Ahdistaa! Pieni blogiavautuminen yleensä auttaa.
Linkkailen samalla vanhoihin teksteihini, laiska ei nyt jaksa selittää kaikkea auki uudelleen.
Flow on tänään kaukana. Työpäiväni ovat edelleen ilmavia, mutta silti ahdistaa! Tänään iski olo, että minun pitäisi juuri tällä sekunnilla olla tekemässä kaikkia asioita yhtaikaa. Aikaa ei ole, yhtään, muka. Ei tunnu, että olisi aikaa, koska tuntuu, että ajan vie se joku toinen asia, jota pitäisi olla tekemässä. Lähinnä koti vs. työ, jälleen. Kirjahylly olisi tyhjennettävä ja siirrettävä, mutten saa itseäni edes vintille hakemaan laatikoita kirjoja varten.
Ehkä kohta, sitä kai toivon tältä tekstiltä. Monesti pieni valitus auttaa.
Niin ja minullahan on lähes vapaapäivä, yksi sovittu meno illaksi klo 18. Aika silti tuntuu katoavan. Ihan jo ruoanlaitto ja syöminen vie tunteja päivästä. Tuohon menoon laittautuminen vie aikaa myös, ja ajo sinne ja takaisin.
Niin, ennen mitään kirjahyllyhommia olisi siis syötävä. Muutenhan ei elämässä tule mistään mitään.
Aiemmin viikolla on ollut hyviäkin hetkiä. Hyviä asioitakin ollut riittämiin.
1) Kerran jo melkein kirjoitin tekstin otsikolla "Kirjanpitäjä ja verottaja tekivät sen taas". Nimittäin säästämiäni rahoja arvonlisäveroa varten (1500 €) ei tarkempien laskemien jälkeen tarvitsekaan maksaa, ja alarajahuojennus puolestaan aiheutti palautuksia! 1500 €! Tavoitteeni rahastressittömästä vuodesta 2018 etenee hitaasti, mutta varmasti. Budjetissani oli jokin virhe, jonka takia vuoden -17 lopulla vallinnut positiivinen olo muuttui pian ahdistukseksi. No, tämä kolmen tonnin heitto veroasioissa palautti tilanteen noihin loppuvuoden positiivisiin tunnelmiin raha-asioiden osalta.
2) Olen onnistunut heräämisessä monena aamuna. Se, että olen paska ylös nousemisessa ja päivän käynnistämisessä on eri asia, eikä sen tarvitse antaa himmentää heräämisfaktaa. (Sitä paitsi, muista nyt hyvä ihminen, että eilen oli ihan huippu aamu, niin huippu, että siitä piti erikseen kirjoittaa päiväkirjaan!)
3) Tietynlaisilta "suljetuilta" tehtävälistoiltani olen aina ennen pitkää saanut loputkin asiat tehtyä. Ehkä päiviä myöhemmin kuin piti, mutten sentään viikkoja, kuten ennen vanhaan. Ne ahdistavat rästilistat siis eivät ehkä tästä sentään kasva!
4) Avokki on hoitanut monta asiaa, joista olin ajatellut, että ne jostain syystä olisivat projekteja, jotka minun täytyisi käynnistää. Hyvä, avokki!
5) Apuhenkilö on auttoi minua käymään verikokeissa -> terveysasiat ovat edenneet. Skype-tapaamisetkin on aloitettu. Olen saanut aikaiseksi ottaa myös yhteyttä yhteen tuttavaan, jotta alkaisimme hoitaa asioita yhdessä tiettyinä sovittuina päivinä -> enemmän asioita hoituisi vähemmällä rahalla.
6) Asuntolaina kondiksessa, pankin kanssa paperit allekirjoitettu. (Tästä en nyt sen enempää kirjoittele, on ollut blogissa vähemmällä huomiolla kikkailut asian suhteen.) Tällä hetkellä suunnitelmissa on säästää kallista elinaikaani ja estää itseäni kilpailuttamasta lainaa tulevaisuudessa, koska menetettyyn aikaan nähden hyödyt olisivat liian pieniä. Näillä näkymin asuntolaina olisi kokonaan maksettu pois 10 vuodessa.
7) Kiertävä työlista on nyt luotu avustajan kanssa. Jospa tämä ahdistus hellittäisi sen avulla, kun ei tarvitse pelätä, että jokin tärkeä alue työtehtävistä jää hoitamatta siksi, että olen hoitamassa akuuttia kriisiä toisaalla. Silloin jäisi enemmän kapasiteettia olla tolkuissaan vapaa-ajalla.
(Sori tuo kaikki huutomerkkien määrä. Nyt vaan pitää tsempata itseään.)
En ole käynyt pariin päivään kunnollisella kävelylenkillä. Ehkä tämä olo johtuu siitä. Kunpa kerkiäisi kävelemään ruoanlaitolta, no ehkä illalla sitten... Siihenpä tämä koko homman naurettavuus kiteytyykin. Miten voi olla näin vaikeaa muka?! Ei ole edes töitä tänään (paitsi tuo iltameno), eikä vaikkapa lapsia huolehdittavanaan. Untakin olen saanut riittävästi. Ja siksi ajattelenkin, että pieni kirjoitus auttaa, kun ongelma selvästi on enemmän pääni sisällä kuin todellisuudessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työ. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työ. Näytä kaikki tekstit
lauantai 10. helmikuuta 2018
lauantai 6. tammikuuta 2018
Tuottaisiko rahani tarpeeksi osakkeissa ja rahastoissa?
Perustin joulukuussa Nordnet-tilin.
Mikähän olisi realistinen tuotto-odotus osakesijoittamisessa?
Luin tässä muiden blogeja, ja linja tuntuu olevan, että satojen tuhansien sijotuksilla saa kuussa satasia, kymppitonnien sijoituksilla kymppejä kuussa.
Päätelmäni pitää paikkansa, että tällä hetkellä rahani kyllä tuottaa paremmin yrityksen kalustossa, jota on monella kymppitonnilla ja käteen jää kuussa tonnin kieppeillä oleva summa.
Tonnilla saa muuten paljon paremmin korkoa korolle kuin muutamalla kympillä.
Että perustuuko osakesijoittamisen järkevyys kuitenkin enemmän osakkeiden arvonnousuun, ja että niitä vastaan saa otettua lainaa?
Minun yritykseni kaluston arvo lähinnä pysyy samana tai laskee. Jos jaksaisi kikkailla, saattaisi kalustoa säännöllisesti päivittämällä saada kuitenkin omansa suunnilleen takaisin ja tilalle uudempaa kalustoa, jonka arvo taas hetken pysyy.
Passiivisuus on myös eri tasolla. Joudun toki pistämään työaikaa vuokraamiseen. On kaikennäköistä huoltoa, säätöä, sopimusten kirjoittamista, laskutusta, lähetystä. Tänään lähettelin sähköposteja ja tein paperihommia 1,5 h. Mutta käyttäisinkö osakesijoittajana vielä lisäksi saman ajan päivässä osakkeiden vertailuun ja pörssikurssien murehtimiseen?
Hulluinta on, että kuvittelen olevani pahimman luokan downshiftari. Naapurikin juuri kysyi, saanko työkkäristä rahaa vai millä pärjään, kun opetan niin vähän. Tämä siis teettää vain hyvin vähän sellaista työtä, mikä näkyy muille. Työ on kuitenkin mielessä myös silloin, kun sitä ei tee. Joten rentoutta kaipaavan leppoistajan elämää tämä minun työni ei ainakaan vielä ole.
Vaikka osakesijoittaminen on passiivisempaa ja turvaisi rahantulon, vaikka makaisin koomassa sairaalassa, taidan kuitenkin pysyä lestissäni. Olen "kaikki tänne heti nyt" -luonne, ja pidän nykytilanteestani, joka lyhyellä tähtäimellä on juuri minun tietotaidollani osakesijoittamista kannattavampaa, ja jonka markkinan ymmärrän.
Mikähän olisi realistinen tuotto-odotus osakesijoittamisessa?
Luin tässä muiden blogeja, ja linja tuntuu olevan, että satojen tuhansien sijotuksilla saa kuussa satasia, kymppitonnien sijoituksilla kymppejä kuussa.
Päätelmäni pitää paikkansa, että tällä hetkellä rahani kyllä tuottaa paremmin yrityksen kalustossa, jota on monella kymppitonnilla ja käteen jää kuussa tonnin kieppeillä oleva summa.
Tonnilla saa muuten paljon paremmin korkoa korolle kuin muutamalla kympillä.
Että perustuuko osakesijoittamisen järkevyys kuitenkin enemmän osakkeiden arvonnousuun, ja että niitä vastaan saa otettua lainaa?
Minun yritykseni kaluston arvo lähinnä pysyy samana tai laskee. Jos jaksaisi kikkailla, saattaisi kalustoa säännöllisesti päivittämällä saada kuitenkin omansa suunnilleen takaisin ja tilalle uudempaa kalustoa, jonka arvo taas hetken pysyy.
Passiivisuus on myös eri tasolla. Joudun toki pistämään työaikaa vuokraamiseen. On kaikennäköistä huoltoa, säätöä, sopimusten kirjoittamista, laskutusta, lähetystä. Tänään lähettelin sähköposteja ja tein paperihommia 1,5 h. Mutta käyttäisinkö osakesijoittajana vielä lisäksi saman ajan päivässä osakkeiden vertailuun ja pörssikurssien murehtimiseen?
Hulluinta on, että kuvittelen olevani pahimman luokan downshiftari. Naapurikin juuri kysyi, saanko työkkäristä rahaa vai millä pärjään, kun opetan niin vähän. Tämä siis teettää vain hyvin vähän sellaista työtä, mikä näkyy muille. Työ on kuitenkin mielessä myös silloin, kun sitä ei tee. Joten rentoutta kaipaavan leppoistajan elämää tämä minun työni ei ainakaan vielä ole.
Vaikka osakesijoittaminen on passiivisempaa ja turvaisi rahantulon, vaikka makaisin koomassa sairaalassa, taidan kuitenkin pysyä lestissäni. Olen "kaikki tänne heti nyt" -luonne, ja pidän nykytilanteestani, joka lyhyellä tähtäimellä on juuri minun tietotaidollani osakesijoittamista kannattavampaa, ja jonka markkinan ymmärrän.
maanantai 21. elokuuta 2017
Masennusta ja soljuvuuden etsintää
Öinen kirjoitukseni auttoi hetkeksi.
Kuitenkin tänään iski masennus.
Univelka sekoitti ajatukset, vaikea oli tehdä mitään. Suorastaan paniikinomaista sinkoilua ajatuksissani. Pakko kuitenkin oli sinnikkäästi pysyä hereillä aikaisesta herätyksestä huolimatta, pakko yrittää tehdä seuraavia asioita.
Väsyneenä kylläkin on impulsiivisuutta normaalia enemmän, sen voimalla soitin kaksi puhelua ja vastasin kolmanteen.
Tehtävien hoitamisessa vaan on se lannistavuus, etteivät ne katoa listoilta kokonaan kovin helpolla, ne kun ovat yleensä itsessään pieniä projekteja. Järkäleen vieräytys viimeisillä voimilla ei tarkoita, etteikö huomennakin pitäisi vieräyttää samaa järkälettä huomisen viimeisillä voimilla!
Yhteydenotosta asiakkaaseen seuraa suunnittelua, harjoittelua, opetusta, keikkailua, laskutusta.
Kotipihan projektit eivät valmistu kertarysäyksellä, kuten helposti kuvittelisi, vaan esimerkiksi mullan haku peräkärryllä saattaa tapahtua eri päivänä kuin varsinainen penkin teko ja istuttaminen. Viinimarjojen sulattaminen alkaa eri päivänä kuin varsinainen viinin teko on.
Työasioita jarruttaa usein se, että minun pitäisi määritellä oma palkkioni. Olisi huomioitava yleinen palkkiotaso ja se, että asiakkaan kuvitelma palkkiosta on yleensä aivan toinen kuin mikä todellisuudessa olisi asianmukaista. Pätee sekä keikkoihin että opetukseen. Entä kuinka tulisi suhtautua tarjouksiin, joissa palkkion osana on jokin diili, esimerkiksi oikeus käyttää tiloja joskus toiste veloituksetta omaa konserttiaan varten?
Lasten harrastukset eivät nykyään saisi maksaa euroakaan, välillä tuntuu siltä. On niin paljon hyväntekeväisyyttä ja valtion tukia. Ihmiset eivät ymmärrä, ettei ihan kaikki kuitenkaan niiden avulla pyöri. (Onneksi minulla kuitenkin on sellainen maine ja sellaista osaamista, mistä halutaan maksaakin...)
Ahdistaisi paljon vähemmän, jos luottamukseni itseeni ja tehtävänhallintaani olisi suurempi. On vain vaikea luottaa, jos oman luottamuksensa on rikkonut niin monesti. Olo olisi aivan eri, jos tietäisin tänään aloitettujen projektien jatkuvan huomenna, ja jos tietäisin tänään olevan voimaa ja aikaa ja kykyä jatkaa sitä, mikä on eilen aloitettu.
Hopeareunusta kai on pakko etsiä tästäkin.
Masennus hetkellisenä tunteena auttaa ymmärtämään toisia, jotka kokevat niin pitkiä aikoja kerrallaan. Muistaa, ettei toisia auta, vaikka mitä typeriä vinkkejään jakaisi, sillä masennus on puhtaasti fiiliskysymys. Ainakin minulle.
Rohkaisevaa on, että joitakin loogisuutta olen huomaavinani. Että ne ovat nämä muutamat viime päivien lykkääntymiset ja pienet epäonnistumiset, jotka tämän aiheuttivat yhdessä univelan kanssa.
Omilla toimillani voin jonkin verran vaikuttaa.
Ehkä masentunut olo tosiaankin johtui vajaista yöunista ja sen seurauksena vedetyistä kahviövereistä, liian vähäisestä aamupalastakin. Ja väsymyksen aiheuttamasta herkästä mielentilasta, jossa tökerön tuntuinen asiakas puhelimessa saa mielen matalaksi pitkäksi aikaa. Ehkä huonoa oloani lisäsi muutamasta aamutoimesta lipsahtaminen, jotka olivat tähän asti rullanneet hyvin monta päivää.
Vaikka negatiivisiin tunteisiin liittyy kauhun hetkiä ja epävarmuutta (mitä, jos tämä tunne tulee uudelleen juuri sinä ensi kuun täysimpänä työpäivänä tai juuri jonkin merkittävän keikan alla), minä tiedän tämän olevan ohimenevää.
Niin kuin tänäänkin. Vahvin piikki kestää joitakin tunteja, sen perusteella ei voi leimata koko elämäänsä, ei edes viikkoa tai päivää.
Kaiken järjen mukaan minusta ei siis enää huomenna tähän samaan aikaan tunnu tältä samalta. Ehkä ahdistaa ja stressaa, mutta tuskin sentään masentaa!
Tunteitaan kannattaisi seurata samaan tapaan kuin moni seuraa käveltyjä kilometrejä ja kulutustaan. Asiat eivät välttämättä olekaan niin huonosti kuin kuvittelemme. Ehkä ei olekaan "kaikki masentavaa ja menee pieleen", vaan yhtenä päivänä yhdellä viikolla tunnin ajan sellainen tunne.
Monesti vahva negatiivinen tunne kestää vain minuutteja. Sen jälkeen elämä jatkuu.
Pyöritän näitä listasysteemejäni, en päästä asioita valumaan seulasta läpi. Katson tehtävänhallintaan liittyviä videoita, vaikka se lykkäämistä ja asioiden välttelyä samalla onkin. Kikkoja riittää, ja niitä testailen. Jonain päivänä minä vielä voin luottaa asioiden rullaamiseen omalla painollaan.
Plussia siis tähänkin postaukseen:
+ Huonot fiilikseni useimmiten menevät ohi. (Jos eivät mene, niin moniin akuutteihin tilanteisiin minun on mahdollista saada luotettava sijainenkin, ammattitaitoinen siskoni nimittäin. Ei töiden tarvitse jäädä rästiin ja minun harteilleni, joku toinenkin voi ne tehdä tarvittaessa.)
+ Oma pieni joka-aamuinen liikuntarutiinini toimii toistaiseksi. Mikä tahansa muukin rutiini on siis mahdollista rakentaa! Tehtävä-, ideankaappaus- ja muiden listojeni toimintaan voi ehkä jo parin vuoden sisällä alkaa luottaa!
Kuitenkin tänään iski masennus.
Univelka sekoitti ajatukset, vaikea oli tehdä mitään. Suorastaan paniikinomaista sinkoilua ajatuksissani. Pakko kuitenkin oli sinnikkäästi pysyä hereillä aikaisesta herätyksestä huolimatta, pakko yrittää tehdä seuraavia asioita.
Väsyneenä kylläkin on impulsiivisuutta normaalia enemmän, sen voimalla soitin kaksi puhelua ja vastasin kolmanteen.
Tehtävien hoitamisessa vaan on se lannistavuus, etteivät ne katoa listoilta kokonaan kovin helpolla, ne kun ovat yleensä itsessään pieniä projekteja. Järkäleen vieräytys viimeisillä voimilla ei tarkoita, etteikö huomennakin pitäisi vieräyttää samaa järkälettä huomisen viimeisillä voimilla!
Yhteydenotosta asiakkaaseen seuraa suunnittelua, harjoittelua, opetusta, keikkailua, laskutusta.
Kotipihan projektit eivät valmistu kertarysäyksellä, kuten helposti kuvittelisi, vaan esimerkiksi mullan haku peräkärryllä saattaa tapahtua eri päivänä kuin varsinainen penkin teko ja istuttaminen. Viinimarjojen sulattaminen alkaa eri päivänä kuin varsinainen viinin teko on.
Työasioita jarruttaa usein se, että minun pitäisi määritellä oma palkkioni. Olisi huomioitava yleinen palkkiotaso ja se, että asiakkaan kuvitelma palkkiosta on yleensä aivan toinen kuin mikä todellisuudessa olisi asianmukaista. Pätee sekä keikkoihin että opetukseen. Entä kuinka tulisi suhtautua tarjouksiin, joissa palkkion osana on jokin diili, esimerkiksi oikeus käyttää tiloja joskus toiste veloituksetta omaa konserttiaan varten?
Lasten harrastukset eivät nykyään saisi maksaa euroakaan, välillä tuntuu siltä. On niin paljon hyväntekeväisyyttä ja valtion tukia. Ihmiset eivät ymmärrä, ettei ihan kaikki kuitenkaan niiden avulla pyöri. (Onneksi minulla kuitenkin on sellainen maine ja sellaista osaamista, mistä halutaan maksaakin...)
Ahdistaisi paljon vähemmän, jos luottamukseni itseeni ja tehtävänhallintaani olisi suurempi. On vain vaikea luottaa, jos oman luottamuksensa on rikkonut niin monesti. Olo olisi aivan eri, jos tietäisin tänään aloitettujen projektien jatkuvan huomenna, ja jos tietäisin tänään olevan voimaa ja aikaa ja kykyä jatkaa sitä, mikä on eilen aloitettu.
Hopeareunusta kai on pakko etsiä tästäkin.
Masennus hetkellisenä tunteena auttaa ymmärtämään toisia, jotka kokevat niin pitkiä aikoja kerrallaan. Muistaa, ettei toisia auta, vaikka mitä typeriä vinkkejään jakaisi, sillä masennus on puhtaasti fiiliskysymys. Ainakin minulle.
Rohkaisevaa on, että joitakin loogisuutta olen huomaavinani. Että ne ovat nämä muutamat viime päivien lykkääntymiset ja pienet epäonnistumiset, jotka tämän aiheuttivat yhdessä univelan kanssa.
Omilla toimillani voin jonkin verran vaikuttaa.
Ehkä masentunut olo tosiaankin johtui vajaista yöunista ja sen seurauksena vedetyistä kahviövereistä, liian vähäisestä aamupalastakin. Ja väsymyksen aiheuttamasta herkästä mielentilasta, jossa tökerön tuntuinen asiakas puhelimessa saa mielen matalaksi pitkäksi aikaa. Ehkä huonoa oloani lisäsi muutamasta aamutoimesta lipsahtaminen, jotka olivat tähän asti rullanneet hyvin monta päivää.
Vaikka negatiivisiin tunteisiin liittyy kauhun hetkiä ja epävarmuutta (mitä, jos tämä tunne tulee uudelleen juuri sinä ensi kuun täysimpänä työpäivänä tai juuri jonkin merkittävän keikan alla), minä tiedän tämän olevan ohimenevää.
Niin kuin tänäänkin. Vahvin piikki kestää joitakin tunteja, sen perusteella ei voi leimata koko elämäänsä, ei edes viikkoa tai päivää.
Kaiken järjen mukaan minusta ei siis enää huomenna tähän samaan aikaan tunnu tältä samalta. Ehkä ahdistaa ja stressaa, mutta tuskin sentään masentaa!
Tunteitaan kannattaisi seurata samaan tapaan kuin moni seuraa käveltyjä kilometrejä ja kulutustaan. Asiat eivät välttämättä olekaan niin huonosti kuin kuvittelemme. Ehkä ei olekaan "kaikki masentavaa ja menee pieleen", vaan yhtenä päivänä yhdellä viikolla tunnin ajan sellainen tunne.
Monesti vahva negatiivinen tunne kestää vain minuutteja. Sen jälkeen elämä jatkuu.
Pyöritän näitä listasysteemejäni, en päästä asioita valumaan seulasta läpi. Katson tehtävänhallintaan liittyviä videoita, vaikka se lykkäämistä ja asioiden välttelyä samalla onkin. Kikkoja riittää, ja niitä testailen. Jonain päivänä minä vielä voin luottaa asioiden rullaamiseen omalla painollaan.
Plussia siis tähänkin postaukseen:
+ Huonot fiilikseni useimmiten menevät ohi. (Jos eivät mene, niin moniin akuutteihin tilanteisiin minun on mahdollista saada luotettava sijainenkin, ammattitaitoinen siskoni nimittäin. Ei töiden tarvitse jäädä rästiin ja minun harteilleni, joku toinenkin voi ne tehdä tarvittaessa.)
+ Oma pieni joka-aamuinen liikuntarutiinini toimii toistaiseksi. Mikä tahansa muukin rutiini on siis mahdollista rakentaa! Tehtävä-, ideankaappaus- ja muiden listojeni toimintaan voi ehkä jo parin vuoden sisällä alkaa luottaa!
sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
Olen muutakin kuin työni
"Onko sieltä löytynyt töitä?" kysyy moni, kun tulee puhe muutosta.
Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.
Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.
Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?
Väittäisin, että kyse on muusta.
Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.
Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.
Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...
Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.
Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.
Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.
Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.
Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.
Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.
Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.
Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.
Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.
Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?
Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.
Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.
Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?
Väittäisin, että kyse on muusta.
Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.
Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.
Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...
Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.
Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.
Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.
Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.
Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.
Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.
Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.
Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.
Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.
Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)