Ihan minä itse

Olen aina sanonut, ettei mikään saavutukseni tunnu omalta ja ansaitulta. Kaiken, mitä olen saanut, olen saanut liian helposti ja sattumalta. Toisaalta olen ollut kokonaan ilman montaa asiaa, kun en ole koskaan niitä järjestelmällisesti tavoitellut, tai prosessi on jostain syystä jäänyt kesken, kun on pitänyt mennä sammuttamaan taas jotain uutta tulipaloa. Tai on tullut jokin uusi innostava juttu eteen, joka on jyrännyt kaiken entisen. Ja mitä muita näitä syitä oikein onkaan.

Mutta tiedättekö! Nyt olen saavuttamassa jotain suurta ihan itse! Enkä vain yhtä tai kahta asiaa, vaan montaa kerralla!

Vuosien maanittelu, vuosien taktikointi, vuosien asennemuutos. Sinnikkyys ja typerältä tuntunut päänsä seinään hakkaaminen. Muiden tuomitsevien äänten kuuntelu hankaluuksia kohdatessani, mutta aina oma varmuus nousta ylös ja yrittää vielä kerran.

Mistä puhun, on kuntosali- ja kotitreenirutiini. Ja mitä en ole aina osannut arvostaa, tai olen vaatinut itseltäni liikoja: riittävät päivittäiset kävelymäärät.

Punttiskäynnit ovat vasta alkutekijöissään, mutta aistin voiman taustalla, niin vahvan, että uskallan jo reimuita. En voi sössiä tätä enää tässä vaiheessa. Käyn uuden koulun opiskelukavereiden kanssa, en usko että voin luistaa. Miten tärkeitä tukiverkon olemassaolo ja sopivan kannustava sosiaalinen paine ovatkaan! Kotitreenit taas kumpuavat jostain sisältäni, hauskana omana juttuna.

Minulla on vuosien varrella ollut kaikenlaisia erikoisia minitreenejä ja tapoja itseni houkutteluun liikunnan pariin. Nyt se kantaa hedelmää, ja juuri näin sen kaiken pitikin mennä. Minussa on nyt valmiiksi ihan itse sisäänrakennettu liikuntarutiini, toimivat raamit. Pieniä paloja tekemällä sain aloittamisen kynnyksen matalammaksi, opin tavan. Nyt niihin raameihin on ollut helppoa ujuttaa uusia juttuja, aiemmin ajatuksenakin mahdottomilta tuntuneita juttuja. En ole voinut tehdä enempää kuin mihin olen ollut henkisesti valmis, ja matkan varrella mieleni on kypsynyt. Olen valmis seuraavaan vaiheeseen.

Henkisestä puolesta olisi mukava kirjoittaa lisääkin. Hidas on prosessi ollut, mutta onneksi on ylipäätään ollut.

Onnistumisentunne taitaa olla minulle harvinaisempi kuin luulinkaan, ainakaan näin vahvana. En myönnä mitään huijarisyndroomaa, ei minusta saavutuksilla tarvitse olla yhteyttä "ansaitsemiseen". Mutta myönnän etten koe tietoisilla valinnoillani ja taktiikoillani olleen aiemmin näin vahvaa yhteyttä johonkin saaavutukseeni. Ja mahtava tunne tämä on - minä ihan itse tämän aiheutin!

Hyvä vai huono - syysanalyysi

Mietin viimeksi, miksi tämä syksy olisi yhtään erilainen. Näin arvelin (suluissa, kuinka kävi):

Suurimmat esteet:
- Töiden ja opintojen yhdistäminen (juu, ongelma, työn alla)
- Miesasiat (ei lainkaan ongelma, ansaitsisin suorastaan ansiomerkin säilyneestä toimintakyvystäni ja miesten ja asioiden aisoissa pitämisestä, haha)
- Priorisointi opintojen sisällä (ei ongelma - skippasin hetkeksi koko yliopiston, ja valikoin uudesta koulusta vain olennaisimmat jutut työn alle.)

Suuria toiveita nostattavat seikat:
- Unirytmi, vireydensäätely, ruokarytmi (toimii, mutta työtä vähennettävä, jotta unirytmi toimisi vielä paremmin)
- Työn jaksotus (juu, mutta 0,5 - 1,5 työpäivää viikossa on liikaa, ainakin nykyisellä tavalla toteutettuna)
- Kodin ympäristö tuttua (en ole asunut yliopistokaupungissa enää. Mutta uusia opintoja on auttanut, että uusi paikkakunta tuli nopeaan tutuksi.)
- Virastoasioiden hoito vs. koulupäivät (väärin, edelleen menee sinne tänne juoksemiseen aikaa opinnoilta)
- Exän asioiden miettimisen väheneminen (juu, koitan luottaa että uusi tyttöystävä olisi hyvä tyyppi ja hoitelisi miettimiset. Mutta olen autellut muutoissaan edelleen. Ja vähän huolettaa, miten pärjäävät raskauden ja keväällä syntyvän vauvan kanssa, mutta koitan luottaa enemmän ja huolehtia vähemmän.)
- Realistisemmin omiin voimavaroihini mitoitetut suunnitelmat (juu, mutta vähennettävää on)
- Määrätietoisuus tehtävien palautuksissa (en ole ollut yliopistolla)
- Kilpailuhenki (ei, mutta toisten yllättämis- ja järkyttämishalut ovat kovat, tahtoo tehdä vaikutuksen!)
- Rajat (kyllä, ja lisää luon, vähentäminen kunniaan!)
- Parempi rakenne -> ilmavuutta ja aikaa päiviin (kyllä)
- Omegat, oluthiivat, omat aivokemiat (noh, usein jollakin väärällä asunnolla, eri paikassa kuin minä...)
- Tekniikka ja välineet ovat ja toimivat (yrittänyt olen, mutta aina jotain hajoaa ja entisiä vielä korjaamatta ja hankkimatta ja huoltamatta)

Lisäisin listaan uusia juttuja, jotka vaikuttavat plus- tai miinussuuntaan:
- Työt ylipäätään (haittaavat suuresti ajatusten keskittämistä opiskeluun)
- Esineistä huolehtiminen (kaikenlaista huollettavaa ja korjattavaa ja hankittavaa on ihan koko ajan!)
- Auttelu (vähennettävä, etenkin toisten muutoissa auttelua. Toisaalta uuden koulun yhteisössä auttelu on ollut antoisaa ja tuonut joukkoon kuulumisen tunnetta.)
- Joon sanominen (muistettava kieltäytyä enemmän - uutta ei voi ottaa ellei vanhasta vähennä)
- Syysflunssa (haitannut vähän kaikkea)
- Huomaamatta rakentunut liikunta- ja kuntoilurutiini (käyn salilla ja teen kotitreenejä - oho!)

Entä jatko?
- Ansaitsen nauttia elämästä, ansaitsen keskittyä itseni kehittämiseen. -> Tein päätöksen lopettaa opetustyöt kokonaan.
Sivutuotteena toivon syntyvän stressittömän, palkitsevan elämän. Vapaana, arvojensa mukaisesti. Univelattomana, kun julkisissa kulkuvälineissä nukutut yöt vähenevät. Ajatukset itselleni tärkeissä asioissa, tai yhteisölleni.
- Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen - muistutan itseäni minimalismista, joka on minua ennenkin auttanut, mutta sittemmin johonkin unohtunut.

Voimia syksyyn! <3