torstai 3. marraskuuta 2016

Nainen meni yliopistoon ja alkoi angstaamaan. Katso, kuinka hän opettelee käymään ruokalassa lasten kuvakorteista.

Voi että nyt oikeesti!!!

Tämä on niin tätä. Että kun se lääke ei vaikuta, niin voin vetää herneen nenään kyllä ihan mistä vaan.

Menin sivulle viitotturakkaus.fi, koska sinne joku kaveri laittoi linkin. Ajattelin, että käynpä minäkin sieltä katsomassa, miten aamutoimet tehdään ja missä järjestyksessä, niin alkaa tämä elämä rullaamaan.

Yksi sana. Asennekasvatus. Onko tämä asennekasvatusta?!

"On tärkeää kuunnella isää, äitiä ja opettajaa ja tehdä mitä he pyytävät. He pitävät minut turvassa ja opin heiltä uusia asioita." (Lainaus kuvasarjasta Aina ei voi tehdä mitä haluaa.)

Jepjeep. Just tänään mä haluan ymmärtää tämän niin, että turva on vastikkeellista. Oppiminen on myös vastikkeellista. Kyllä lapsikin sen voi niin käsittää. Vastuu on sinulla. Tottele. Käyttäydy. Ai et pysty? No, tottele silti. Käyttäydy silti.

Suomeksi: en ymmärrä. Mutta tietysti nämä ohjeet on tehty ammattilaisten toimesta ja testattu käytännössä, turhaan tässä jupisen. En vaan tykkää tuollaisesta uhkailusta, vaikka se kuinka pitäisikin paikkansa että tottelematon kaatuu ja annettu tikkari viedään pois. Tottele siinä sitten dopamiinivajeisena, kun kaikki vähäkin kiva on viety.

Nämä ohjeet ovat monenlaisista eri vaivoista kärsiville. On siis epäreilua arvioida niitä näin vain keskittymishäiriöisen näkökulmasta. Katson oikeudekseni olla kapeakatseinen juuri tänään. Ei tässä ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.

Sitä paitsi millä hitolla tämä epäreilu yhteiskunta muutetaan, jos jo pienestä pitäen nipistetään kaikki kapina ja syyllistetään?

Yleistäen ympäristön muuttaminen on ainoa toimiva ratkaisu. Nämä tähtäävät käytöksen muuttamiseen. Tietysti käytöstapoja pitää opetella, mutta tänään tämä jotenkin kolahti vähän väärällä tavalla.

Tämä sen sijaan on hyvä, ainakin suihkun omistaville: Osaan käydä suihkussa itse. Kuka tekis mulle kuvasarjan "Osaan käydä aamupalalla itse"?

Entäs se koulun ruokala sitten… (linkki: Koulun ruokailu) Noh, siellä pitää käyttäytyä hyvin, odottaa vuoroaan jonossa ja kuunnella opettajaa. Niinpä niin. Mitäs tähän nyt sanois. On ihan hemmetin vaikeaa pärjätä, jos on noissa kaikissa vielä huonompi ku mä. Oon oppinu kestämään tylsistymisen tuskaa tietenkin, mutta en opi silti hyväksymään typeriä sääntöjä, näköjään. Rakentavammissa, oikeanlaista asenneilmastoa henkivissä ohjeissa olisi lukenut aseta takkisi maahan ja hypi sen päällä tasajalkaa, kun joudut odottamaan vuoroasi ruokajonossa, niin et ehkä tule juosseeksi ympyrää ja suututtaneeksi opettajaa. Ja siis muutenkin, jos ihmiset laitetaan johonkin paikkaan odottamaan ilman mitään tekemistä, niin kai siellä nyt pitäs olla edes jotain hissimusiikkia tai opettaja vetämässä standuppia tai edes vuoronumerot kuin apteekissa, tai jos se on liian vaikeaa niin jako ryhmiin A-G kuin lentokentällä tai ruoan hakeminen pöytäkunnittain niin kuin monissa häissä tehdään.

Mutta tuo kuunnella opettajaa on sellainen sammakko, etten tiedä mitä siihen sanoisin. Miten voi kuunnella, jos ei voi kohdistaa huomiotaan asiaan ja henkilöön, jota pitäisi kuunnella? Kohta varmaan likinäköinenkin näkee kauas ja bonuksena pimeässä.

Ai niin, eihän nämä vielä loppuneet.

Minun täytyy valita ruokani ja istua hiljaa pöydän ääreen. Siis anteeks nyt vaan. En jaksa alkaa mitään hampurilaispalautetta antamaan (siis hyvä-huono-hyvä -rakenteista palautetta), jos nyt edes jollain elämänsä foorumilla sais vaan ihan suoraan sanoa, mitä ajattelee ihan just nyt, tällaisena hölmön tunteen vielämänä ihmisenä.

Ensinnäkin. Minun täytyy valita ruokani. Miten niin täytyy? Eikö olisi ensiarvoisen tärkeä tukikeino tuoda vain yksi vaihtoehto ja vähentää siten kuormitusta? Ohjeessa voisi lukea ehkä sinulle tuodaan ruoka, mutta voit vaihtaa sen toiseen, jos haluat. Siis hitto, sehän siinä aamupalassa mullakin on vikana kun aina jostain tupsahtaa jotain vaihtoehtoja, vaikka kuinka olen yrittänyt yksinkertaistaa.

Toisekseen, miksi kenenkään pitäisi istua hiljaa pöydän ääreen. Mulle ainakaan mitään haittaa ollu siitä, että syön pöydän ääressä vain pakon vaatiessa ja silloinkin mieluiten raahaan nojatuolin tms. mukavamman istuimen pöydän luo. Mikäli se ei ole mahdollista, nostan jalat pelkille ja istun risti-istunnassa tai osittaisessa sellaisessa. Hiljaa olemisesta… No, onhan meillä sanonta ruokarauhasta, ja itsekin kaipaan taukotiloissa täyttä rauhaa, jos sillä tuulella olen, mutta hitto, aika harvassa on ne vapaan kanssakäymisen hetket lapsilla ja nuorilla, ja meillä aikuisillakin. Missä sitä sitten vaihdetaan ideoita ja innostutaan ehkä ääni korottuenkin, ellei juuri ruokalassa?

Mulla on vähän sellainen kutina, että aika paljon resursseja valuu hukkaan kaikenlaisissa yrityksissä ohjailla toisten käytöstä. Aloitettas vaan sieltä yhteiskunnan alimmilta kouluasteilta asti se tasa-arvoinen kohtelu. Muokataan ympäristöjä. Ruokaloihin sohvia, ilmevät samalla ääntä. Minun täytyy syödä ruoka kiltisti ja käyttää haarukkaa tai lusikkaa -asenne romukoppaan nyt heti! Pelastetaan lapset tulevaisuuden elämän tiskivuorilta ja perhekriiseiltä opettamalla heille, mitä kaikkea voikaan ihan (puhtain) käsin syödä, millä tavalla voit ihan hyvin leipäpalalla pyyhkäistä lautasesi, ja mitä kaikkia ravintoaineita saat, vaikkei kukaan kypsentäisi sulle yhtään ainesosaa juuri tälle aterialle. Bonuksena voidaan syödä luonnon helmassa, kai sinne koulun pihalle voi pari pöytää rakentaa jos kerran kaikenlaisia kiipeilytelineitä ja skeittipuistoja. Siten saadaan skipattua myös tympeimmistä tympein minun täytyy siivota paikkani -vaihe.

Ruokailu sujuu hyvin, kun minä käyttäydyn hyvin. Hienoa minä! Kyllä kyllä. Syyllistämistä, syyllistämistä. (Mistähän tämä kumpuaa, ei mua kyllä ole syyllistetty niin että millekään tällaiselle olisin erityisen herkistynyt. Mutta siltä se nyt vaan vaikuttaa, että jos ruokailu ei suju niin eihän vika voinut silloin olla missään muussa kuin tuossa lapsiparassa. Ei itsetuntoa kasvateta noin. Mutta mulla onkin vaan perusopinnot kasvatustieteistä että kuunnelkaa jotain viisaampaa, joka mielellään myös ois jo yli sen kolkyt että ei enää niin kriiseilis.) Ruokailu sujuu hyvin, kun koulu alkaa palvella elämää. Kyllä, myös siellä ruokalan puolella.

Niin. Että mulla niin menee hermo! Joku voi tietty tulkita että meni jo, no jos meni niin olkoon tämä sitten joku multiherppaus. Tältä pohjalta onkin hyvä lähteä huomenna yliopistolle noudattamaan ohjeita, joita saimme asialliseen luentokäyttäytymiseen, tai mikä ikinä sanamuoto käytössä olikaan.

Huoh. Anna mun kaikki kestää. Ja kasvaa aikuiseksi. Ja saada mentyä edes kerran yliopistolla ruokalaan, ohjeet takapuolen siirtämiseen taukotilan sohvalta ruokalaan tuosta vielä puuttuivat.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Miksi muusikolle pitää maksaa?

1. Koska muusikko on poissa palkkatöistään voidakseen esiintyä sinulle.

2. Jos muusikko ottaa palkatonta vapaata (ks. kohta 1), muusikolle ei kerry eläkettä.

Palkkatyö = keikka, josta maksetaan / opetustyö, josta maksetaan.

Stereotyyppisen muusikon ja/tai soitonopettajan työpäivä ei ole kahdeksasta neljään kuten stereotyyppisen taviksen. Työt ovat silloin, kun muiden ihmisten vapaa-aika on. Sillä kuinka moni käy kuuntelemassa keikkoja tai ottaa soittotunteja työaikanaan?

Aika, jota tilaaja ilmaiskeikalle toivoisi, on mitä luultavimmin aika, jona muusikon täytyisi olla töissä, jottei päätyisi kortistoon. Se, että kalenterissa sattuu tällä hetkellä olemaan tyhjää, ei ole syy alkaa vapaaehtoistyöhön. Usein palkkiolliselle keikalle pyydetään viime tipassakin.

Keskipäivän keikatkaan eivät ole ilmaisia, sillä ohjelmistoa on kohteliasta harjoitella ja oppitunteja suunnitella. Aamulla puolestaan on hyvä nukkua, jos on soittanut baarissa valomerkkin asti, tai kenties aikoo jaksaa tehdä niin seuraavana iltana. Baarissa muuten harvemmin saa soittaa sitä musiikkia, mistä itse tykkää, siellä on soitettava sitä, mikä saa ihmiset tanssimaan villisti ja mikä tärkeintä, ostamaan vielä villimmin kaljaa. Itse en baarikeikkoja ole pahemmin tehnyt, leipäni on lyhyissä päivä- ja iltatilaisuuksissa.

Siinä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan.

(Pahoittelut, jos seuraavassa tekstissä on epäloogisuuksia tai toistoa - olen kirjoittanut tätä tekstiä niin kauan, etten enää jaksa editoida rakennetta!)

Minimistä on paljon keskustelua. Joskus ystäväni sanoi, ettei muusikko saisi ikinä koskaan lähteä keikalle alle 100 euron. En muista kylläkään tuota ihan tarkkaan, saattoi olla 150 euroakin. Eilen kuulin, että suositeltu minimi keikkapalkkioksi on 250 euroa. Muusikoiden liiton ja muiden yhdistysten sivuja en jaksa edes selailla, siellä on niin sekavaksi tehty hinnoittelu kaikenlaisine erityistapauksineen.

Entä minä itse? No, itse pyydän yleensä ykkösellä alkavia, koska elintapani ei sitä enempiä ole vaatinut. Ainoastaan äitini saa minut avustajaksi alle sen. :) Yleisesti ottaen minulle itselleni 150 € kolmen kappaleen soitosta + kilometrikorvaus + ruoka paikan päällä on hyvä sopimus. Silloin loppusumma on kakkosella alkava, ja käteen jää kohtuullinen korvaus verojen, eläkkeiden ja muiden kulujen jälkeen. Minimi on 100 euroa, sen alle minun ei ole järkeä lähteä, ja satasellakin menen vain samalle kylälle, jolloin aikaa kuluu mahdollisimman vähän, ja bensakulujakin tulee mahdollisimman vähän. Kolmosella ja nelosella alkavia summia näen, kun yhdistän keikkaan työpajan tai keikoista koostuu jokin parin päivän paketti.

Minulle tuo satanen tai pari per päivä tarkoittaa todellakin sitä, per päivä. Keikkojaan on hyvin vaikeaa ketjuttaa niin, että saisi samalle päivälle useammankin esiintymisen, jotka olisivat vieläpä läheisillä paikkakunnilla. Saati että niitä olisi edes joka päivällä. Viikon palkka on joskus saatava kolmesta keikasta, jotta olisi aikaa harjoitellakin. Tämä tietysti on yksilöllistä ja riippuu paljon musiikkityylistä.

Oma keikkani on tyypillisesti kolmen kappaleen mittainen päiväesiintyminen, joka kuitenkin vaatii tuon vartin soiton lisäksi sitä, että olen paikalla puolta tuntia ennen tilaisuuden alkua, istun tilaisuudessa sen koko keston, ja vaihdan sen loputtua muutaman sanan ihmisten kanssa samalla, kun pakkailen tavaroitani - mikä ei muuten ole helppoa, kun kärsii tarkkaavuuden jakamisen ongelmista - ajan autolla tunnin suuntaansa, laittaudun kotona ihmisen näköiseksi ennen keikkaa, harjoittelen esitettävät kappaleet ja mietin pääni puhki mikä juuri tähän tilaisuuteen sopisi, ja tietysti käytän paljon aikaa puhelimen ja sähköpostin ääressä yksityiskohdista sopiessamme. Puhumattakaan ajasta, joka minulla menee ihan vain laskun kirjoittamiseen, jonka ei luulisi olevan isokaan homma.

Suoraan sanottuna minulle henkilökohtaisesti on aivan sama, tuonko paikalle 5 eri soitinta vai 2 vai 7, soitanko 15 min vai 45 min ja säestänkö kaupan päälle kymmenen yhteislaulua vai en, sillä omalla mittapuullani nuo ovat pieniä juttuja. Ne eivät siis yleensä vaikuta hintaan. Ratkaisevaa on, kuinka suuri kokonaisvaiva minulle tulee, ja se, mikä on vaiva toiselle muusikolle, ei välttämättä ole vaiva minulle. Kun soitan vartin, menee minulta käytännössä vähintään kokonaisen työpäivän verran tunteja joka tapauksessa. Kaikilta ei ehkä menisi, minulta menee.

Näillä hinnoilla kukaan ei ole syyttänyt minua hintojen polkemisesta, mutta totta puhuakseni minulla ei ole käsitystä, millä hinnoilla muut samaa soitinta samassa genressä soittavat keikkailevat. Tykkään myös mainita, että tuotannon kulut ovat minulla alhaiset. Tarkoitan tällä yksinkertaisesti yleistä elintasoani, joka on vaatimaton, sekä sitä, että opin vähemmällä harjoittelulla kuin muut. Minusta on myös ihan ok, jos keikalle ottaa minun tilaltani sukulaistyttönsä soittamaan. Minun hintani on hinta, jolla itse suostun vaivautumaan paikalle. Aina saa kysyä vähemmällä, en siitä mitenkään pahastu tai ajattele kysyjästä pahaa, niin kuin jotkut muusikot tekevät. Toki kysyjälle käy niin, ettei minua keikalle saa.

Yhden kerran tilaaja, vieläpä kanta-asiakkaani, hämmästeli miten toinen muusikko pystyi tulemaan kiertueensa yhteydessä ihan ilmaiseksi esiintymään. No, tilanne on ihan eri, jos muusikko itse tyrkyttää itseään esiintymään, ja jos hänellä on esimerkiksi uskonnollinen tausta, paikkakunnalla paljon hengellistä yleisöä ja artistilla vielä hengellisiä soololevyjä myytävänä. Muusikolla voi myös olla apuraha kiertueeseen tai kova velka levynteosta, jonka hän saattaa haluta pois hartioiltaan siitä huolimatta että lopputulos kiertueesta olisi vain viisi euroa plussalla, parempihan sekin kuin velkaa.

Minusta esimerkiksi 350 € pyyntö parin kappaleen keikasta ei ole kohtuuton. Samalla hinnalla tai halvemmalla voi käsittääkseni kuitenkin saada myös yhden bändinjäsenen soittamaan kolme settiä humppaa häihin, joten kaikki on suhteellista. Koitan ajatella, että bilebändit ovat kuin hyvä kakkupohja, mutta minä olen se kirsikka kakun päällä. Minun ei ole pakko saada myytyä itseäni keikoille, mutta lähden, jos joku haluaa juuri minut, kirsikan. Tästä syystä nostan hintapyyntöä sitä mukaa, kun kysyntä kasvaa.

Paras tinkimiseni oli se, kun kieltäydyin tuomasta paikalle erästä soittimistani ellei sille ole lentokoneessa omaa istumapaikkaa. Oikeastaan tinkiminen on väärä sana, kerroin vain miten asiat ovat. Selityksenä sanottakoon, että ruumaan ei arvosoitinta laita hullukaan, ja yleisesti ottaen hyvin harva soitin on sen kokoinen, että se sopisi sallittuihin käsimatkatavaran mittoihin. Maitsekin olisi päässyt, mutta kohtuuttoman pitkässä ajassa siihen nähden, millaiset aikatauluni tuolloin olivat. Kaiken kaikkiaan tuo oli minusta ihan hyvin, kun kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen soolona tehty ulkomaankeikkani. Tässäkin tapauksessa itse esiintyminen oli juurikin tuollainen parin biisin esiintyminen, ja sen ohella opetin pari työpajaa. Tapahtuman järjestämiseen oli saatu avustus, joten heillä oli varaa maksaa minulle lentojen ja asiallisen palkkion lisäksi majoitukset ja ruoatkin.