Tieto yllätti olettajan

Avokki tuolla soittaa sähkistä. (Yksi sen ammateista, jota tällä hetkellä ei pahemmin harjoita, on kitaransoitonopettaja.) Oli laittanut jemmasta vanhoja halvalla ostettuja kieliä kitaraansa. Päällysteestä jäi mustaa sormiin. Tuli puhe nikkelistä. Käytiin keskustelu:

Minä: "Ai niin mulla on nikkeliallergia! En ookaan ikinä muistanu sanoa sulle. Enkä muistanu itekään. Mut just muistin. Lähinnä ilmeni rannekellon kanssa, kun metalli oli pitkän aikaa ihoa vasten."

Ollaan seurusteltu 9 vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikein ajankohtainen asia.

"Miten sitten oot voinu harjotella kitaraa?" kysyi viaton avokkini.

Niinpä tosiaan, armas avokkini. Kuinka monta kertaa olet kuullut minun harjoittelevan kitaraa (tai yhtään mitään) yhdeksänvuotisen yhdessäolomme aikana?

Harjoituskirjanpito kertoo, että olen soittanut sähkökitaraa puolisen tuntia syyskuun 6. ja 10. päivä sekä lokakuun 10., 12. ja 13. päivä 2017. Sen jälkeen kirjanpito loppui, mutta eipä ole ollut kirjattavaakaan. Syyskuussa sitä Master of Puppetsia ja lokakuussa Trooperin sooloa. Joita kumpaakaan en osaa, mutta tuolta pohjalta on mun näkökulmasta ihan hyvä jatkaa opettelua.

Siispä sanoin: "Enhän mä koskaan harjottele. Kyllähän sä sen tiiät. Ei tullut mieleenkään, että kitaransoittoon vois liittyä nikkeli jotenkin. Sitä paitsi kitaransoitto sattuu sormiin."

Avokki: "Niin tosiaan, ethän sä kyllä harjottele."

Miksi tällainen keskustelu käytiin? Avokki tiesi aivan hyvin, etten ikinä reenaa. Viimeksi viikko sitten perjantaina kävin soittamassa 2 kappaleen esiintymisen pääsoittimellani. Muistelin biisit äkkiä läpi siinä lavan takana.

Ei hän siis minua kyseenalaistanut, vaati vain sekunnin hänellä ajatella kunnolla, ns. päästä kartalle.

Syy on, että silti opin. Elinkumppanianikin, koulutukseltaan kitaransoitonopettajaa, onnistun näköjään hämäämään. Mikään virtuoosi en ole, amatööri vain tuossa kitarassa. Mun aivoilla vaan oppii vähällä vaivalla paljon, kun ne on "erittäin tehokkaat". Niin sanottiin mulle tutkimusten jälkeen jo ennen kuin sain käteeni virallista raporttia.

Tämän kaiken avokki kyllä tietää. Ihmisen mielelle on luontaista muistaa helppoja perusoletuksia syistä ja seurauksista. Ne tulevat ekana mieleen, kun ajattelee nopeasti. Toisen soiton ollessa sellaista, mikä yleensä saavutetaan harjoittelulla, ei vaan ekana tule mieleen, että taidon ois voinut saavuttaa vähemmällä. Siltikään, vaikka on 9 vuoden ajan nähnyt harjoittelemattomuutta. Nythän hän ei edes kuullut soittoa, kuvitteli vain soittotaidokseni jonkin mielikuvan, joka mielestään pulppusi.

Sanoillakaan ei ole merkitystä: kertomukseni harjoittelemattomuudesta ei tahdo painaa, vaikka se on totta ja moneen kertaan toistettu.

Tarkemmin kun ajattelen, niin eihän missään nykyään riitä oma sana!

Kun sanoo "en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa laskua" on tulkinta "sittenkin epäröit myymistä".
Kun sanoo ystävälle "varattu herra X oli rakastunut minuun eikä viesti mennyt perille, vaikka sanoin että ei ikinä", tulkitsee kuulija "sinäkin olisit halunnut, mutta olosuhteiden pakosta et voinut".
Kun sanoo tuttavuudelle "ajattelin tehdä pari tällaista puista huonekalua itse ja myydä muutamalle tutulle, kun näitä ei mistään saa", (tuskin saan ikinä oikeasti aikaiseksi...) kysyy kuulija seuraavan kerran nähdessämme ja kertoessani tulevaisuudensuunnitelmistani: "mutta entä se sinun puusepänurasi?!"
On luultu juoneen jonkun pöydän alle, vaikka todellisuudessa on ottanut vaan muutaman oluen. Ensivaikutelma ja väärinkäsitys jää legendana elämään.

Ymmärrän, etteivät asiakkaat aina muista, mitä on puhuttu. Toistuva tilanne on esimerkiksi, että kuvitellaan vuokran jälkeen olevan mahdollisuuksia saada jollain diilillä suostuteltua minut myymään vuokrattua kalustoa itselleen alennettuun hintaan, ja näinhän ei ole.

Avokki ja minä olemme molemmat kirjaimellisia. Silti näitä sattuu puolin ja toisin. "Kun vaikutit, että tarkoitat muuta!"

Onhan mediassa vakavammistakin aiheista esimerkkejä. Kuvitellaan toisen antavan ymmärtää milloin mitäkin, ja sitten perustellaan sillä tulkinnallaan kaikenlaisia tekoja.

No, kuulkaahan ihmiset! Minä tarkoitan ihan just niitä sanoja ja kirjaimia, jotka sanon! Virheitä sattuu ja mielipiteet muuttuu, mutta yksinkertaisuudessaan asia on just noin.

Vai pitäiskö vaan opetella uudet merkitykset kaikelle, kun kaikella kerran nykyään on piilomerkitys? Jännittävää miettiä, mitähän oikeasti tarkoitetaan kun sanotaan "kissa". Sehän voi tarkoittaa mitä vaan, vaikkapa että olet päättänyt alkaa eläinlääkäriksi tai nähnyt eilen ilveksen. Vai oletko horoskooppimerkiltäsi leijona? Muuttolinnut, mitenhän tämä nyt tulkitaan, kun kerron nähneeni? Varmaan oletetaan alkavan metsästäjän uralle seuraavaksi.

Talvi yllätti autoilijat, sanotaan. Minä sanon jotain muuta.

Voimakaskin ilmiö, näköjään, kun sitä ei edes kumoa kokemusten kautta oppiminen. Ainakaan avokkini tapauksessa. Harjoittelevaiseksi ihmiseksi luuleminen on kuin olisi kuvitellut minun olleen joskus aamuvirkku tai nauttineen joskus ruoanlaitosta.

Olisi niin helppoa, jos muut vain sisäistäisivät sen, mitä sanotaan, eivätkä jotain asian vierestä.

Miten ihmisestä on voinut evoluutiossa kehittyä tällainen? Sanojen kuuluisi olla väline, jonka avulla oppia ja ymmärtää toisia ihmisiä joutumatta ensin itse kokemaan kaikkea samaa.

Kaikki viestintä taitaa olla tuomittu epäonnistumaan.

Maailmassa on vikaa.

Kysynnän ja tarjonnan laki

Taas on se aika vuodesta, kun vuokrakyselyjä tulee ovista ja ikkunoista.

No okei, ehkä vähän liioittelin. Sanotaan nyt vaikka isoja kyselyjä hyvin pienestä ovesta ja ikkunasta.

Ainoa mitä voin sanoa, on "ei oo" ja "tulossa on kunhan järjestyy, mutta mitään varmaa ei ole".

Viime aikoina minulta olisi mm. yksi henkilö halunnut vuokrata omiin piireihinsä sekä 6000 euron arvoista kalustoa että 2000 euron. (Summat pyöristetty ja asia hieman yksinkertaistettu.)

Toinen kysely oli, löytyisikö minulta 5 kpl 2000 euron arvoista esinettä vuokrata syksyllä tai oikeastaan mielellään heti. (Tässäkin summat pyöristettyjä. Alv:ton hankintahinta voi jäädä 1700 euroonkin riippuen tilanteesta. Halvempikin voisi onnistua, jos käytettyjä metsästäisin, mutta nyt on linjauksena hankkia uusia, minkä perustelusta saisikin jo oman postauksensa.)

Kaksi kysyjää, piireissään 7 potentiaalista asiakasta, minulla 18000 euron vaje.

Ja minun sieluani raastaa! Nämä ovat niitä aikaisia lintuja. Tiedän, että syksyyn mennessä minulta on kysytty ties moneenko kertaan näitä kahta tuotetta, joille on eniten tarvetta.

Se vain, että nämä ei ole niitä itsensä nopeimmin takaisin maksavia esineitä. Olin ajatellut hankintoihini ihan toista taktiikkaa. Kalustoa, joka olisi halvempaa, nopeammin takaisin maksavaa, ja jolle myös on kysyntää, mutta eri piireissä. Vasta vaihe 2 sisälsi tässä määrin näitä tonnien esineitä. Jos muutan suunnitelmia, on hintoja nostettava. Tilattava mukaan sellaisia hienoja pieniä lisämausteita, että saan hyvän perusteen nostaa hintaa erityisyyden perusteella. Tällä kysynnällä hintoja voi nostaa muutenkin, mutta tarvitsen myös omalletunnolleni jotkut perusteet. Raon, josta paeta vastuuta muutoksesta.

Ulkona odottaa nälkäinen joukko, jolle minulla ei ole tarjota yhtään mitään. Kaikki on loppu. Hirvittää, montako kymmentä kerkiää kysyä syksyyn mennessä. Taatusti tuplasti tai triplasti viime vuoteen nähden, kun sana on levinnyt.

Murehdin siis asiakkaiden karkaamista toisen syliin. Ei vaan ole ketään toista kenen syliin karata. Vielä.

Perseen perseen perse.

Ja avokkikin vaan nauraa näille mun ongelmille.

Nyt, jotain actionia!

Puhelin kauniiseen käteen ja heti aamusta soittelua mahdollisille rahoittajille sekä lisää tarjouspyyntöjä. Ja uudet ihan hemmetin hyvät laskelmat!

Arvoista ja motivaatiosta

Ylipitkä teksti. Kirjoitettu pikkutunneilla. Säästä itseäsi - älä lue!

...

Viime päivinä oon ajatellut paljon työtä. Kysellyt tarjouksia. Saanut tarjouksia. Miettinyt vastauksia sähköposteihin silloinkin, kun en ole niiden äärellä.

Motivaatio. Mistä se kumpuaa? Aito, sisäsyntyinen. Ei sellainen "mistä tässä asiassa voisin tänään innostua" -tyyppinen motivaatio, jonka joutuu erikseen herättelemään.

Tänään olen tätä mieltä:


1) Velvoitteet, oikeudenmukaisuus, turvallisuudentunne

Luulen olevani hyvin velvoiteorientoitunut. Lupaukset on pidettävä. Odotukset on täytettävä.

Vastuullani olevien asioiden täytyy hoitua. Rooli täytyy vetää. Show must go on!

Kenen lupaukset ja kenen odotukset, onkin ongelmallista. Yleensä ei vanhempien, avopuolisoni tai minun omanikaan. Vaan kenen tahansa muun, joka tulee pyytäneeksi. Asiakkaiden, pomojen, oppilaiden, viranomaisten, yleisön. Aikanaan omien opettajieni. Niiden, joilla vielä on särkymätön kuva minusta, keiden mielipiteessä vielä on menetettävää. Niiden, jotka voivat kuvitella tulevaisuutta ja luottaa, että tuo kuva on totta. Siis niiden, joiden mieliin olen tuollaisen kuvan herättänyt.

Nimittäin opettajana, ja muutenkin, olen tahattomasti hyvin innostava, koska uskon asiaani ja olen siitä niin innostunut. Mielikuvitus lentää, tunnelma nousee, kaikki on mahdollista!

Ja niinhän kaikenlaista saavutetaankin. Asiakkaat, pomot, oppilaat, viranomaiset, yleisö, fanit.

Minunkin saavutuksiani seuraa siinä sivutuotteena. Tärkeintä kuitenkin on roolinsa täyttäminen, oli kyseessä sitten auktoriteettiasema tai auktoriteetin alainen asema. Asema ei ole aina edes itse valittu. Esimerkiksi avunpyytäjät laittavat minut tiettyyn asemaan, jossa koen velvoitteekseni auttaa edes vähän, edes jollakin tavalla. Tämä on peruspsykologiaa, jota koetan kiertää. En suinkaan enää ota aivan kaikkea asiakseni.

Tämän takia olen parissa työpaikassa polttanut itseni lähes loppuun. En vain voinut jäädä sairaslomalle, kun olin luvannut homman hoitaa. Vielä kun oppilaat aina kärsivät tavalla tai toisella opettajanvaihdoksesta, joten ainakin olisi pitänyt pystyä selittämään seuraavalle kaikki systeeminsä ja langanpäänsä.

Samasta syystä deletoin opinnäytetyöstäni kaiken tekstin ensimmäistä sivua lukuunottamatta ja kirjoitin sen uusiksi viimeisenä yönä ennen palautusta. Aamulla klo 7 sormeni eivät oikein enää liikkuneet, aika jähmeää oli, liika on liikaa.

Vahva tunne siis. Enää minulle ei kävisi ainakaan tuota loppuunpalamista, ymmärrän terveyden tärkeämmäksi.

Motivoidun myös hyvin helposti puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hermostun vääryyksistä, vääränlaisista vapauden rajoituksista, oikeuksien polkemisista, vastuun välttelystä. Luen tämän kuitenkin samaan velvoitteiden kategoriaan. Molemmat asiat kun liittyvät oikeaan ja väärään.

Negatiivisten tunteiden välttelyhän tässä on kyseessä. Velvoitteiden laiminlyönnistä kiinni jääminen johtaa häpeäntunteisiin ja pettymykseen. Vääryydet taas aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa - täytyyhän voida luottaa tiettyyn sosiaaliseen säännöstöön ja sen noudattamiseen! Oikeudenmukaisuuden puolustamisessakin siis on tavallaan kyse omasta turvallisuudentunteesta.

Turvallisuudentunne näkyy myös siinä, että päädyin sittenkin maksamaan asuntolainaa nopeammalla tahdilla enkä aio laittaa taloa pantiksi mistään tulevista lainoista. Haluan olla vapaa, ja omistettu koti on siitä hyvä tae. Turvallisuudella on isompi kerroin kuin niillä arvoilla, jotka painoivat vaakakupissa toisella puolella.

Kolmen kopla on taustalla myös suhtautumisessani perheeseen ja toisen isoäitini kanssa hengailuun. Haluan maailman olevan turvallinen ja oikeudenmukainen, ja uskoni sellaiseen maailmaan säilyy parhaiten täyttämällä velvollisuuteni huolenpidon suhteen. Mummon kanssa myös on todella mukavaa, mutta mukavuus yksistään ei saisi asiaa tuntumaan tärkeältä.


2) Hämmästyttäminen

Näkökulma, joka vahvistuu vahvistumistaan.

Minä haluan hämmästyttää!

Ennen vanhaan olin kunnianhimoinen, ja välillä saan sen herätettyä nykyisinkin. Kunnianhimo ei kuitenkaan automaattisesti "mene päälle" ellei jokin seikka käynnistä sitä.

Mahdollisuus hämmästyttää kyllä käynnistää. Mahdollisuuksien kohtaaminen vain on arvaamatonta puuhaa.

Ei ole mitään yllättävää siinä, että suostun soittamaan keikan, vaikka olen keikkatauolla. Sillä mikä on koukuttavampaa kuin itkettää yleisöä ihan vahingossa, ja hämätä heitä niin pahasti, että unohtavat mitä olivat tekemässä? Edellisessä pienessä soittohetkessä oli mukana pappi, jonka oli tarkoitus ottaa minusta kuva kunnan nettisivuja varten esityksen alettua, mutta hän unohti.

Mieleenpainuvin oli se 1,5 vuotta sitten soittamani vain kahden biisin kokonaisuus, joka sai yleisön siihen pisteeseen, että puhuivat vain minusta eikä muista esiintyjistä koko illan ja kaikkien kanssa piti puhua vain itsestäni siitä huolimatta, että parhaani koitin kääntää puheenaihetta muualle. Olen kuulemma oman soittimeni prince. No enpä tunne Princeä erityisemmin niin paha kommentoida. (Videoiden perusteella Prince on lavalla hikinen ja sätkyvä ja hänellä on syvään uurrettu kaula-aukko. Minulla ei ole mitään näistä.) Yksi mies sanoi, että minulla pitäisi olla haltian korvat. Ja minun jälkeeni esiintyneen laulajan esitys kuulemma meni pilalle, koska hän oli niin itkenyt minun soittoni aikana. Niin tuossa oli vain muutama esimerkki. Lopulta pakenin omiin oloihini motellihuoneeseeni.

No eipä se tuollaista aina ole. Mutta olihan tuo ihan motivoivaa. Vaikka ehkä niillä kaikilla vaan oli pari lasia viiniä juotuna ja univelkaa edellisiltä öiltä -> herkkä mielentila. Teoriassa voisin motivoitua vaikkapa harjoittelemaan soittamista, jos muistaisin joskus ajatella tuota tilannetta.

Arvaamatonta ja yllättävää sen sijaan on, että yhtäkkiä katselen jotain akrobatiavideoita ja motivoidun venyttelemään ja vähän harjoituttamaan lihaksianikin, ihan kotikonstein vain, koska minulla on hyvä kolmiulotteinen hahmotuskyky, muisti ja motoriikka, ja alitajunta nappaa heti vinkistä vaarin. Ja tietysti katselen niitä kaikkein edistyneimpiä ja vaikuttavimpia videoita eikä mielessäni ole mitään välivaiheita tämän nykyisen jähmeän rapakunnon ja olympiatason urheilijoiden välillä. (Huono juttu motivoitua tuollaisesta kun olis muutakin tehtävää odottamassa. Mutta toisaalta jos saan sillä itseni liikkumaan, niin mikäs siinä!)

Toisinaan myös hämmästytän ihan yrittämättä. Oikeastaan saan tosi harvoin yhtään mitään aikaan, koska minulla on tämä motivaatiohäiriö, leikkimielisesti nimitettynä, mutta kun jotain saan aikaan, sitä hämmästellään. Piirustuksen, sävellyksen, koulutehtävän. En ole perfektionisti, mutta koitan käytettävissä olevan ajan ja energian puitteissa saada riittävän hyvän lopputuloksen ja viilaan ja tarkistelen ja lisäilen näkökulmia viimeiseen asti.(Huom., blogin kirjoittaminen on ajatuksen virtaa eikä kuulu tuohon hämmästyttävien tuotosten kategoriaan...)

Monesti myös hämmästytän ihan väärinymmärrysten perusteella. Ihmettelen erityisesti pohtivuuden korostamista. Enhän minä mieti koskaan yhtään mitään! Päässäni soi biisejä ja pyörii lauseita irrallisista asioista, syntyy keskusteluja ja kuvittelen, mitä työsähköpostiin kirjoittaisin. Ainoat tavat ajatella syvällisesti, minulle siis, ovat se, että samalla höpötän tai kirjoitan. Toinen tapa on kuunnella, katsoa tai lukea lähdemateriaalia samalla kun keräilen irrallisia ideoita muistiinpanoihin ja myöhemmin yhdistän ne.

Hämmästyttämiseen liittyy vielä ongelmanratkaisu.

Tässä eräänä päivänä jumiuduin 5 tunniksi katsomaan luentoja fotoneista ja lukemaan aiheesta. Sen lähemmäs opiskelua en ole viime aikoina päässyt. Koska tavallinen tentin hyvä läpäisy ei ole motivoivaa, mutta mahdollisuus keksiä jotain uraauurtavaa maailmankaikkeuden rakenteesta on.

Niin. Tuo ongelmanratkaisu kun yhdistyy omiin ominaisuuksiin ja olosuhteet mitenkään vaikuttavat mahdollisilta, käy sellaisia kummallisia asioita kuin että päätyy yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Paitsi että siellä opiskelu ei onnistu, koska velvoitteet eivät ole tarpeeksi vahvat ja hämmästyttäminen nyt vaan ei liity jokaiseen suoritettavaan kurssiin keskeisesti.

Soittoharjoittelustakin puuttuu se ongelmanratkaisuelementti. Ihan vain kehujen saaminen ei siis riitä, joku tärkeydentunne pitäisi myös löytyä. Osaisinpa tuntea itse tehdyn musiikin esittelyn yhtä tärkeäksi kuin tieteellisten tai sosiaalisten ongelmien ratkaisun, no en vaan koe.

Velvoitteet jyräävät hämmästyttämisen. Tässä taitaa olla selitys sille, miksi työ jyrää aina opiskelun ja kodin - keppi nimittäin jyrää porkkanan! Ja sillehän muistaakseni on selitys geeneissä. Ihminen saa aina uuden mahdollisuuden porkkanan saamiseen, mutta keppi voi olla se elämän viimeinen.