perjantai 4. toukokuuta 2018

Tieto yllätti olettajan

Avokki tuolla soittaa sähkistä. (Yksi sen ammateista, jota tällä hetkellä ei pahemmin harjoita, on kitaransoitonopettaja.) Oli laittanut jemmasta vanhoja halvalla ostettuja kieliä kitaraansa. Päällysteestä jäi mustaa sormiin. Tuli puhe nikkelistä. Käytiin keskustelu:

Minä: "Ai niin mulla on nikkeliallergia! En ookaan ikinä muistanu sanoa sulle. Enkä muistanu itekään. Mut just muistin. Lähinnä ilmeni rannekellon kanssa, kun metalli oli pitkän aikaa ihoa vasten."

Ollaan seurusteltu 9 vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikein ajankohtainen asia.

"Miten sitten oot voinu harjotella kitaraa?" kysyi viaton avokkini.

Niinpä tosiaan, armas avokkini. Kuinka monta kertaa olet kuullut minun harjoittelevan kitaraa (tai yhtään mitään) yhdeksänvuotisen yhdessäolomme aikana?

Harjoituskirjanpito kertoo, että olen soittanut sähkökitaraa puolisen tuntia syyskuun 6. ja 10. päivä sekä lokakuun 10., 12. ja 13. päivä 2017. Sen jälkeen kirjanpito loppui, mutta eipä ole ollut kirjattavaakaan. Syyskuussa sitä Master of Puppetsia ja lokakuussa Trooperin sooloa. Joita kumpaakaan en osaa, mutta tuolta pohjalta on mun näkökulmasta ihan hyvä jatkaa opettelua.

Siispä sanoin: "Enhän mä koskaan harjottele. Kyllähän sä sen tiiät. Ei tullut mieleenkään, että kitaransoittoon vois liittyä nikkeli jotenkin. Sitä paitsi kitaransoitto sattuu sormiin."

Avokki: "Niin tosiaan, ethän sä kyllä harjottele."

Miksi tällainen keskustelu käytiin? Avokki tiesi aivan hyvin, etten ikinä reenaa. Viimeksi viikko sitten perjantaina kävin soittamassa 2 kappaleen esiintymisen pääsoittimellani. Muistelin biisit äkkiä läpi siinä lavan takana.

Ei hän siis minua kyseenalaistanut, vaati vain sekunnin hänellä ajatella kunnolla, ns. päästä kartalle.

Syy on, että silti opin. Elinkumppanianikin, koulutukseltaan kitaransoitonopettajaa, onnistun näköjään hämäämään. Mikään virtuoosi en ole, amatööri vain tuossa kitarassa. Mun aivoilla vaan oppii vähällä vaivalla paljon, kun ne on "erittäin tehokkaat". Niin sanottiin mulle tutkimusten jälkeen jo ennen kuin sain käteeni virallista raporttia.

Tämän kaiken avokki kyllä tietää. Ihmisen mielelle on luontaista muistaa helppoja perusoletuksia syistä ja seurauksista. Ne tulevat ekana mieleen, kun ajattelee nopeasti. Toisen soiton ollessa sellaista, mikä yleensä saavutetaan harjoittelulla, ei vaan ekana tule mieleen, että taidon ois voinut saavuttaa vähemmällä. Siltikään, vaikka on 9 vuoden ajan nähnyt harjoittelemattomuutta. Nythän hän ei edes kuullut soittoa, kuvitteli vain soittotaidokseni jonkin mielikuvan, joka mielestään pulppusi.

Sanoillakaan ei ole merkitystä: kertomukseni harjoittelemattomuudesta ei tahdo painaa, vaikka se on totta ja moneen kertaan toistettu.

Tarkemmin kun ajattelen, niin eihän missään nykyään riitä oma sana!

Kun sanoo "en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa laskua" on tulkinta "sittenkin epäröit myymistä".
Kun sanoo ystävälle "varattu herra X oli rakastunut minuun eikä viesti mennyt perille, vaikka sanoin että ei ikinä", tulkitsee kuulija "sinäkin olisit halunnut, mutta olosuhteiden pakosta et voinut".
Kun sanoo tuttavuudelle "ajattelin tehdä pari tällaista puista huonekalua itse ja myydä muutamalle tutulle, kun näitä ei mistään saa", (tuskin saan ikinä oikeasti aikaiseksi...) kysyy kuulija seuraavan kerran nähdessämme ja kertoessani tulevaisuudensuunnitelmistani: "mutta entä se sinun puusepänurasi?!"
On luultu juoneen jonkun pöydän alle, vaikka todellisuudessa on ottanut vaan muutaman oluen. Ensivaikutelma ja väärinkäsitys jää legendana elämään.

Ymmärrän, etteivät asiakkaat aina muista, mitä on puhuttu. Toistuva tilanne on esimerkiksi, että kuvitellaan vuokran jälkeen olevan mahdollisuuksia saada jollain diilillä suostuteltua minut myymään vuokrattua kalustoa itselleen alennettuun hintaan, ja näinhän ei ole.

Avokki ja minä olemme molemmat kirjaimellisia. Silti näitä sattuu puolin ja toisin. "Kun vaikutit, että tarkoitat muuta!"

Onhan mediassa vakavammistakin aiheista esimerkkejä. Kuvitellaan toisen antavan ymmärtää milloin mitäkin, ja sitten perustellaan sillä tulkinnallaan kaikenlaisia tekoja.

No, kuulkaahan ihmiset! Minä tarkoitan ihan just niitä sanoja ja kirjaimia, jotka sanon! Virheitä sattuu ja mielipiteet muuttuu, mutta yksinkertaisuudessaan asia on just noin.

Vai pitäiskö vaan opetella uudet merkitykset kaikelle, kun kaikella kerran nykyään on piilomerkitys? Jännittävää miettiä, mitähän oikeasti tarkoitetaan kun sanotaan "kissa". Sehän voi tarkoittaa mitä vaan, vaikkapa että olet päättänyt alkaa eläinlääkäriksi tai nähnyt eilen ilveksen. Vai oletko horoskooppimerkiltäsi leijona? Muuttolinnut, mitenhän tämä nyt tulkitaan, kun kerron nähneeni? Varmaan oletetaan alkavan metsästäjän uralle seuraavaksi.

Talvi yllätti autoilijat, sanotaan. Minä sanon jotain muuta.

Voimakaskin ilmiö, näköjään, kun sitä ei edes kumoa kokemusten kautta oppiminen. Ainakaan avokkini tapauksessa. Harjoittelevaiseksi ihmiseksi luuleminen on kuin olisi kuvitellut minun olleen joskus aamuvirkku tai nauttineen joskus ruoanlaitosta.

Olisi niin helppoa, jos muut vain sisäistäisivät sen, mitä sanotaan, eivätkä jotain asian vierestä.

Miten ihmisestä on voinut evoluutiossa kehittyä tällainen? Sanojen kuuluisi olla väline, jonka avulla oppia ja ymmärtää toisia ihmisiä joutumatta ensin itse kokemaan kaikkea samaa.

Kaikki viestintä taitaa olla tuomittu epäonnistumaan.

Maailmassa on vikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristähän päivääni kommentilla! :)