maailmasta muille uutta tietoa.

Oon niin kovasti koittanut miettiä, mikä mua oikein ajaa eteenpäin, ja mikä oikein on mulle tärkeää. (Kirjoitin blogitekstinkin, mutta Blogger lakkasi toimimasta ja se jäi julkaisematta.)

Oon päätymässä siihen, että nuo kaksi asiaa on ristiriidassa. Mikä on tärkeää, ei välttämättä aja minua eteenpäin ennen kuin se on uhattuna. Esimerkiksi terveys - ryhdyn toimiin vasta, kun on hälyttäviä oireita tai näyttää muulla tavoin, että kohta on liian myöhäistä. Rutiinien opettelulla ja asian tärkeyttä aktiivisesti ajattelemalla saan edes vähän yritettyä. Tämä pätee niin moneen! Uni. Turvallisuus ja pysyvyys, esimerkiksi.

Innostuminen sitten liittyykin ihan erilaisiin juttuihin! En vaan millään ota tolkkua, mikä minua eniten ajaa eteenpäin.

Jatkuva arvojen ristiriita päällä. Vähemmästäkin tulee loppuun poltettu olo!

Tärkeää olisi olla aikataulutonta, vapautta, aikaa pohdiskella mitä ikinä mieleen pulpahtaakaan... stressitöntä. Mutta innostuminen johtaa aloittamiseen, projekteihin. Tulee tapaamisia, tulee viestejä vastattavaksi.

Turvallisuus on tärkeää. Raha tuo turvaa. Rahaa saadakseen on luovuttava vapaudestaan. Arvot taas vastakkain, turvallisuus ja pysyvyys vastaan vapaus ja stressittömyys.

Toisten auttaminen on tärkeää. Haluan opettaa, koska voin siten auttaa muita. Samalla voin ajaa tiettyjen soitinten ja tyylisuuntien asiaa, ja jokaisen oikeutta luomiseen. Rohkaista. Oikaista sitä vääryyttä, etteikö muka voisi säveltää aivan kuka tahansa.

Oikeudenmukaisuus ylipäätään. Kyllähän se nähtiin, mitä kävi, kun hermostuin ja aloin luonnon ja ihmisten asialle entisessä kotikylässä.

Miten tasapaino? Voiko näiden asioiden keskellä mitenkään tasapainotella?

Vääryyksien vastustamisen, vapauden, turvallisuuden lisäksi kun on lukemattomia muitakin ajavia tekijöitä. Kuten itsekkäät näkökulmat. Että haluaisi hämmästyttää ihmisiä taidoillaan. Taitojensa kurinalainen hiominen tai hämmästyttävien tuotosten luominen taas on jotain ihan muuta kuin vapaus. Hintana on myös yksityisyyden menetys, jos sattuisi tekemään jotain, mistä tulisi tunnetuksi.

Ajatukset yhtä mössöä. Yhden arvon (tunteen) mukaan kun toimii tai edes ideoi, pistää toinen yhtä tärkeä arvo, tunne tai asia jarrut päälle. Tai jos ei pistä, niin sekin on huono, taas jonkun asian kannalta.

Koko ajan paine, että pitäis jotain saavuttaa kun elämä on kohta ohi. Parasta olla omien arvojen mukaista, ettei sitten kaduttaisi sen eteen tehdyt uhraukset. Ja samaan aikaan yhtä kovat paineet ottaa rennosti, nautiskella, olla miettimättä minkä keksinnön jätti tähän maailmaan tekemättä vain ollakseen rauhassa ja stressitön.

Yökyöpeli jää näihin mietteisiin ja toivoo parempaa huomista.


lauantai 10. helmikuuta 2018

Yritys selitellä valoa ahdistukseeni

Ahdistaa! Pieni blogiavautuminen yleensä auttaa.

Linkkailen samalla vanhoihin teksteihini, laiska ei nyt jaksa selittää kaikkea auki uudelleen.

Flow on tänään kaukana. Työpäiväni ovat edelleen ilmavia, mutta silti ahdistaa! Tänään iski olo, että minun pitäisi juuri tällä sekunnilla olla tekemässä kaikkia asioita yhtaikaa. Aikaa ei ole, yhtään, muka. Ei tunnu, että olisi aikaa, koska tuntuu, että ajan vie se joku toinen asia, jota pitäisi olla tekemässä. Lähinnä koti vs. työ, jälleen. Kirjahylly olisi tyhjennettävä ja siirrettävä, mutten saa itseäni edes vintille hakemaan laatikoita kirjoja varten.

Ehkä kohta, sitä kai toivon tältä tekstiltä. Monesti pieni valitus auttaa.

Niin ja minullahan on lähes vapaapäivä, yksi sovittu meno illaksi klo 18. Aika silti tuntuu katoavan. Ihan jo ruoanlaitto ja syöminen vie tunteja päivästä. Tuohon menoon laittautuminen vie aikaa myös, ja ajo sinne ja takaisin.

Niin, ennen mitään kirjahyllyhommia olisi siis syötävä. Muutenhan ei elämässä tule mistään mitään.

Aiemmin viikolla on ollut hyviäkin hetkiä. Hyviä asioitakin ollut riittämiin.

1) Kerran jo melkein kirjoitin tekstin otsikolla "Kirjanpitäjä ja verottaja tekivät sen taas". Nimittäin säästämiäni rahoja arvonlisäveroa varten (1500 €) ei tarkempien laskemien jälkeen tarvitsekaan maksaa, ja alarajahuojennus puolestaan aiheutti palautuksia! 1500 €! Tavoitteeni rahastressittömästä vuodesta 2018 etenee hitaasti, mutta varmasti. Budjetissani oli jokin virhe, jonka takia vuoden -17 lopulla vallinnut positiivinen olo muuttui pian ahdistukseksi. No, tämä kolmen tonnin heitto veroasioissa palautti tilanteen noihin loppuvuoden positiivisiin tunnelmiin raha-asioiden osalta.

2) Olen onnistunut heräämisessä monena aamuna. Se, että olen paska ylös nousemisessa ja päivän käynnistämisessä on eri asia, eikä sen tarvitse antaa himmentää heräämisfaktaa. (Sitä paitsi, muista nyt hyvä ihminen, että eilen oli ihan huippu aamu, niin huippu, että siitä piti erikseen kirjoittaa päiväkirjaan!)

3) Tietynlaisilta "suljetuilta" tehtävälistoiltani olen aina ennen pitkää saanut loputkin asiat tehtyä. Ehkä päiviä myöhemmin kuin piti, mutten sentään viikkoja, kuten ennen vanhaan. Ne ahdistavat rästilistat siis eivät ehkä tästä sentään kasva!

4) Avokki on hoitanut monta asiaa, joista olin ajatellut, että ne jostain syystä olisivat projekteja, jotka minun täytyisi käynnistää. Hyvä, avokki!

5) Apuhenkilö on auttoi minua käymään verikokeissa -> terveysasiat ovat edenneet. Skype-tapaamisetkin on aloitettu. Olen saanut aikaiseksi ottaa myös yhteyttä yhteen tuttavaan, jotta alkaisimme hoitaa asioita yhdessä tiettyinä sovittuina päivinä -> enemmän asioita hoituisi vähemmällä rahalla.

6) Asuntolaina kondiksessa, pankin kanssa paperit allekirjoitettu. (Tästä en nyt sen enempää kirjoittele, on ollut blogissa vähemmällä huomiolla kikkailut asian suhteen.) Tällä hetkellä suunnitelmissa on säästää kallista elinaikaani ja estää itseäni kilpailuttamasta lainaa tulevaisuudessa, koska menetettyyn aikaan nähden hyödyt olisivat liian pieniä. Näillä näkymin asuntolaina olisi kokonaan maksettu pois 10 vuodessa.

7) Kiertävä työlista on nyt luotu avustajan kanssa. Jospa tämä ahdistus hellittäisi sen avulla, kun ei tarvitse pelätä, että jokin tärkeä alue työtehtävistä jää hoitamatta siksi, että olen hoitamassa akuuttia kriisiä toisaalla. Silloin jäisi enemmän kapasiteettia olla tolkuissaan vapaa-ajalla.

(Sori tuo kaikki huutomerkkien määrä. Nyt vaan pitää tsempata itseään.)

En ole käynyt pariin päivään kunnollisella kävelylenkillä. Ehkä tämä olo johtuu siitä. Kunpa kerkiäisi kävelemään ruoanlaitolta, no ehkä illalla sitten... Siihenpä tämä koko homman naurettavuus kiteytyykin. Miten voi olla näin vaikeaa muka?! Ei ole edes töitä tänään (paitsi tuo iltameno), eikä vaikkapa lapsia huolehdittavanaan. Untakin olen saanut riittävästi. Ja siksi ajattelenkin, että pieni kirjoitus auttaa, kun ongelma selvästi on enemmän pääni sisällä kuin todellisuudessa.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Pieniä ihmeitä ja pieniä ahdistuksia

En puhu nyt lapsista vaan muista elämän ihmeistä.

On nimittäin käynyt niin, että

...onnistuin tuntisuunnittelussa eilen! Olen siis keksinyt toimivia keinoja tähän jatkuvaan ongelmaan! Tuntisuunnittelussa kiteytyvät niin selvästi ajattelun, ideoinnin ja päättämisen ongelmat, samoin kuin ajankäytölliset.

...promokuvien joukossa on helmiä! Edes meikittömyyteni ei pilannut kuvaussession tuloksia!

...heräsin tänään klo 8.39 ilman kelloa! Nukuttuani ei liikaa, ei liian vähän, vaan noin 8 tuntia!

...toissa päivänä kävi vieraita, mutta koti on edelleen melkein vastaanottokuntoinen! (Lue: roinat ja pahimmat lähmät piilotettavissa 5 minuutissa.)

Näin sitä vaan kirjoitellaan positiivisia, vaikka kuinka stressaa. Nimittäin stressistä minun piti kirjoittaa. Pienehköstä, mutta kuitenkin.

Että miksi aina pitää olla niitä joitain viestejä ja paperihommia, jotka vaan lykkääntyvät ja lykkääntyvät? Tarkoitan niitä sosiaalisia, että joku odottaa ilta toisensa perään minulta viestiä, mutta sitä ei koskaan tule, tai ehkä kuukauden päästä.

Koska tämä loppuu, eikö milloinkaan?

Stressin syistä suurimpia on tällä hetkellä seitsemän. (Aluksi kirjoitin kolme, mutta tuli vähän jatkettua listaa...)
1. Kodin ja työn yhteensovittaminen. En osaa. Työ jyrää.
2. Työ: ulkomaankeikkaa varten on haettava apurahoja. En osaa. Kykenen toimiin vasta viime tipassa. Pelottaa, että viime minuutilla huomaan jonkun vakavan puutteen ja koko homma kosahtaa siihen. Eikä edes harmittaisi menetetty mahdollisuus rahan saantiin, vaan kaikki tämä epäammattimaisuus. Kasvojen menetys keikkatilaajan silmissä.
3. Työ: sosiaalisesti vaikea tilanne yhden vuokrakaluston esineen kanssa. Olisi sovittava kuka korjaa ja missä, ja kuka kustantaa. Tai ylipäätään vastattava yhtään mitään asiaa koskevaan viestiin.
4. Ajankäyttö: yleinen "mössö". Apurahan stressaus -> jumi minkään muun aikaansaamisessa -> huomisen opetuksen suunnittelut lykkääntyneet -> poissaolevuus ihmisten seurassa, kun vaan oon kuplassani ja yritän saada aloitetuksi edes jotakin
5. Uni. Juuri kun taas on rytmi tasaantunut, olen lähdössä työreissuun öisillä julkisilla kulkuvälineillä. Sehän tiedetään, mitä siitä seuraa, ei ainakaan mitään hyvää!
6. Ihan vähän hiipii rahastressi. Kaikki on toistaiseksi kaikki on ihan ok, mutta kuitenkin joudun katsomaan pennosteni perään tarkemmin kuin juuri nyt haluaisin.
7. Epäluottamus omiin systeemeihinsä, pelko että ne osoittautuvat lumeeksi. Kuten liikunta. Tunnin kävelyltä palatessani stressi puskee takaisin, ei se mihinkään kävelemällä katoa. Yhtä vaikea on aloittaa tekemistä kävelyn jälkeen kuin sitä ennenkään.

Sellaista.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Herääminen rahatilanteeseen

Heräsin siihen, että en kerryttänyt säästöjäni lähes ollenkaan viime vuonna. Päin vastoin myin alkuvuodesta ostamaani omaisuutta saadakseni rahaa loppuvuodeksi! Vuoden lopussa tileilläni oli useampikin tonni rahaa, mutta tajusin, että yrityksen kulut helmikuussa rohmuavat rahasta lähes kaiken. Budjettitaulukossani oli se vika, että kattoi vain ajan vuoden loppuun.

Mistä tämä johtuu?

Nykyään maksan kirjanpitäjälle ja avustajalle. Näistä tulee tonneja per vuosi.

Kummastakaan en ole valmis luopumaan. Elämä menee sekaisin ilman heitä.

Halvempi avustaja puolelle kerroista -> säästö 850 € / vuosi.

Yritän lisäksi saada jotakin tukea Kelalta avustajalle maksamiseksi, mutta tuen saamisesta ei ole mitään takeita.

Julkisilla kulkeminen. Syksyllä menin monesti kalliimmalla mukavasti, kun kuljin työn puolesta. Oli varaa, ja laitoin nukkumisen edelle. Tänä keväänä saa luvassa olla kärsimystä halvoissa yöbusseissa ja unettomia öitä. Tai nukutut yöt, mutta enemmän matkapäiviä per reissu, jotta voin kulkea päiväbusseilla.
-> Säästö vähintään 1218 € / vuosi.

Avokki lisää omia palkkatulojaan, ainakin sen ajan kun ei ole remontin seuraava vaihe menossa -> vuosisäästöä vaikea arvioida, satasia ainakin.

Yrityslaina 5 vuodeksi. Että voisin olla varma, että edes 5 vuoden päästä tuloni olisivat suuremmat.

Paikallisen harrastustoiminnan ylläpitäminen. Opetustunteja hitusen enemmän kuin viime vuonna. -> lisätulo 1200 €.

Muistettava on, että kuitenkin olen kieltäytynyt ottamasta enempää sijaisuuksia lähikouluun -> menetys tonneja vuodessa, mutta ehkä parempi unirytmi ja jaksaminen.

Vähemmän taidetarvikkeiden ostelua -> säästö 300 € viime vuoteen nähden.

Siinäpä keinoja alkajaisiksi.