torstai 6. kesäkuuta 2019

Pankkikäynti, ja mitä sitten tapahtui

Minä en ole mikään viisas ihminen. Sanon sen nyt ihan suoraan. Fiksuus ei tuo viisautta.

Sen sijaan olen aika kipakka täti. (Sitä ikää odotellessa, kun voin mäiskiä ohikulkevia kolttostentekijöitä sateenvarjollani, haha.) Lesoilu ja uhoaminen vielä kaupan päälle, vailla sen suurempaa näyttöä.

Viime aikoina pankkineuvottelut ovat alkaneet vaikuttaa paikoilta, joita kannattaisi edellä mainituista syistä välttää.

Nimittäin hävettää! Etenkin, jos olen jo käynyt saman ihmisen pakeilla kaksi vuotta aiemmin eikä sen jälkeen ole tapahtunut mitään uutta.

Olen vieläpä maailman surkein neuvottelija. Lähestymistapani pankkiasiakkuuksiin on kuin nykyisin miesasioihin - parasta koittaa napata mut lennosta ennen kuin muut kerkiää! :D En minä jää vertailemaan ja pyörittelemään, se on siinä tai sitten ei. Johtamisen oppaissakin tämä on mainittu , tee ratkaisu, etene, uuden tilanteen vaatiessa tee uusi ratkaisu, etene.

En hae maailman parasta korkoa ja viilaa ehtoja. Haen ihmistä, joka hoitaa asian. Eli minulle lainan. Valmiiksi. Nyt.

Kävi sitten niin, että kirjoitin kirjoittamiseni tutulle virkailijalle sähköpostiin ennen tapaamista. Melkein olisi voinut hävettää, mutta toisaalta en väittänyt liikoja, kerroin vain mitä omistan ja mitä minulle sillä tulee vuosittain. Kerroin, että takaajani mielestä toisesta pankista saadussa tarjouksessa oli täyden takauksen huomioon ottaen aivan liian suuri korko, vaikka olisi hän sen kelpuuttanut. Kerroin, että minulla on toisessa pankissa ollut jo kaksi yritystä hoitaa asia loppuun, ja takaaja kummallakin kerralla jo varmuuden vuoksi mukana. Että jo on kumma, kun asia ei siltikään valmistu!! Ja mitä nämä kaikki osuus/jäsenyys-jutut on olevinaan, ja kokonaisasiakkuuden siirtoakin haluaisivat, että miettisin. Mikä siinä asian hoitamisessa loppuun on niin vaikeaa?!

Toki ilmaisin asiani hieman diplomaattisemmin. Sitä en tainnut kirjoittaa, että otti päähän ne sen seitsemän eri virkailijaa, että yksi hoitaa yritysasioita, toinen yksityisasioita, ja joku eri henkilö ilmeisesti vielä arvo-osuustiliä perustamaan, plus että heidän vaatimaansa minua epäkiinnostavaa jäsenyyttä ei voi siinä naamatusten tehdä, mutta ei myöskään kassalla, joka on vaan pari tuntia auki, en edes muista että missä ja miten se sitten olisi pitänyt tehdä.

Sen jätin mainitsematta, että oma vikani oli ettei minulla ollut mukana passiani, olisi sujuvoittanut edes hieman.

Menin pankkiin, ja tapahtui seuraavaa:

Saavuin 5 min myöhässä, koska ajomatkalla puhelimeeni tuli pyytämättä kesätyötarjous, johon ajattelin että on kohteliasta heti vastata. Kerroin tämän.

Istuimme alas ja aloimme tarkastella tilannetta. Möläytin salaisuuteni, kuten sen, että eksäni antaa minun sijoittaa asuntokaupasta saamansa rahat pariksi vuodeksi miten haluan, ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä.

Lainoja tarkastellessamme virkailija ei sanonut kertaakaan sanaa ”euribor” eikä minun tarvinnut vääntää mistään asiasta eikä perustella mitään. Halusin turvallisuussyistä kiinteän koron, sillä maailman tilanne kun on mitä on niin kuka nyt mitään muuta harkitsisikaan. Niin sinulla on ollut tasalyhennys, minulle todettiin, eikä se ollut mikään ongelma ja mikä tärkeintä, asiasta ei tarvinnut keskustella puolikastakaan lausetta enempää. Tiedän, mitä haluan, ja todella arvostan kun sen pankista saan, erityisesti aikaani tuhlaamatta!

Lipsautin kritiikkiä kilpailevaa pankkia kohtaan. ”Paljonko ne kuvittelevat aikani arvon olevan”, mesosin, ”kaksi visiittiä jo, plus ajo sinne, ajo takaisin, yhteydenotot, kahdeksan tuntia siinä jo yhden lainan takia, puhumattakaan kaikesta pohdinnasta ja miettimisestä, mikä syö kapasiteettiani eikä tällä menolla ikinä lopu!” ”Ja kaikki se pikkuasioiden jauhaminen”, jatkoin, ”ei näillä summilla kilpailuttaminen kannata, menetän työajan mukana rahaa enemmän siinä kuin paremman koron saamalla saisin!” (Ainakaan minua ei voida syyttää itsekeskeisyyden puutteesta tai oman aikani aliarvostamisesta.)

Minulle ehdotettiin samaa lainamäärää samalla takauksella kuin kilpailevasta pankista, mutta 5-7 vuoden sijaan 20 vuotta, virkailijan mitenkään jarruttelematta haluamaani summaa. Kilpailevassa pankissa olin sitäkin joutunut väkisin hilaamaan ylöspäin, vielä jopa takaajan läsnä ollessa, minun ja takaajan yhdessä ääneen todetessa että eihän se pienempi summa riitä yhtään mihinkään. Kilpailevan pankin virkailijalla oli lieviä vaikeuksia sitäkään käsittää. Kumma kun ei pankille raha kelpaa! En tajua. Joku pankin yleinen ohjeistus varmaan.

Tarina jatkuu.

Asuntolainani marginaali nousi, koska halusin vaihtaa kiinteään. Mielessäni on naapurin kertomukset lama-ajan päätähuimaavista kaksinumeroisista koroista, en aio ottaa mitään riskejä. Mun riskikäsitys on keskimääräistä realistisempi, en tajua miksen luottanut tähän vaistoon jo silloin aiemmin.

Yllättäen asuntolainan todellisessa vuosikorossa ei ollut paljoakaan eroa euriborin ja kiinteän välillä! Tarkoitan, että prosentuaalinen ero jäi pienemmäksi kuin pelkkien marginaalien vertailussa. Ainakin, jos pankin laskuri toimi, en ole nyt omilla aivoilla ajatellut tätä tänään kovin pitkälle.

Muun käyttötarkoituksen lainaan pankista numero 2 tarjotaan jo kättelyssä alle puolet pienempää marginaalia kuin ensimmäisestä pankista!

Kokonaistilanteeni ymmärrettiin täysin. Neuvottelija kysyi minulta oma-aloitteisesti, haluanko asuntolainaani 2 v lyhennysvapaata, jotta voin käynnistää yritystoimintani laajentamisen kunnolla. Sanoin, ”kyllä kiitos”, ymmärtäen myös mitä se kokonaissumman kannalta tarkoittaa.

Tässä pankissa asiointiani ehkä helpotti, että asiaa olin pohjustanut jo pari vuotta aiemmin. Virkailija oli tuttu. On aina hyvä lähtökohta puhua pankissa, jolle on jo näyttänyt hoitavansa lyhennykset säännöllisesti.

Lopputuloksena lyhennän seuraavat kaksi vuotta 200 € / kk lainaa, jonka suuruus on vanha asuntolaina+uusi asuntolaina+remonttilaina+sijoituslaina yhteensä 115 000. Sen jälkeen 500 € kieppeillä yhteensä kaikkien lainojeni lyhentäminen, paitsi opintolainan lyhennykset eivät ala vielä silloin.

Minun tilanteessani ratkaisee nimenomaan kuukausilyhennyksen suuruus. Tuottavuuden kannalta on merkityksellistä, että saan entistä pienemmällä ”kuukausihinnalla” (305 -> 200) muhkeasti isomman potin käyttöön (115 000:sta kun vähentää, mitä minulla nyt on kiinni asunnossa, jää minulle silti sijoitettavaksi 87 000 €.)

Eli sijoitettavaksi tarkoitetun rahan lisäksi sain menonkevennyksen. Ainakin täytyy todeta, että pankissa ymmärrettiin, miten tätä asiakasta miellytetään, ja se onkin tärkeintä heti sen jälkeen, että asiat hoidetaan. Ensimmäisessä pankissa ei osattu kumpaakaan.

Tällaisia me naiset ollaan. On saatava juuri se, mitä halutaan. Jos halutaan pinkkiä ja kimallusta, niin niitä myös sitten pitää olla eikä joku vähän sinne päin kelpaa, ainakaan mikään ”järkevä”, ainakaan jos se ei edes ole oikeasti järkevää. Pitää saada se, mitä haluaa, ja se jo itsessään on arvo, josta kannattaa maksaa.

*Tästä välistä poistettu lisämöläyttelyjä, yksityiskohtia ja disclaimereita.*

Palasin takaisin pankkireissulta. Kuuma, ihana päivä. Pihalla käyskennellessäni soitin pankkiin nro 1 ja ilmoitin, ettei tarvitse vaivautua miettimään loppuun laina-asioitani, en ole enää kiinnostunut. Toisesta pankista tuli niin hyvä tarjous, ettei huvita alkaa edes harkita kilpailuttamista.

Puhelinpalvelija tuntui yllättyvän, että ylipäätään näin ystävällisesti viitsin toimia, että sellaista ilmoitan. (No, kai siitä nyt sellaisessa pankissa yllätytäänkin, missä toisten ajan tuhlaaminen tuntuu olevan kiinteä osa liiketoimintaa.)

Pyysi palautetta. Yllätettynä olin jonkin aikaa vähän pasmat sekaisin, mutta sain jotain kakistettua ulos, ja sitten vähän lisää. Paljon muutakin kuin tähän tekstiin kirjoitin. Luonteelleni en mitään voi, kovasti koitin kiitelläkin asiakaspalvelijoita ja toistelin, etten kyllä ole mikään ihan tavallinen asiakas ja ymmärrän, että joihinkin tilanteisiin minun olisi itse pitänyt valmistautua paremmin.

Minua nauratti, kun puhelimesta sanottiin: ”Siis kiitos, näin kattavaa, yksityiskohtaista ja selkeää palautetta harvoin saa! Laitan tämän organisaatiossa ylöspäin. Siis en tähän konttoriin/haaraan, missä asioit, vaan ihan kunnolla ylöspäin, tästä on kyllä hyötyä meidän koko maan kattavassa organisaatiossa! Huh, onpa pankeilla eroja, itse vain täällä yhdessä olen työskennellyt ja muista tiedän sen, mitä nettisivuiltaan olen vilkuillut.” Toivoteltiin hyvät kesäpäivät.

Siinä +26-29 asteen helteessä takapihalla hikoillessani tulin katsoneeksi valkoisia minishortsejani ja vaaleansinisiä pitsirintaliivejäni. Kai sitä yleensä ollaan jotenkin vähän eri tavalla pukeutuneita, kun lähetetään vahingossa rivien välissä maan suurimpiin kuuluvan pankin huipulle terveiset, että teidän pankkinne on muuten jähmeä ja hukkuu omaan isouteensa, muutenkin hieman turvattoman ja epäluotettavan tuntuinen, ja että minä kyllä tietäisin, miten sitä teidän pankkianne paremmin johdetaan. Ens kerralla solmio.

Johtoryhmäkutsua odotellessa. :)

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Ken itselleen kuoppaa kaivaa, se sijoitukset ulkoistaa

Blogistani on saattanut käydä ilmi, että olen kaiken muun lisäksi melkoinen downshiftari.

Änkyrä, vastarannankiiski, oman tiensä kulkija.

Tuttavapiirissäni on muutama samanmoinen.

Joukkoon mahtuu rikkaitakin, joista erään luona olin käymässä. Puheltiin ohimennen asioista, sivuttiin hänen osakevarallisuuttaan (7-numeroinen luku), joka keskittyy pariin pörssiyhtiöön.

”Oikeastaanhan minun kannattaisi ottaa lainaa loppujakin osakkeita vastaan ja sijoittaa ne rahat”, hän sanoi, ”mutta en mä jaksa.” Jaaha, sopii kyllä tämän tyypin luonteenkuvaan. ”Sen sijaan menen kaivamaan tuota kuoppaa tuolla!” Naurahdin ja sanoin: ”Niin, tätähän tämä elämä on. Minäkin käyttänyt tolkuttomat määrät aikaa mansikanrönsyjen siirtämiseen ja istutteluun viime aikoina. Jotain pientä projektia aina olla pitää!”

Yhdessä todettiin, että siinä kai se juju onkin. Saa olla välittämättä paskan vertaa, saa möyriä pihalla jos huvittaa.

Kuinka olemme tilanteisiimme päätyneet? No tietysti tekemällä just sitä, mitä huvittaa. Luottamalla omaan tiehen. Omalla kohdallani se ei ole käynyt mitenkään sattumalta, vaan olen pitänyt kirkkaana mielessä kerran saamani elämänohjeen, jonka mukaan kannattaa valita elämän risteyksissä aina mielekkäin suunta.

Kumpikin olimme tyytyväisiä tilanteisiimme, vaikka koimme kyllä paineen siitä, kuinka ”kuuluisi” asiat tehdä. Enemmän on enemmän, huutaa joukko. Kuitenkin siinä hetkessä meille kummallekin riitti se, mitä juuri nyt on. Enemmän voi tavoitella, mutta sillä on rajansa, kuinka paljon möyrimis- ja kuopankaivamisaikaa kannattaa raha-asioiden järjestämisen vuoksi menettää!

Koska minua suuresti huvittaa sijoitella tuttavien rahoja omieni lisäksi, sanoin: ”Kyllä minä voin sinulle sijoitussuunnitelman tehdä, indeksirahastoja ja ootas, täytyy tutkailla blogeista ja muistiinpanoista kuinka tämä kannattikaan tehdä. Toteutat sitten jos haluat.” ”Siitä vaan,” sanoi hän, ”ja summahan voi olla mikä vaan.” Minä: ”Miten niin mikä vaan? Eihän se nyt ihan mikä vaan voi olla!” ”No ei, mutta tee vaikka tuhannella ja skaalataan myöhemmin sen mukaan, mitä on käytettävissä.” ”Ok, no minäpä teen, mutta en nyt ihan heti, täytyy lukea tenttiin ja on kaikenlaista muuta mietittävää. Ja kesä!” ”Juu, ei kiirettä!” totesi hän, ja lähti kaivamaan kuoppaansa.

...

P.S. Erittäin hankala tämä kuopankaivamissymboliikka tässä nyt! :D

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Miehet, osa I

Huh huh, kun aloinkin kirjoittaa isosta aiheesta!

Nimittäin miehet.

Teksti vain paisui ja paisui. Jokainen uusi mieleen tullut asia tuntui liittyvän edellisiin, joka kohtaan jotakin piti täydentää. Lopulta en enää tiennyt, mikä on oikeasti tärkeintä, en ole enää edes ihan varma, mikä päämotivaationi kirjoittamiselle oli, kun aloitin.

Otetaanpa siis hieman takapakkia, ja kirjoitetaan johdanto. Tai tiivistelmä, miksikä sitä kukakin haluaa kutsua. Tai spoileri. :)

Minusta miesten ja naisten pitäisi opetella toistensa syvimmät eroavaisuudet suurella huolellisuudella. Mielellään luotettavista lähteistä, minulta siis! ;)

Inspiraationa pohdinnoilleni ovat olleet erinäiset viimeaikojen tapahtumat elämässäni ja tuttavapiirissäni. Taustalla on myös paljon pidemmällä aikavälillä oppimaani.

...

Väitän seuraavaa.

Miehet ovat avoimia kirjoja. Miehiä on mahdollista lukea hyvin tarkasti, kun on nopea ja tarkkasilmäinen, erityisesti tilanteissa, joissa mies yrittää piilottaa tunteensa/tavoitteensa.

Miehistä voi muun muassa lukea, miten he jatkuvasti puntaroivat heidän välistään hierarkiaa, joka määrää kaiken. Hierarkia on kuitenkin tarpeen, jotta miehet pystyvät toimimaan maailmassa keskenään. Hierarkian perusteella määritellään, mitä kukakin mies ansaitsee.

Hierarkiassa edetään ahkeruudella, ja miesten on hyvin vaikea asemoitua tilanteissa, joissa ratkaisevatkin synnynnäiset ominaisuudet eivätkä vain vaivannäön määrä. Suo, kuokka ja Jussi on se, minkä perusteella pitäisi saada raha, naiset, status ja kaikkien lajien maailmanmestaruus. Palkkion kuuluu olla suhteessa yrittämisen ja työn määrään.

Ansaitsemisjärjestelmä on hyvin monimutkainen. Pätevyys ei yleensä ole se tekijä, jolla määritellään, kenelle tällä kertaa sallitaan saavutus, esimerkiksi nainen tai paikka johtoryhmässä. Reiluus on kaiken a ja o, ja on reilua, että kukin vuorollaan hyötyy hieman, ja vastapalveluksia tehdään.

Mies myös avioituu sellaisen vaimon kanssa, jonka kokee ansaitsevansa (mikä ei tarkoita, että rakkauden määrä olisi yhtään vähempi). Miehen huomatessa, että joku toinen on saanut rinnalleen naisen, joka on niin upea, että lähestyminen on selvästi rikkonut ansaitsemisen herkkää säännöstöä, miestä kyllä harmittaa ja se näkyy naamasta.

Miehen täytyy saada metsästää, tai hän ei ole tyytyväinen saavuttamaansa asiaan, mutta hän on tarkka siitä, että tähtäimessä on vain asioita, joita hänellä on ansaitsemisen säännöstön mukaan oikeus tavoitella.

Miehet antavat suuremman painoarvon miehen kuin naisen mielipiteelle. On tärkeämpää, miten hän oman tulkintansa mukaan asettuu miesten välisessä hierarkiassa. Naisen on turha mennä sanomaan miehelle, että mies ansaitsisi jotakin hienoa, jos koko miesten hierarkia on tästä eri mieltä. Vain toinen mies voi välittää miehelle tietoa asemastaan hierarkiassa, ja antaa kokemuksen ansaitsemisesta.

Miehen elämässä kaikkein tärkeintä on huolehtia päämäärästä ja etenemisestä. Mies ei voi olla mukana missään isossa tai pienessä projektissa, minkä lopputulosta hän ei ole voinut etukäteen visualisoida, sillä hänen tulee voida kantaa vastuu niin lopputuloksen laadusta kuin sen aikataulusta. On oltava suunnitelma.

Tarvittaessa mies tarinoi itselleen taustaoletuksia ja mahdollisia lopputuloksia, sekä mahdollisuuksia, miksi hän ehkä sittenkin voisi olla ylempänä säännöstössä kuin ensin oli kuvitellut.

Miehet eivät syvällisesti ymmärrä, että mikään edellä kirjoitettu ei päde naisiin.

Miehet eivät syvällisesti ymmärrä, että kaikki edellä kirjoitettu kyllä pätee heihin. Naiset eivät kunnioita/huomaa miesten hierarkiaa, vaikka miehet usein niin luulevat, eivätkä naiset kykene syvällisesti ymmärtämään edellisten kohtien merkitystä.

Paljon ongelmia voitaisiin ratkaista, jos miehet saisivat jatkaa kuten ennenkin, mutta täsmällisemmin tiedoin naisten ominaisuuksista. Määrätietoisuus ja tavoitteellisuus toimivat, jos tekijät on otettu oikein huomioon. Olisi myös hyvä olla tietoinen ja paremmin kartalla arvoistaan ja ajatusmaailmastaan, juurikin noista reiluus/ansaitsemis-kuvioista. Voisi olla menemättä sivu suun jatkuvasti todella upeita naisia.

Sillä, että miehiä on lapsena kehuttu toiminnastaan ja naisia ominaisuuksistaan, on hyvin kauaskantoiset ja monilonkeroiset seuraukset. Se ei kuitenkaan yksin selitä eroavaisuuksia, jotka ovat todella isoja. Naisten maailmassa ansaitsemisen ja ahkeruuden säännöstöt menevät eri painotuksin ja sävyin. Elämänmittaisissa kuin pienemmissäkin projekteissa naiset voivat helpommin tehdä asioita matkan kuin päämäärän vuoksi.

...

Noin, eiköhän siinä ollut provosointia näin alkajaisiksi! Pidätän oikeuden mielen- ja tekstimuutoksiin. Väänsin kuitenkin todella yksinkertaisiksi nämä jutut, kaikki suurimmat "oivallukset" ja selitykset jäivät ulkopuolelle.

Ja taas kirjoitin yön tunteina!

On myös sanottava, että entinen miesystäväni ei sovi näihin kaikkiin kohtiin, vaan inspiraatio on pääasiassa muualta. Kaikki nämä kohdat silti näkyvät hänenkin elämässään. Statusta hänellä ei sinänsä ole (firman johtajuus tms.), mutta huomasin, kuinka hän jostain syystä tuntui keräävän kunnioitusta muilta miehiltä aina vain enemmän, ja sitä enemmän, mitä useampaa säännöstöä ja mitä suuremmin rikkoi. Mielipidejohtaja ja edelläkävijä hän ehkä on, vaikkei useinkaan huomaa vaikutustaan ympäristöönsä.

Tätä tekstiä voi väittää kukuksi, mutta aistin tilanteessa kuin tilanteessa miesten arvioivan itseään muihin miehin peilaten, ja näen miten he asettavat itsensä toisiin nähden. Näen jatkuvasti, miten tuo hierarkiakuvio heihin muutenkin vaikuttaa, yhdistettynä määrätietoisuuteen ja ansaitsemisen taustakuvioihin.

Naisena ihmetyttää eniten, miten paljon niin monien miesten yksityiselämään vaikuttaa nimenomaan miesten "lauman" mielipide eikä esimerkiksi läheisten mielipide.

Koko asiahan muuten tuli mieleen siitä, kun kävin pankissa. Jälkikäteen tajusin, että tietyt jutut johtuivat nimenomaan vain ja ainoastaan siitä, että neuvottelija oli mies ja minä nainen.

Mies-nais-teema tuntuu muutenkin tulevan jatkuvasti vastaan, ihan jo niinkin yksinkertaisissa jutuissa kuin erilainen tekniikka erilaisissa fyysisissä harjoitteissa. Esimerkiksi punnertaessa kämmenieni pitää olla lattiassa eri kulmassa kuin miehillä, ihan vain koska olen nainen ja siihen liittyen joitain rakenteellisia eroja täytyy kunnioittaa.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Pohdintaa puolisoiden yhteisen ajan määrästä ja laadusta

Mietityttää.

Ajattelen, että olen hemmoteltu tyttöystävä.

Ajattelen, että avopuolisoni oli hemmoteltu poikaystävä.

Kanssakäymisessämme oli tietysti myös vikansa. Mutta silti. Hemmottelun kokemukseen liittyy monta sivuhaaraa, ehkä aineksia sarjaksikin, jossa hemmottelu esiintyisi perinteisemmässäkin merkityksessä kuin tässä kirjoituksessa.

Mutta asiaan. Viime aikoina olen pohtinut tätä:

Miten voisin tottua elämään ihmisen kanssa, joka kävisi täyttä päivää kodin ulkopuolella töissä? Mitä elämästä jää, mitä yhteistä on sellaisessa meiningissä, missä toisen seurassa ollaan läsnä vain tunti tai pari päivässä? Mitä ideaa on ”seurustella”, jos ei ole toisen ”seurassa”? Jos vain aamuin illoin lyhyesti ”tapaa”, eikö kyseessä ole ”tapailu”?

Minun täytyy saada mennä ja tulla kuinka haluan - työni on minulle tärkeää, tavoitteeni. Toisenkin on hyvä käydä joskus kotoa jossain itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että oma aikakin on minulle tärkeää.

Silti. Romanttisissa kuvitelmissani teen jotain vierekkäin toisen ihmisen kanssa. Samaa asiaa, stereona. Ei samaa yhteenkuuluvuudentunnetta ole, jos vierekkäin työskentelee ja kummallakin on oma erillinen projektinsa.

Maininnanarvoista siksi, etten yleisesti ottaen ole taipuvainen romanttisiin kuvitelmiin. Käsitykseni romantiikasta tuntuu myös poikkeavan valtavirrasta jonkin verran. (Tosin ehkä on ihan ymmärrettävää että jos paikallaan istuminen on tuskaa ja lähinnä haluaisi lähinnä keikkua tuolilla koko ravintolaillallisen ajan, ja vaikkapa auringonlaskua katsoessa käy aika tylsäksi ja lähinnä tulee kylmä, ei oikein voi ymmärtää, mikä vastaavissa tilanteissa kenenkään mielestä voi liittyä mihinkään romanttiseen.) Mutta siis: jos romanttinen kuvitelma päähäni pälkähtää, sen on saatava ansaitsemansa huomio, ehkä painoarvokin.

Eihän tässä ole mitään järkeä - minusta tuntuu, etten voisi sitoutua mieheen, joka ei jaa kanssani työpaikkaa ja työtehtäviä, tai viihdy kanssani muuten samoissa puuhissa merkittävää osaa arjestaan, merkittävämpää kuin työssäkäyvän ihmisen on mahdollista ajastaan lohkaista.

Jotenkin huolestuttaa omasta puolestani. En ole ennen ollut tällainen. Nuorempana minulle riitti (henkisestä puolesta puhuttaessa) että mies on juttukaverina. Ei välttämättä edes juttukaverina, mutta lähellä, aistittavissa, omana itsenään. Mistä tämä puuhailu nyt oikein tuli?! Toiminnanohjauksen ongelmani ovat ehkä vaikuttaneet: minun on ollut ajoittain hyvin vaikea tehdä mitään toisten kanssa yhdessä. Onko tässä merkki siitä, että minulla menee nyt paremmin toiminnan suhteen ylipäätään?

Toisaalta, mitä olen vanhoilta ihmisiltä kuullut, tässä voi olla perää. Eräskin iäkäs rouva kertoi, kuinka elämän parasta aikaa oli nimenomaan työelämä yhdessä miehensä kanssa. He kasvattivat juureksia ja myivät niitä lähikaupungin torilla. Aina yhdessä siis. Avioliitto oli onnellinen. Tutkimuksissakin havaittu, että yhtenä yksikkönä liikkuvat parit ovat onnellisempia ja pysyvät todennäköisemmin yhdessä kuin parit, joilla on erilliset ystäväpiirit ja menemiset.

Paljonko sitten olisi sopiva määrä erilläänoloa mielestäni?

Ei mitään hajua! Ajattelenhan myös, että haluaisin minulla olevan aina joku oma pakopaikka, minne tarvittaessa mennä yksin olemaan ja yöpymään, yksin mökille.

Ongelmana on sekin, että ihminen muuttuu. Tässähän juuri kuvailin, kuinka olen itse muuttunut. Olisihan jännittävää löytää/rakentaa elämä, jossa kuin ihmeen kaupalla saisi kiinnostuksenkohteet synkronoitua niin, että päivittäin löytyisi yhteistä molempia kiinnostavaa tekemistä, mikä kuitenkin vaihtelisi juuri molemmille sopivalla aikavälillä.

Mitä tästä kaikesta kuuluisi ajatella? Miten otan itsestäni selkoa?

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Jännittäviä käänteitä raha-asioissa!

Polkaisin pyörät kunnolla pyörimään: kolmet pankkineuvottelut tiedossa reilun viikon sisään, 2-3 yksityistä sijoittajaa mukana lähipiiristä.

Hankintoja on suunniteltu viisinumeroisella lukemalla, joka tietysti minun mielestäni ei riitä vielä yhtään mihinkään, mutta on se jo alku. Omalla pääomalla ja ensimmäisellä sijoittajalla uskaltauduin jo tekemään 9 000 euron tilauksen, ja toinen samanmoinen odottaa seuraavien kahden sijoittajan päätöksiä. Tarjosin mojovan koron, ja mahdollisuuden vetäytyä ja saada omansa pois vuoden kuluttua, mikäli kokevat olonsa epämukavaksi. Tuskin kokevat, haha, harvalla on epämukavaa kun satasia tippuu tilille!

Minulla oli jo kerran diili toisen siskoni kanssa, joka edelleenkin epäilee, olenko maksanut hänelle erehdyksessä jotain liikaa, kun rahaa tuli niin paljon aina puolivuosittain. Ei, en ole.

Pankkineuvottelujen jälkeen voinen sijoittaa joitakin kymppitonneja lisää, mutta se on jo toinen stoori. Eikä sekään kyllä vielä riitä mihinkään.

Tiedättekö, en edes halua lähteä noihin joskus miettimiini vertauslainapyörittelyihin. Olen ehkä jopa sitä mieltä, etten halua mukaan ulkopuolisia, puolituttuja tai muita yllätyssijoittajia (ellei aleta puhua kunnollisista riittävästi nollia sisältävistä summista, hehe).

Kaikki on niin mukavaa tuttujen kesken! Mitä nyt ylipäätään raha ei ole hyväksi ihmissuhteissa, mutta kuitenkin. Iloni on auttaa eikä ystävien ja sukulaisten kohdalla niin haittaa, että hyötyvät tekemättä yhtään mitään, niin kauan kun minullekin jää mahdollisuus siivuun, jolla tuoda itsellenikin reippaasti korkoa korolle. Liiketoimintamallini ja muut liikesalaisuudet pidän mielelläni vain pienessä piirissä! Ulkopuolisille joutuisi myös raportoimaan aivan erilailla kuin tuttavapiirissä, vaikka tietysti olen luvannut kvartaaliraportteja toimistani heillekin.

Vapaus ja luottamus, ilman niitä kahta ei minun elämässä suju mikään. Byrokratia tarkoittaa kapuloita rattaisiin, ei sille vaan mitään voi! Raportoin mieluiten euroilla tileille. Kirjanpidosta on sitten jäljitettävissä, jos erikseen haluaa jotakin tarkistaa.

Haluaisin muutenkin pitää matalaa profiilia. Toiminnassani on paljon hyväntekeväisyysmäisiäkin piirteitä, enkä aiemmin ole voinut hyötyä tällä mittakaavalla.

Korkoa korolle aion ottaa jonkin aikaa, etenkin kun sen voi näillä alhaisilla summilla vielä tulkita jonkinlaiseksi tuntipalkaksi. Tai miten nyt haluaakaan totuutta mielessään kiertää. Haluaisin vielä hetken olla se pieni aloittava yrittäjä, mikä on ollut olennainen osa henkilöbrändiäni tähän asti.

Kauaa näin ei tule jatkumaan, ja mun on päätettävä, miten saisin toimintani ja ihmisten mielikuvan toiminnastani linjaan. Hinnat ovat kohtuulliset, mutta silti koen, että niitä täytyisi laskea kun varaa olisi - jatkuvaa taistoa sisäisen bisnesnaisen ja sisäisen auttamishaluisen tyttösen välillä!

Tilannetta helpottaa, että tiedän summien todellisuudessa olevan suhteellisen pieniä - menoni eivät ole hirmuiset, siksi tämä kaikki on mahdollista.

Jänskättää, riittääkö voimat saattaa asioita kunnolla loppuun tälläkään kertaa. Oon aloittanut niin monta kertaa!

Vaikein paikka on huomenna, kun olisi viimeisteltävä laskelmat paperille. Hankintasuunnitelmien kirjoittaminen pankkia varten on vaikeustasoltaan samaa luokkaa kuin laatisi pankkia varten suunnitelman, mitä ruoka-aineita aikoo tulevan vuoden aikana ostaa, missä kuussa mitäkin kasvista ja juuresta, ja mikä on tulevan vuoden ruokalista. Jota ei sitten tarvitse edes noudattaa, mutta sellainen kuitenkin pitää esittää! Yhtä motivoivaakin. Oikeasti, kaikki vaan on niin itsestäänselvää, omassa päässä, aivan selvästi nähtävissä, triviaalia, byrokratia on niin typerää! Kyllä, yritän rauhoittua ylihuomiseksi, jolloin on ensimmäiset kohtaamiset. Täytyy muistaa, että tätä kutsutaan asiantuntijan intuitioksi, ja on vaan hyvä että se on minun päässäni ja lähinnä juurikin vain minun.

P.S. Eksä lupasi, että voidaan tehdä talokaupat hyvin epäsovinnaisesti. Esitin hänelle niin pätevän sijoitussuunnitelman talorahoille, että hän jopa lämpeni!! Elikkä otan asuntolainaa, maksan hänelle, minkä jälkeen hoidan hänen varallisuuttaan korkoa korolle hankkien. Kahden vuoden jälkeen hän valmistuu tänä syksynä alkavista opinnoistaan, ja tuolloin katsotaan paljonko olen rikastuttanut häntä valmistujaislahjaksi, ja itseäni tuntuvan provision muodossa. Peukut pystyyn, että hän antaisi homman jatkua vielä pidempään, esim. seuraaviin pyöreisiin syntymäpäiviinsä asti. Kirjanpitäjäni mukaan tässä ei ole mitään ongelmaa, yksityishenkilö saa tehdä saamillaan rahoillaan mitä huvittaa.

Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta juuri nuolaisin!

maanantai 13. toukokuuta 2019

Tuottoprosentteja

Näköjään kello kaks yöllä tuntuu aina hyvältä idealta alkaa kirjotella blogipostauksia yksityisasioistaan. :)

Vuoden 2018 tilinpäätöksen silmäilyn, Q1/2019 tietojen sulattelun sekä kaluston kokonaisarvoa käsittelevän tiedoston tutkailun perusteella uskallan sanoa seuraavaa:

Kalusto tuo minulle vuokrauksen kautta takaisin 15,2 % alkuperäisestä hankintahinnastaan vuosittain.

Kaluston arvossa on mukana myös ne työvälineeni, joita en vuokraa, koska tarvitsen niitä itse. Maltillisesti arvioiden todellisuus on lähellä 16,6 %:a, jos ajatellaan sanan kalusto tarkoittavan vain vuokrakalustoa. Sitten on lisäksi tietysti kaikenlaista ilmaiseksi kummin kaimalla olevaa, joten tiedä vaikka pariakymmentä prosenttia hätyyteltäisiin.

Kalusto koostuu kaikenlaisista tuotteista, prosenttia voisi nostaa valitsemalla jatkossa hankintansa paremmin. (Mutta työteliäämmin, joten tuskin niin teen sillä passiivinen maan perii.)

Miksi minusta silti tuntuu, että teen jotain väärin ja että tässä on jotain typerää?

Varmaan siksi koska olen nainen. Olisi feministisesti päihitettävä kaikki miehet, sanoo yhteiskunta. (Pikku typo, kirjoitin vahingossa ensin, että olisi päivitettävä kaikki miehet! Välillä kyllä tuntuu että se olis kyllä tarpeen myös. Sori nyt vaan :D ) On perustettava sellainen yritys, jonka voi myydä, ja sitten voi ostella paratiisisaaria ja lennellä yksityisjumbojetillä ympäri maapalloa kerran joka päivä.

Kuuluisi ostella osakkeita, joiden arvo nousisi nättiä käyrää, jonka heilahteluja seurailla vielä eläkeiässäkin, hörppäillä samalla kahvetta keinutuolin keinahtelun tahtiin.

Kuulostaa kauhean stressaavalta. Enkö saisi vain pitää rahojani jossakin kiinteässä, joka on minun suojeluksessani? Kuulostaa vaan joltakin niin epäilyttävältä jemmaamiselta, kuin vain patja rahojen päältä puuttuisi.

Entä jos kuitenkin valitsen niin? Typeryydelläkin näytän saavan taloudellisen turvan loppuelämäksi. Vuokratuotot kattavat 83,3 % pakollisista menoistani jo nyt. Pakollisista, niin, kuka käskee lisäksi asua eri asunnossa kuin minkä asuntolainaa lyhentää? Kuka käskee ajella koko ajan turhan takia autolla ympäriinsä?

Taitaa olla raha kuitenkin, joka tuo typeryyttä. Raha laiskistaa. Tulee törsättyä. Olenhan nainen, shoppailen! Palveluja, kuten kirjanpitoa. Avustusta. Pärjäisin ihan hyvin ilmankin, mutta vain pärjäisin. Stressaisin itseni hengiltä kuitenkin, tuo ”ihan hyvin” oli liioittelua. Mutta pärjäisin. Kyllä minä asiani hoidan, ainakin aina ennen pitkää. :) Nyt olen ostanut itselleni raamit ja rajat, turvaverkot. Muutakin kyllä, sitä bensaa vaikkapa. Harrastustarvikkeita: kyniä, vihkoja, paperia, loputtomat määrän näitä kaikkia. Opiskelen, siihen sitä rahaa saa menemään erityisesti menetettyinä työtuloina.

Enpä tiedä. Budjetti-taulukkoa katsellessani menot näyttää hurjilta, korkoa korolle en paljoa saa jos en jostain luovu. Mainitut pakolliset menot kun eivät ole kaikki menoni. Mistä luopua, vai luopuako mistään, kun ei oikeasti tarvitse? Työntekoa on tarkoitus vähentää tästä 35 h / kk -tahdista, jota kestää 6-7 kk vuodesta ja loput sitten vähemmän, esim. nyt toukokuussa 15 h / kk, mutta onko sillä nyt niin kiire? Kohta alkaa kuitenkin kesäloma 2-3 kk, en ole ihan vielä päättänyt otanko elokuunkin kokonaan vapaaksi. Plus että vuokraushan saattaa joitain yksittäisiä tunteja silloin tällöin teettää.

Kuulostaa idylliseltä ja liian hyvältä ollakseen totta. Niinhän se onkin, sillä myönnän stressaavani. Enemmän, enemmän, saavuta enemmän, huutaa kuoro pääni sisällä. Taaskaan en käynyt pankissa lisärahoitusta hakemassa, taas menetän niin paljon kun en saa korkoa korolle jo aikaisemmin...

Herää myös kysymys, että mikä se nyt taas olikaan, mikä elämässäni on niin hirveän vaikeaa ja miksi pitää täällä blogosfäärissäkin koko ajan jostain urputtaa, ja olla tarvitsemassa kauheasti tukitoimia milloin miltäkin suunnalta. No, elämässä on muitakin osa-alueita kuin toimeentulo ja raha, liittyi varmaan jotenkin niihin, mutta sitä voin muistella jonain toisena päivänä. Onneksi uhoamisen taidossa minulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa.

Viisauden sanoja on ”joy of missing out”. Niitä yritän nyt elää. Paskat siitä, mitä kukaan ajattelee! Sijoittajana ja suurten pyörien pyörittäjänä ”fear of missing out” olisi jatkuvasti läsnä eikä mikään riittäisi, kun ei näköjään nytkään näytä riittävän. Teen tällä viikolla ne ruhtinaalliset 5 h työtä, jotka ovat jakautuneet kolmelle päivälle, ja lakkaan nurisemasta. Vietän koko viikon ”pidennettyä äitienpäivää” mummon kanssa chillaillen ja otan aurinkoa, jos vaan joku päivä lämpötilat sallii.

Peace & love!

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Aina oppii uutta itsestään

Viime aikoina olen joutunut urakalla miettimään, mikä elämässä on tärkeää - oikeastaan minussa itsessäni. Otetaanpa siis asiaa älykkyydestä ja keskittymishäiriöstä, tällä kertaa  uudella näkökulmalla.

Tajusin, että epäilykseni pitää paikkansa - lääke tyhmentää minua!

Viisas en väitä olevani. Tarkoitan ajatuskulkujen hidastumista. Tyhmähän voi olla nopeastikin. :)

Aika kulkee eri tahtiin. Sen huomaa siitä, miltä aika ”tuntuu” ja käytännöstä. Pohdintaan, johon olen tottunut kuluttamaan 5 min meneekin 25 min. Toisaalta taas oma kuolema lähenee nopeammin, tämän hetken ja menehtymisen välillä ehtii olemaan pienempi määrä ajatuksia.

Siis, älykkyyteni ilmeisesti perustuu asiasta toiseen poukkoiluun, liiankin voimakkaaseen assosiaatioon, mitä näitä nyt on. Että sisäinen puhe, mielessä soiva musiikki, kaikki, tapahtuu niin paljon nopeammin kuin muilla.

Ylitunteellisuuteenkin, oletan, sillä muistijärjestelmä on kytköksissä tunteisiin hyvin vahvasti.

Lisäksi oletan, että huonon keskittymisen vuoksi intuitio ohjaa ajatteluani vahvemmin kuin muilla. Intuitiohan on tunnetusti tietoista järkeilyä moninkertaisesti nopeampi tapa ajatella, mutta molemmilla päädytään aikalailla samoihin lopputulemiin. On monia asioita, joita vain ”tiedän”.

Ajattelen hypernopeasti. Motorinen prosessointi on suorastaan poikkeuksellisella tasolla. Lääkkeet keskittymishäiriöön ovat stimulantteja, eli ne rauhoittavat ADHD-aivoja, jotka ovat normaalisti kuin yliväsyneellä ihmisellä. Ajattelu hidastuu, hypernopea on enää nopeaa.

Mikä olisi opiskelua edistävää jollakin toisella, on minulla opiskelua haittaavaa.

Hidastuminen tarkoittaa, että normaalista tasostani vähentyy keskihajonnan verran, tai parin. Minun tapauksessa sitä ei vielä hirveästi huomaa. Ei ole kovin montaa ihmistä, joiden ajatus kulkisi sillä tasolla kuin minulla, että voisivat huomata eron. Perhepiirissä on, mutta tuntuu etteivät silti huomaa. Turbovaihde kun tuottaa näkyvää tulosta lähinnä poikkeustilanteissa kuten vaikkapa tentin viime minuuteilla.

Huomaan ison eron hoksaamisessa nyt kun en käytä lääkettä kuin harvoin työpäivinä. En välillä vaan voi käsittää, miksen ymmärtänyt jo ensivilkaisulla kaikkea kyseisestä aihepiiristä, se kun vaikuttaa suorastaan itsestään selvältä. Aukkoihin arvaan oikean ratkaisun ennen kuin kerkiän tarkistaa asiaa.

Vertaistukea ei löydy. Välillä luulen löytyneen, mutta sitten taas huomaan eron itseni ja muiden erittäin fiksujen mutta keskittymishäiriöisten välillä. Sanotaan se nyt suoraan. Tällaista ei saisi kirjoittaa, luultavasti poistan tekstin joskus.

Muutaman muunkin jutun tajusin.

Ymmärsin, näin ihmisenä, joka ajattelee itsellään olevan kymmenittäin läheisiä ystäviä, että sehän perustuu lähes täysin minun menemisestäni heidän aallonpituudelleen. Minun aallonpituudelleni ei nimittäin pääse. Ulkopuolisuus on väistämätöntä, ellei kikkaile. (Poikkeus löytyy tähänkin sääntöön.)

Hauskuus, jännitys ja turvallisuuskin sekä se, että on mukavaa, ovat ajavia voimia. On paljon muutakin mitä ihmissuhteista saan. Harvoin kuitenkaan kukaan sanoo tai kirjoittaa mitään, mikä varsinaisesti antaisi minulle mitään uusia oivalluksia. Muiden ratkaisuja on vaikeaa käsittää, arvomaailmatkin poikkeavat. Tuntuu kuin eivät ymmärtäisi syvällisesti, että elämme vain kerran.

Mitä sinä tekisit, jos eläisit vain kerran?

Niinpä.

Sosiaalisesta älystä hoksasin myös jotain ratkaisevaa. Hitto, kaikki nämä vuodet, kun luulin etten tajua ihmisiä, olen suorastaan osannut lukea ajatuksia! (Tietyissä rajoissa, tietysti.) En vain ole osannut tulkata tuota kieltä omalle kielelleni. Nyt osaan, kun vain muistan pysähtyä tekemään niin. Mutta se on jo toinen tarina.

Täten tunnustan, että joudun ehkä syömään sanani siitä että tekisin mitä vain ollakseni normaali ja että keskittymishäiriö olisi kohdallani negatiivinen seikka. Noin vain voi muuttua, mitä arvostaa! Joukkoon kuulumisen kaipuu vaan sattuu olemaan vahva tunne, yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se on keskittymishäiriöiselle todella vaikeaa. Luulee kuuluvansa, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen, ettei niin ollutkaan.

Vakavamielinen teksti, loppuun ehkä tarpeen todeta että tällä hetkellä menee oikein hyvin siinä mielessä, että olen tyytyväinen elämääni. Muutoksia on ilmassa, mutta langat omissa käsissäni. Onnellinen olen ja aurinkokin paistaa! :) Tai no, jos tarkkoja ollaan niin paistaa toisella puolella maapalloa, mutta ehkä käsititte. :)

torstai 24. tammikuuta 2019

Kohta 7 kk erosta

(Oikeastaan jo enemmän, mutta määrittelykysymys tämä. Kohta 7 kk pois muutosta siis.)

Mitäs sitä syvempiä analyysejä. Jotkut kymmenvuotisbileet varmaan vois järjestää, vaikkei kymmentä vuotta täyteen saatukaan, vaan 9,25-9,33 tulkintatavasta riippuen. Ehdotin jo pukukoodiksi mustia vaatteita ja tarjoiluksi S-kirjaimen muotoisia ns. hautajaiskeksejä. Huumorilleni ei erityisemmin lämmetty, mutta toimi sentään keskustelunaloituksena! :)

Hermo meinaa edelleen mennä muihin ihmisiin, niin dramaattisiin. Sokerisia ”vain ystäviä” -ilmauksia kieltäydyn käyttämästä, suosin faktaperusteisempaa muotoa ”kiinteistöyhtymä”. Vai olisiko ”vain kiinteistöyhtymä” muille kelpaavampi muoto. Taikka hieman lempeämpi ”vain osakkaita”.

Kyllä, nyt tykästyin tuohon oikein urakalla! (Siis ilmaisuun, en tuohon toiseen kiinteistöyhtymän osakkaaseen, siihen tykästyin jo aiemmin, joskus kun ei ollut vielä ’vain ystävä’ eikä ’vain yhtymän osakas’.) ”Olemme ’vain kiinteistöyhtymän osakkaita’!” Kuinka ihanan kiinteistöä vähättelevää!

Silti jotenkin öklöttää tämä kaikki luokittelun määrä. Olen miettinyt kerran jos toisenkin, kannattiko koskaan tunnustautua toistensa tyttö- ja poikaystäviksi tai avopuolisoiksi, kun termitönnä on sen verran hankalaa tehdä oloaan ja asemaansa ymmärretyiksi.

Oltaisiin vaikka oltu salarakkaita. Salaystäviä. Salakiinteistöyhtymä. Salapuoliso. Piilopirtissä salainen puutarha. Oltaisiin päästy sanomaan että erosimme, mutta meillä on edelleen piilopirtti ja salainen puutarha!

Ollaan oltu kuin metrossa joka näytti ulos junalta. Hetki pinnalla, sitten painuttiin maan alle. Ei tietääkseni ikinä väitetty että oltaisiin mikään muunlaisen junan kyydissä, niin vaan ympäristön ihmiset ajattelivat että jatkamme sillä radalla joka maan päällä näkyy. Tarvitseeko sitä nyt miettiä päänsä puhki että kuka jää ja millä asemalla siellä maan alla katseilta piilossa. Kai ne mahdolliset uudet kyydissäolijatkin selviää arvon yleisölle, jos metro taas nousee pintaan. Tai sitten ei selviä, mutta onko sillä niin väliä. Kunhan koitan ymmärtää kun tuntuu niin typerältä kun en tajua ihmisten ajatusmaailmaa.

Toisaalta taas termit ovat käsittämistä, ajattelua ja puhumista varten. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa jotenkin erityisesti analysoida minun asioitani niin että tarvitsisi olla mitään termiä minulle ja hänelle. Miksi ex-avokki on yhtäkkiä enemmän leimaava ja merkityksellisempi termi kuin muut roolit? Niitäkin kuitenkin riittää, kiinteistöyhtymän lisäksi muitakin, niin vakavia kuin rentoja.

Tarkemmin ajatellen tämä koko avautuminen taitaa olla kritiikkiä ihan kaikkia termejä kohtaan. Vai miksi muuten sana ”ystävä” on sellainen, että sitä vastustan. Erityisesti ”vain” ystävä. Kuulostaa masentavalta suorastaan!

Unohtui, että on meille omia brangelinatyyppisiä lempinimiäkin joku aikanaan kehitellyt. Vois vaan sanoa jatkavansa erillään mutta edelleen Brangelinana.

Eipä tässä varmaan mitään oikeaa ongelmaa ole, kunhan tuttavat tottuvat ettei nyt muuttunut kauheasti mikään erityisen olennainen asia. Toki seurustelu oli olennaista, mutta eihän seurustelun tuttavien näkökulmasta olennaista pitäisi olla, sehän on kahdenkeskinen asia, ainakin meillä.

Loppukevennyksenä kunniamaininta erinomaisesta ex-avokkiudesta entiselle naapurilleni, joka hengailee sujuvasti 25 vuoden takaisen exänsä ja tämän 14-vuotiaan jälkikasvun kanssa. (Juuri taas tapasimme naapurin koiran muistotilaisuudessa. Ja tämä on muuten sitten eri koira kuin se joka on rakastunut exääni, olenkohan joskus maininnut... Eikun ”osakaspuolisooni”, ei kun mikä se sana olikaan mitä piti käyttää...) Enkä muista koskaan kuulleeni heidän olevan ”vain ystäviä”, rehellisesti ja reilusti edelleen käytössä sana ex-poikaystävä eikä asiassa ole mitään ongelmaa.

Sori jos tipuitte kärryiltä, kuitenkin aamuviiden/kuuden kieppeillä kirjoitettua tekstiä.

Terveisin,
Uneton Opiskelija-asunnossa

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Uutinen: Fukushiman säteilyn uhri

(Tämä kirjoitus on vain höyryjen päästelyä. Haluan säästää FB-kavereitani, joten jaan mieluummin ajatuksen täällä.)

Yksi Fukushiman voimala-alueen työntekijöistä on nyt kuollut keuhkosyöpään. Häntä sanotaan onnettomuuden ensimmäiseksi säteilyn seurauksena menehtyneeksi uhriksi.

Voimala-alueelta hän sai säteilyä saman verran kuin parin vuoden Pispalassa asumisesta saa. (Tuttavani ilmaus.)

Kukin voi itse päätellä, olisiko säteilyä kuitenkin tarvinnut kertyä jostakin hiukan enemmän keuhkosyövän saamiseksi. Esimerkiksi tupakoivan työkaverin vieressä seisoskelemalla ja muilla arkisilla toimilla.

Ylireagoinnin vuoksi ihmisiä on kuollut, ilmeisesti jopa 2000. Teho-osaston evakuointi koulutiloihin ynnä muu hätävarjelu ei aina ole viisasta.

Säteilyn uhreiksi noita ihmisiä ei kuitenkaan voi väittää. En väittäisi tuota ensimmäiseksi uhriksi mainittuakaan, vaikka Japanin valtio päättikin maksaa kompensaatiota hänen perheelleen.

Todellinen Fukushiman säteilyuhrien määrä pysyy nollassa. Pelon ja paniikin seuraukset olivat vakavammat. Voisikohan turhan lietsomisen viimein lopettaa?

Lisätietoja Forbesin artikkelista tämän linkin takaa.

Peace & love!