Olen muutakin kuin työni

"Onko sieltä löytynyt töitä?" kysyy moni, kun tulee puhe muutosta.

Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.

Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.

Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?

Väittäisin, että kyse on muusta.

Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.

Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.

Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...

Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.

Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.

Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.

Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.

Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.

Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.

Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.

Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.

Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.

Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?