Taas on se aika vuodesta, kun vuokrakyselyjä tulee ovista ja ikkunoista.
No okei, ehkä vähän liioittelin. Sanotaan nyt vaikka isoja kyselyjä hyvin pienestä ovesta ja ikkunasta.
Ainoa mitä voin sanoa, on "ei oo" ja "tulossa on kunhan järjestyy, mutta mitään varmaa ei ole".
Viime aikoina minulta olisi mm. yksi henkilö halunnut vuokrata omiin piireihinsä sekä 6000 euron arvoista kalustoa että 2000 euron. (Summat pyöristetty ja asia hieman yksinkertaistettu.)
Toinen kysely oli, löytyisikö minulta 5 kpl 2000 euron arvoista esinettä vuokrata syksyllä tai oikeastaan mielellään heti. (Tässäkin summat pyöristettyjä. Alv:ton hankintahinta voi jäädä 1700 euroonkin riippuen tilanteesta. Halvempikin voisi onnistua, jos käytettyjä metsästäisin, mutta nyt on linjauksena hankkia uusia, minkä perustelusta saisikin jo oman postauksensa.)
Kaksi kysyjää, piireissään 7 potentiaalista asiakasta, minulla 18000 euron vaje.
Ja minun sieluani raastaa! Nämä ovat niitä aikaisia lintuja. Tiedän, että syksyyn mennessä minulta on kysytty ties moneenko kertaan näitä kahta tuotetta, joille on eniten tarvetta.
Se vain, että nämä ei ole niitä itsensä nopeimmin takaisin maksavia esineitä. Olin ajatellut hankintoihini ihan toista taktiikkaa. Kalustoa, joka olisi halvempaa, nopeammin takaisin maksavaa, ja jolle myös on kysyntää, mutta eri piireissä. Vasta vaihe 2 sisälsi tässä määrin näitä tonnien esineitä. Jos muutan suunnitelmia, on hintoja nostettava. Tilattava mukaan sellaisia hienoja pieniä lisämausteita, että saan hyvän perusteen nostaa hintaa erityisyyden perusteella. Tällä kysynnällä hintoja voi nostaa muutenkin, mutta tarvitsen myös omalletunnolleni jotkut perusteet. Raon, josta paeta vastuuta muutoksesta.
Ulkona odottaa nälkäinen joukko, jolle minulla ei ole tarjota yhtään mitään. Kaikki on loppu. Hirvittää, montako kymmentä kerkiää kysyä syksyyn mennessä. Taatusti tuplasti tai triplasti viime vuoteen nähden, kun sana on levinnyt.
Murehdin siis asiakkaiden karkaamista toisen syliin. Ei vaan ole ketään toista kenen syliin karata. Vielä.
Perseen perseen perse.
Ja avokkikin vaan nauraa näille mun ongelmille.
Nyt, jotain actionia!
Puhelin kauniiseen käteen ja heti aamusta soittelua mahdollisille rahoittajille sekä lisää tarjouspyyntöjä. Ja uudet ihan hemmetin hyvät laskelmat!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yritykseni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yritykseni. Näytä kaikki tekstit
torstai 3. toukokuuta 2018
sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
Olen muutakin kuin työni
"Onko sieltä löytynyt töitä?" kysyy moni, kun tulee puhe muutosta.
Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.
Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.
Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?
Väittäisin, että kyse on muusta.
Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.
Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.
Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...
Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.
Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.
Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.
Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.
Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.
Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.
Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.
Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.
Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.
Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?
Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.
Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.
Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?
Väittäisin, että kyse on muusta.
Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.
Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.
Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...
Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.
Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.
Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.
Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.
Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.
Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.
Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.
Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.
Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.
Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?
perjantai 17. helmikuuta 2017
Minimalismi ja yritystoiminta
Minähän en tunnetusti ole kovin minimalistinen henkilö. Kaikki elämässäni rönsyilee ja on sekavaa ja epäluotettavaa kuin blogini tunnisteluettelo.
Minä niin mieluusti keskittyisin pääasiaan, jos joku vain kertoisi - niin että myös uskon - mikä se pääasia missäkin tilanteessa on. Itse en näe metsää puilta, sillä on kai tekemistä näiden aivoneurologisten juttujen kanssa. Suomeksi sanottuna: luonteelleen ei paljon mitään voi.
Sitä suuremmin kuitenkin ilahdun, kun oivallan, missä voin luontevasti yksinkertaistaa. (Kaavoihinsa kangistuneelle oivallusten toteutus on asia erikseen, ei mennä nyt siihen...)
Yrityksessäni minimalismia kohti kulkevat ainakin:
1) Kirjanpito.
Kaikki paperit tulostetaan, laitetaan samaan kuoreen ja lähetetään kirjanpitäjälle. Se siitä. Ei miettimistä, hän kyllä kertoo, jos jotain puuttuu tai on liikaa. Yhteistyömme on hädin tuskin alkanut, ja jo nyt voisin suudella kirjanpitäjääni! (Joka on miespuolinen, jota en ole ikinä nähnyt, ja onneksi en itse ole mies ja kirjoita nyt sihteeristäni, yhteiskunta antaa ehkä tämän sopimattomuuden vielä anteeksi.) Niin ihanaa - minun ei itse tarvitse tietää, osata ja selvittää kaikkia byrokratian mutkia! Vaikka kyse onkin vain omasta pienestä yhden hengen yrityksestäni, niin mikä tunne, kun vastuu vierähtää muualle! Vielä mahtavampi tunne tulee tästä: minä osasin päästää irti. Minä, kaikkien nipojen ja vaativien "minä itte" -tyyppien äiti! Kannatti lukea joskus siitä, miten priorisointi ja delegointi ovat tärkeitä yritysjohtajalle. Meitsistä kasvaa vielä suuri bisnesnainen. Kohta vaan makoilen aurinkovarjon alla drinksuja siemaillen jossain toisella mantereella hiekan ja meren häikäistessä coolien aurinkolasien peittämiä silmiäni, ja joku muu hoitaa hommat puolestani. Okei, ihan vielä ei olla siinä pisteessä, mutta ehkä jonain päivänä. Ja lupaan tehdä ainakin ne keikat itse, jotka on 50 m säteellä mun aurinkotuolista.
2) Vakuutukset.
Mulla on paljon kalustoa, jota ei kannata vakuuttaa. Vakuutusmaksun maksaminen kaikesta kalustosta kymmenen vuoden ajan olisi isompi tappio kuin parin esineen hajoaminen tai tuhoutuminen silloin tällöin. Minun ei ole edes mikään pakko hankkia tilalle uutta, voin vain hyväksyä tappion ja jatkaa ilman yhtä tavaraa. Päätin siis, etten vakuuta, asiakkaat saavat tehdä sen, jos kalustoa on heillä. Kotivakuutuksen piikkiinkin menee moni juttu. Kotivakuutuksetkin ovat itse asiassa vähän monimutkainen juttu. Koskaan ei voi olla varma, mitä korvataan: on omavastuita, ylärajoja esineiden arvolle, kikkoja siinä millaiset sopimukset minun kuuluisi asiakkaiden kanssa kirjoittaa jne. Ikävähennyksistä puhumattakaan. Ja kaikki se vaiva, kun asioita selvitellään! Jo nyt sopimuksia tehdessä (en minä halua käyttää aikaa siihen, että vakuutusyhtiö saa rahaa!) mutta entä sitten, jos jotain sattuisi? Ei mulla olisi edes sydäntä alkaa johonkin paperisotaan ja pyytää toista osapuolta korvaamaan yhtään mitään. Sitä paitsi koko vakuutussysteemi on minusta jotenkin mätä.
Bonuksena keksin, että voinhan alkaa myydä lisätuotteena täydellistä vastuuvapautta (pl. tilanne, että asiakas yrittäisi varastaa kalustoani ja jäisi verekseltään kiinni sen myymisestä netissä). Kirjanpitäjäni <3 mukaan niin voi tehdä, Suomessa on sopimusvapaus. Muutama asiakkaistani jo vastasi, että ovat kiinnostuneita maksamaan vastuuvapaudesta, vaikka kotivakuutus löytyykin! Näin saan ohjattua rahoja vakuutusyhtiön sijaan itselleni, että kukaan ei vain ottaisi erikseen vakuutusta minulta lainatuille jutuille. Samalla kertyy vararahastoa, tai oikeammin vain ylimääräistä tuloa, jolla voin ostaa lisää kalustoa jo nyt eikä vasta vahinkotilanteessa.
Tämä kaikkihan olisi tosi yksinkertaista ja hienoa, jos vain joku nyt patistais mua tekemään ne vastuuvapaussopimukset ja mainostamaan tätä vaihtoehtoa asiakkaille...
3) Laskutus.
Mulla ei ole mitään halua, miten lakikiemuroiden mukaan laskutusjuttujen kuuluisi mennä, mutta mulla on mahdollisimman paljon käytössä systeemi, jossa asiakas maksaa samalla laskulla ja viitenumerolla aina uudelleen, kun jonkin palvelun minulta ostaa. Esim. soittotunti helmikuussa -> teen laskun, soittotunti maaliskuussa-> asiakas maksaa saman summan samalla helmikuisella viitteellä.
Aion jatkossa lisätä yksinkertaisuutta tietoisesti. (Muistuttakaa, etten unohda! Patistakaa, että saan aikaan!) Nimittäin kuten tässä yhdessä kirjoituksessa mainitsin, olin unohtanut että minimalismi on olemassa. Kyllä sitä katsantokantaa kannattaisi aktiivisemmin ujuttaa elämän eri osa-alueille, jotta saisi säästettyä aikaansa ja hermojaan. Esimerkiksi ajopäiväkirjan pito on mulle aina ihan ylivoimaista, mutta olen nyt suunnitellut Google Forms -kaavakkeella tehtävää päiväkirjaa, jota voisin nakutella autossa aina ajon päättyessä ja tulostaa sitten taulukon koneelta kerran kuussa.
Elämä on lyhyt, nautitaan siitä niin kauan kuin sitä kestää!
Minä niin mieluusti keskittyisin pääasiaan, jos joku vain kertoisi - niin että myös uskon - mikä se pääasia missäkin tilanteessa on. Itse en näe metsää puilta, sillä on kai tekemistä näiden aivoneurologisten juttujen kanssa. Suomeksi sanottuna: luonteelleen ei paljon mitään voi.
Sitä suuremmin kuitenkin ilahdun, kun oivallan, missä voin luontevasti yksinkertaistaa. (Kaavoihinsa kangistuneelle oivallusten toteutus on asia erikseen, ei mennä nyt siihen...)
Yrityksessäni minimalismia kohti kulkevat ainakin:
1) Kirjanpito.
Kaikki paperit tulostetaan, laitetaan samaan kuoreen ja lähetetään kirjanpitäjälle. Se siitä. Ei miettimistä, hän kyllä kertoo, jos jotain puuttuu tai on liikaa. Yhteistyömme on hädin tuskin alkanut, ja jo nyt voisin suudella kirjanpitäjääni! (Joka on miespuolinen, jota en ole ikinä nähnyt, ja onneksi en itse ole mies ja kirjoita nyt sihteeristäni, yhteiskunta antaa ehkä tämän sopimattomuuden vielä anteeksi.) Niin ihanaa - minun ei itse tarvitse tietää, osata ja selvittää kaikkia byrokratian mutkia! Vaikka kyse onkin vain omasta pienestä yhden hengen yrityksestäni, niin mikä tunne, kun vastuu vierähtää muualle! Vielä mahtavampi tunne tulee tästä: minä osasin päästää irti. Minä, kaikkien nipojen ja vaativien "minä itte" -tyyppien äiti! Kannatti lukea joskus siitä, miten priorisointi ja delegointi ovat tärkeitä yritysjohtajalle. Meitsistä kasvaa vielä suuri bisnesnainen. Kohta vaan makoilen aurinkovarjon alla drinksuja siemaillen jossain toisella mantereella hiekan ja meren häikäistessä coolien aurinkolasien peittämiä silmiäni, ja joku muu hoitaa hommat puolestani. Okei, ihan vielä ei olla siinä pisteessä, mutta ehkä jonain päivänä. Ja lupaan tehdä ainakin ne keikat itse, jotka on 50 m säteellä mun aurinkotuolista.
2) Vakuutukset.
Mulla on paljon kalustoa, jota ei kannata vakuuttaa. Vakuutusmaksun maksaminen kaikesta kalustosta kymmenen vuoden ajan olisi isompi tappio kuin parin esineen hajoaminen tai tuhoutuminen silloin tällöin. Minun ei ole edes mikään pakko hankkia tilalle uutta, voin vain hyväksyä tappion ja jatkaa ilman yhtä tavaraa. Päätin siis, etten vakuuta, asiakkaat saavat tehdä sen, jos kalustoa on heillä. Kotivakuutuksen piikkiinkin menee moni juttu. Kotivakuutuksetkin ovat itse asiassa vähän monimutkainen juttu. Koskaan ei voi olla varma, mitä korvataan: on omavastuita, ylärajoja esineiden arvolle, kikkoja siinä millaiset sopimukset minun kuuluisi asiakkaiden kanssa kirjoittaa jne. Ikävähennyksistä puhumattakaan. Ja kaikki se vaiva, kun asioita selvitellään! Jo nyt sopimuksia tehdessä (en minä halua käyttää aikaa siihen, että vakuutusyhtiö saa rahaa!) mutta entä sitten, jos jotain sattuisi? Ei mulla olisi edes sydäntä alkaa johonkin paperisotaan ja pyytää toista osapuolta korvaamaan yhtään mitään. Sitä paitsi koko vakuutussysteemi on minusta jotenkin mätä.
Bonuksena keksin, että voinhan alkaa myydä lisätuotteena täydellistä vastuuvapautta (pl. tilanne, että asiakas yrittäisi varastaa kalustoani ja jäisi verekseltään kiinni sen myymisestä netissä). Kirjanpitäjäni <3 mukaan niin voi tehdä, Suomessa on sopimusvapaus. Muutama asiakkaistani jo vastasi, että ovat kiinnostuneita maksamaan vastuuvapaudesta, vaikka kotivakuutus löytyykin! Näin saan ohjattua rahoja vakuutusyhtiön sijaan itselleni, että kukaan ei vain ottaisi erikseen vakuutusta minulta lainatuille jutuille. Samalla kertyy vararahastoa, tai oikeammin vain ylimääräistä tuloa, jolla voin ostaa lisää kalustoa jo nyt eikä vasta vahinkotilanteessa.
Tämä kaikkihan olisi tosi yksinkertaista ja hienoa, jos vain joku nyt patistais mua tekemään ne vastuuvapaussopimukset ja mainostamaan tätä vaihtoehtoa asiakkaille...
3) Laskutus.
Mulla ei ole mitään halua, miten lakikiemuroiden mukaan laskutusjuttujen kuuluisi mennä, mutta mulla on mahdollisimman paljon käytössä systeemi, jossa asiakas maksaa samalla laskulla ja viitenumerolla aina uudelleen, kun jonkin palvelun minulta ostaa. Esim. soittotunti helmikuussa -> teen laskun, soittotunti maaliskuussa-> asiakas maksaa saman summan samalla helmikuisella viitteellä.
Aion jatkossa lisätä yksinkertaisuutta tietoisesti. (Muistuttakaa, etten unohda! Patistakaa, että saan aikaan!) Nimittäin kuten tässä yhdessä kirjoituksessa mainitsin, olin unohtanut että minimalismi on olemassa. Kyllä sitä katsantokantaa kannattaisi aktiivisemmin ujuttaa elämän eri osa-alueille, jotta saisi säästettyä aikaansa ja hermojaan. Esimerkiksi ajopäiväkirjan pito on mulle aina ihan ylivoimaista, mutta olen nyt suunnitellut Google Forms -kaavakkeella tehtävää päiväkirjaa, jota voisin nakutella autossa aina ajon päättyessä ja tulostaa sitten taulukon koneelta kerran kuussa.
Elämä on lyhyt, nautitaan siitä niin kauan kuin sitä kestää!
perjantai 13. toukokuuta 2016
Rutiineista V
Muutamiin ongelmakohtiin kaipaan hyviä rutiineja erityisen kipeästi. Eilen mainitsemani kirjanpito tuottaa jatkuvasti päänvaivaa. Kokeilen siis aloittaa näin alv-ilmoituksen jälkeisenä päivänä uuden tavan: jos huomasin ilmoitusta tehdessäni kirjanpidoasani viilattavaa enkä ehdi asiaa hoitaa, palaan korjaamaan tilanteen heti seuraavana päivänä eli touko-, elo-, marras- ja helmikuun 13. päivänä. Mikäli tämä ei onnistu, on homma hoidettava ehsottomasti heti 14. päivän aamuna, ja asiasta tehtävä kalenterimerkintä sekä laitettava muistutus ja pyydettävä läheistä valvomaan, että hoidan asian.
Eilinen päivä oli muuten melko onnistunut monelta kantilta. Siivoilin vinttiäkin ja ties mitä, virtaa riitti, kiitos ADD-lääkkeen. Paras tekoni koko päivänä oli antaa älypuhelin avomiehelleni ja pyytää piilottamaan se. Kokeillaanpa rakentuisiko siitäkin uusi tapa! :)
Eilinen päivä oli muuten melko onnistunut monelta kantilta. Siivoilin vinttiäkin ja ties mitä, virtaa riitti, kiitos ADD-lääkkeen. Paras tekoni koko päivänä oli antaa älypuhelin avomiehelleni ja pyytää piilottamaan se. Kokeillaanpa rakentuisiko siitäkin uusi tapa! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)