Mä olin unohtanut minimalismin mutta tänään mä sen taas muistin!
Elämään ei vaan mahdu kaikki. Mulla ei tarvitse olla Huussi Fashion -blogia, vaikka mä kuinka itse nauraisin joka-aamuiselle karulle tyylikkyydelleni. Mun ei tarvitse ehtiä ennen muita saamaan kunniaa joka ideasta vaikka olisinkin keksinyt saman ennen heitä, sellaisia pieniä "vääryyksiä" ei ole tarpeen korjata, se olisi arvokkaan elinajan hukkaa. Jos mieleni kaipaa kohotusta ja haluan kokea itseni ihailluksi prinsessaksi, oikea tie EI ole nähdä älytöntä vaivaa kamerakikkailuissa ja blogitekstien teoissa ja julkaista niitä nettiin kaiken kansan katseltaviksi. Jollekin muulle ehkä, mutta mä voin prinsessoida keikkavideoilla, kerätä ihailua itse tehdyillä biiseillä tai vaikka tehtailla niitä iänikuisia sarjakuvia, jos haluan esitellä luovuuttani.
Ei minun toisaalta sarjakuvablogiakaan tarvitse saada. Hitot! Minulla olisi kapasiteettia niin moneen tieteelliseen ja taiteelliseen tekemiseen, että niitä kaikkia ei vain yhteen elämään mahdu, ei ilman toiminnanohjauksen ongelmiakaan. Fyysikko- ja muusikkotoverien ei tarvitse tietää, että osaan piirtää. Minun ei tarvitse piirtää, kun en kerran saa aikaiseksi. Eikö riittäisi, että pysyisin musiikin ja biisinteon parissa? Tarvitseeko niitäkään välttämättä tehdä, olenhan jo tehnyt kaksi erinomaista biisiä joilla paistatella. Ei minulla ole pakko olla kokonaista tunnin settiä valmiina yhtä tyylilajia, jos tapanani on tehdä vartin näyttäytymisiä aina eri soittimella ja tyylillä.
Sitä paitsi on hyvin mukavaa olla varjoissa. On ihanaa, että ne on jotkut muut mun alalta, jotka tunnetaan. Minä saan käydä rauhassa kaupassa ja hönöillä vaikka liikenteessä ilman, että kaikki tunnistaa. Minä piileskelen toisten selän takana ja nautin täällä suuremmasta vapaudesta kuin tunnetummat. Kuinka moni muusikko onkaan menetetty rahan ja maineen kaipuulle, muiden miellyttämiselle, coverien soitolle.
Mutta silti. Miksi luopuminen on niin vaikeaa, priorisointi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Piristähän päivääni kommentilla! :)