Paluu?

Moikka, kaikki!

Anteeksi, UNOHDIN teidät! Unohdin henkireikäni, blogini! Tarkoittaako tämä, että joku on muuttunut parempaan? En tiedä.

Miten ihanaa onkaan, että tänne oli poissaolon aikana ilmaantunut pari kommenttiakin! <3

Mistä aloittaa kuulumisten kanssa - en tiedä sitäkään! :D Koitanpa lyhyesti:

 

RAHA

Työskentelen tilapäisesti normaaleissa töissä, jotta vaikuttaisin kunnolliselta ja paperilla näkyisi normaali palkkatulo, jotta saisin kalustohankintoihin lisää lainaa 150 000 - 250 000 euroa. Sain takaukset järjestettyä, mutta homma junnaa paikallaan.

Tarkemmin jos ajattelen, niin en varmaan itsekään antaisi itselleni lainaa, jos olisin pankkivirkailija, koska kaikki mitä teen, vaikuttaa vaan ihan pimeältä. Ja on jo valmiiksi asunto-, opinto- ja laajennuslainaa 135 000 heille, plus kaikki omituiset kuviot tuttavieni kanssa. Onpa tuota omaisuuttakin sitä vastaan sitten kyllä niin, että kaiken saisi tarvittaessa nollille kalustoa myymällä.

Palkasta tulee tilille verojen jälkeen 2040 €/kk. Yritys taitaa tuoda 1500 €/kk, ja siitä sitten menee yrityksen menot eli tuo ei ole varsinaisesti palkkani.

Muutin työn takia tilapäisesti toiselle paikkakunnalle. Asumiskustannukset ovat 350 € lainanlyhennys tyhjillään olevasta talostani, 307 € vuokra, satunnaiset muut kulut nuohouksista, sähköstä ja muista. Edellisen laajennuslainan lyhennys on 250 €/kk. Muut kulut ovat tavallista autoa, ruokaa, vakuutusta, kirjanpitäjää, arvonlisäveroa. Ei mitään ihmeellistä, paitsi siis sitten kaikki "projektit". Yritykseen tuleva raha kuitenkin kattaa kaikki menoni aikalailla +/-0, eli pystyisin helposti lyhentämään jättilainaa.

Ensi kuussa on exälle viimeisen 7000 € erän maksu, sen jälkeen vielä korot. Hänhän silloin "palautti" minulle rahat jotka maksoin hänelle talonpuolikkaasta, ja sijoitin ne yritykseni kalustoon. Ex on tässä välissä perustanut perheen ja saanut lapsen, ja heillä on velaton pikkuinen mökki, missä keskenään syrjäytyvät.

Sijoitin hiukan Trinen kautta, ja nyt olen ottanut niitä vähitellen takaisin. En ole vieläkään tehnyt ensimmäistäkään indeksirahastohankintaa, nyt saisi kyllä tulla loppu tälle lykkäämiselle! Mieli vaan sanoo, että asia kerrallaan: uusi laina kuntoon ensin.

 

ADHD & OLO & TOIMINNANOHJAUS

Byrokratia on edelleen hankalaa: kaikki mahdollinen tekemättä ja jäljessä! Mutta tässä se rinnalla suttaantuu joten kuten niin kuin aina ennenkin. Se, mitä en tee, vaan jää tekemättä, ja siitä seuraa korkeintaan rahallinen menetys mulle ja hankalia tunteita asiakkaalle, ei maailmanloppua.

Notion, päiväkirjat ja bullet journal ovat pääasiallinen tehtävänhallintatyökaluni nykyään. Suurin edistysaskel ammattimaisempaan suuntaan yrittäjänä on ollut saada kunnollinen asiakasluettelo viimein kokoon. Notionissa sitä on tosi kätevää pitää yllä, hyödynnän tietokannan kaikkia ominaisuuksia mitä vaan keksin, tägäilen menemään.

Muuten workflowsta: viimein kuuntelin David Allenin Getting Things Done äänikirjana. Koitan nojautua sen oppeihin niin paljon kuin voin.

Arki on hyvää. Olisi hyvät olosuhteet saada asiat paremmiksi, jos vain henkisesti olisin riittävän vahva. Tänä viikonloppuna olisi tarkoitus "pelastaa tilannetta" ja "tehdä edes jotain", mutta mietityttää kyllä, miten tässä taas käy. Täytyisi lähettää tietoja kirjanpitäjälle, ja lisäksi karhuta ja laskuttaa.

Ylipäätään on tosi vaikeaa olla tekemässä sitä mitä pitää, silloin kun pitää. En koe varsinaista keskittymistä ja ajattelun pätkimistä ylittämättömäksi ongelmaksi, vaan pelot ja muut tunteet. On vaikeaa kohdata hankalia asioita ellei ole ihan pakko ja viimeinen hetki, jolloin kaikki on paljon pahempaa, kuin jos olisin heti vienyt ne asiat huolella loppuun.

Erakkoutta ja sosiaalisuutta on välillä vaikeaa yhdistää, mutta ehkä tasapaino joskus löytyy rauhallisen olemisen ja menevän energisyyden välille. Korona-ajat on tehneet tosi hyvää hyvinvoinnilleni monellakin tavalla. Nykyinen tilanne, missä käyn normaaleissa töissä, ei tee hyvää hyvinvoinnilleni, vaikka töissä onkin ihan mukavaa ja sujuu. Stressaan kohtuuttoman paljon aamuisin ennen iltapäivällä alkavia työpäiviä, ja jännitykseltä on vaikeaa saada syötyä, joten kikkailen mitä kummallisimmin tavoin saadakseni itseni pidettyä ravittuna. Takerrun kuvitelmaan siitä, että tämä on ehkä elämäni viimeisin vuosi ikinä, kun teen normaalia työtä. Sehän ei varmaankaan ole totta: jos ja kun valmistun fyysikoksi, saatan sitä työtä tehdäkin hetken.

YRITTÄJYYS, MUUSIKKOUS, FYYSIKKOUS

Teetin yritykselleni nettisivut. Äänitytin albumillisen biisejä levyäni varten. Kumpikin erittäin rahaavieviä projekteja, levytys tulee minun luonteellani vieläkin kalliimmaksi kuin se muuten olisi. Keikkamatkoja teen pari pikkuruista vuodessa.

Hengailin kansanopistossa tekemässä musaa, sitten tuli korona. Palasin hengailemaan mökkiini ja tein sieltä käsin korona-aikana fysiikanopintojani minimaalisesti eteenpäin. Korona ei vaikuttanut yritystoimintaani.

Kaaosta, säätöä, rahanmenoa. Koen olevani maailmankaikkeuden pahin poukkoileva lusmu, vaikkei se olekaan koko totuus. Menenhän päättäväisesti valitsemaani suuntaan, joka ei ole varsinaisesti muuttunut vuosiin.

 

MINÄ & IHMISET

Uutena tulokkaana elämääni ovat saapuneet skandaalit: syksyllä möläytin töissä pienille lapsille liian pelottavia juttuja, kerran lipsahdin käyttämään vaarallisia työvälineitä ilman turvallisuussuunnitelmaa, ja tänä keväänä kohahdutin uudella työpaikalla tekemällä lastensuojeluilmoituksia "pikkujutuista" ja kommunikoimalla niistä koteihin paskasti. Mitä, miksi, mistä tämä tuli?! Kaikkihan menee mulla paremmin kuin ennen, niin itsehillintä kuin kommunikaatiokin. Miksen aiheuttanut skandaaleja 10 vuotta sitten?

Uusi tulokas on myös uusi poikaystävä, jonka kanssa olen kohta ollut 2 v. Suhde on etäsuhde, välissä on useita satoja kilometrejä. Tosi omituista seurustella jonkun "normaalin" kanssa. :D En osaa kommentoida suhteen tulevaisuutta mitenkään, jos yhtään koitan miettiä ja päättää jotain, niin ajattelen itseni ihan solmuun ja alkaa ahdistaa. Juuri nyt on näin ja elämä on hyvää.

Siinä "lyhyesti".

Mitäs sulle kuuluu? Kerro kommenteissa! Ja hauskaa viikonloppua! :)

Ihan minä itse

Olen aina sanonut, ettei mikään saavutukseni tunnu omalta ja ansaitulta. Kaiken, mitä olen saanut, olen saanut liian helposti ja sattumalta. Toisaalta olen ollut kokonaan ilman montaa asiaa, kun en ole koskaan niitä järjestelmällisesti tavoitellut, tai prosessi on jostain syystä jäänyt kesken, kun on pitänyt mennä sammuttamaan taas jotain uutta tulipaloa. Tai on tullut jokin uusi innostava juttu eteen, joka on jyrännyt kaiken entisen. Ja mitä muita näitä syitä oikein onkaan.

Mutta tiedättekö! Nyt olen saavuttamassa jotain suurta ihan itse! Enkä vain yhtä tai kahta asiaa, vaan montaa kerralla!

Vuosien maanittelu, vuosien taktikointi, vuosien asennemuutos. Sinnikkyys ja typerältä tuntunut päänsä seinään hakkaaminen. Muiden tuomitsevien äänten kuuntelu hankaluuksia kohdatessani, mutta aina oma varmuus nousta ylös ja yrittää vielä kerran.

Mistä puhun, on kuntosali- ja kotitreenirutiini. Ja mitä en ole aina osannut arvostaa, tai olen vaatinut itseltäni liikoja: riittävät päivittäiset kävelymäärät.

Punttiskäynnit ovat vasta alkutekijöissään, mutta aistin voiman taustalla, niin vahvan, että uskallan jo reimuita. En voi sössiä tätä enää tässä vaiheessa. Käyn uuden koulun opiskelukavereiden kanssa, en usko että voin luistaa. Miten tärkeitä tukiverkon olemassaolo ja sopivan kannustava sosiaalinen paine ovatkaan! Kotitreenit taas kumpuavat jostain sisältäni, hauskana omana juttuna.

Minulla on vuosien varrella ollut kaikenlaisia erikoisia minitreenejä ja tapoja itseni houkutteluun liikunnan pariin. Nyt se kantaa hedelmää, ja juuri näin sen kaiken pitikin mennä. Minussa on nyt valmiiksi ihan itse sisäänrakennettu liikuntarutiini, toimivat raamit. Pieniä paloja tekemällä sain aloittamisen kynnyksen matalammaksi, opin tavan. Nyt niihin raameihin on ollut helppoa ujuttaa uusia juttuja, aiemmin ajatuksenakin mahdottomilta tuntuneita juttuja. En ole voinut tehdä enempää kuin mihin olen ollut henkisesti valmis, ja matkan varrella mieleni on kypsynyt. Olen valmis seuraavaan vaiheeseen.

Henkisestä puolesta olisi mukava kirjoittaa lisääkin. Hidas on prosessi ollut, mutta onneksi on ylipäätään ollut.

Onnistumisentunne taitaa olla minulle harvinaisempi kuin luulinkaan, ainakaan näin vahvana. En myönnä mitään huijarisyndroomaa, ei minusta saavutuksilla tarvitse olla yhteyttä "ansaitsemiseen". Mutta myönnän etten koe tietoisilla valinnoillani ja taktiikoillani olleen aiemmin näin vahvaa yhteyttä johonkin saaavutukseeni. Ja mahtava tunne tämä on - minä ihan itse tämän aiheutin!

Hyvä vai huono - syysanalyysi

Mietin viimeksi, miksi tämä syksy olisi yhtään erilainen. Näin arvelin (suluissa, kuinka kävi):

Suurimmat esteet:
- Töiden ja opintojen yhdistäminen (juu, ongelma, työn alla)
- Miesasiat (ei lainkaan ongelma, ansaitsisin suorastaan ansiomerkin säilyneestä toimintakyvystäni ja miesten ja asioiden aisoissa pitämisestä, haha)
- Priorisointi opintojen sisällä (ei ongelma - skippasin hetkeksi koko yliopiston, ja valikoin uudesta koulusta vain olennaisimmat jutut työn alle.)

Suuria toiveita nostattavat seikat:
- Unirytmi, vireydensäätely, ruokarytmi (toimii, mutta työtä vähennettävä, jotta unirytmi toimisi vielä paremmin)
- Työn jaksotus (juu, mutta 0,5 - 1,5 työpäivää viikossa on liikaa, ainakin nykyisellä tavalla toteutettuna)
- Kodin ympäristö tuttua (en ole asunut yliopistokaupungissa enää. Mutta uusia opintoja on auttanut, että uusi paikkakunta tuli nopeaan tutuksi.)
- Virastoasioiden hoito vs. koulupäivät (väärin, edelleen menee sinne tänne juoksemiseen aikaa opinnoilta)
- Exän asioiden miettimisen väheneminen (juu, koitan luottaa että uusi tyttöystävä olisi hyvä tyyppi ja hoitelisi miettimiset. Mutta olen autellut muutoissaan edelleen. Ja vähän huolettaa, miten pärjäävät raskauden ja keväällä syntyvän vauvan kanssa, mutta koitan luottaa enemmän ja huolehtia vähemmän.)
- Realistisemmin omiin voimavaroihini mitoitetut suunnitelmat (juu, mutta vähennettävää on)
- Määrätietoisuus tehtävien palautuksissa (en ole ollut yliopistolla)
- Kilpailuhenki (ei, mutta toisten yllättämis- ja järkyttämishalut ovat kovat, tahtoo tehdä vaikutuksen!)
- Rajat (kyllä, ja lisää luon, vähentäminen kunniaan!)
- Parempi rakenne -> ilmavuutta ja aikaa päiviin (kyllä)
- Omegat, oluthiivat, omat aivokemiat (noh, usein jollakin väärällä asunnolla, eri paikassa kuin minä...)
- Tekniikka ja välineet ovat ja toimivat (yrittänyt olen, mutta aina jotain hajoaa ja entisiä vielä korjaamatta ja hankkimatta ja huoltamatta)

Lisäisin listaan uusia juttuja, jotka vaikuttavat plus- tai miinussuuntaan:
- Työt ylipäätään (haittaavat suuresti ajatusten keskittämistä opiskeluun)
- Esineistä huolehtiminen (kaikenlaista huollettavaa ja korjattavaa ja hankittavaa on ihan koko ajan!)
- Auttelu (vähennettävä, etenkin toisten muutoissa auttelua. Toisaalta uuden koulun yhteisössä auttelu on ollut antoisaa ja tuonut joukkoon kuulumisen tunnetta.)
- Joon sanominen (muistettava kieltäytyä enemmän - uutta ei voi ottaa ellei vanhasta vähennä)
- Syysflunssa (haitannut vähän kaikkea)
- Huomaamatta rakentunut liikunta- ja kuntoilurutiini (käyn salilla ja teen kotitreenejä - oho!)

Entä jatko?
- Ansaitsen nauttia elämästä, ansaitsen keskittyä itseni kehittämiseen. -> Tein päätöksen lopettaa opetustyöt kokonaan.
Sivutuotteena toivon syntyvän stressittömän, palkitsevan elämän. Vapaana, arvojensa mukaisesti. Univelattomana, kun julkisissa kulkuvälineissä nukutut yöt vähenevät. Ajatukset itselleni tärkeissä asioissa, tai yhteisölleni.
- Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen - muistutan itseäni minimalismista, joka on minua ennenkin auttanut, mutta sittemmin johonkin unohtunut.

Voimia syksyyn! <3

Miksi tämä syksy olisi yhtään erilainen?

Niin, pessimistin vai optimistin puheenvuoro, kumman kirjoittaisin?

Puhun opinnoistani.

Olen kyllästynyt perustelemaan, miksi kaikki on nyt niin eri tavoin kuin ennen. En taida enää luottaa omaan sanaani. Se kai tässä eniten mättääkin.

Perusteita parempaan alkuun kerrankin olisi. Ennusmerkkejä kapuloista rattaissa kyllä myöskin.

Suurimmat esteet:
- En pysty täysin jättämään entistä työtäni, koska en halua. Haluan tehdä musiikkia, vaikka opiskelenkin fysiikkaa. Siksi aloitan uusia musiikkiopintoja fysiikan rinnalle, mikä kuulostaa fysiikan kannalta vähintäänkin huolestuttavalta.
- Yhtään mikään miesasioihin liittyvä. En onnistu pitämään ajatuksiani laskemisessa, jos olen sitä mieltä, että on akuutimpia, isompia ratkottavia asioita meneillään. En, vaikka kuinka yritän. Vahva itsenäinen aikuinen nainen ei saisi näin kirjoittaa, mutta niin se vaan on.
- Epävarmuus tärkeysjärjestyksestä. Korottaako vanhoja arvosanoja, suorittaa rästikursseja vai mennä niille kursseille, mille muutkin? Kuinka pitää motivaatio juuri niissä kursseissa, jotka valitsen, eikä poukkoilla toisiin aihepiireihin?

Suuria toiveita nostattavat seikat:
- En usko missaavani luentoja jatkuvan pommiin nukkumisen vuoksi, kuten keväällä. Unirytmini on kunnossa, vireydensäätely toiminee muutenkin joten kuten ainakin alkusyksyn. Olen oppinut viimein kunnioittamaan tiettyä ruokarytmiä myös, joten siinäkään ei ole uneen ja siten opintoihin vaikuttavaa ongelmaa.
- Työn jaksotus. Tietyt yksityistunnit ihmisten kodeissa lakkasivat kokonaan, ja yhteistyöt eri laitosten ja muiden kanssa rajasin tarkasti, ja ne menevät jossakin määrin jaksojen mukaan. Joinain viikkoina työhön menee puolitoista päivää, joinakin vain puoli.
- Ympäristöt alkavat olla tuttuja. Hahmotan, miten asunnoltani kannattaa kulkea yliopistolle, missä ovat vakiokauppani jne.
- Ei mene koulupäiviä hukkaan turhaan virastoissa juoksemiseen, ja ties missä, kun ei tarvitse selvitellä asuntoasioita ynnä muita.
- Eksäni muutti toisaalle ja vaikuttaa sen verran hyvinvoivalta ja on uudessa suhteessa ja aloittelee uusia opintoja, että tuskin menee hirveästi energiaa hänen asioidensa miettimiseen missään muussa kuin positiivisessa mielessä.
- Suunnitelmani ovat realistisempia. Ymmärrän, etten voi koittaa suorittaa kerralla kovin paljoa, mutta riittävästi tehtävää kuitenkin täytyy olla.
- Yleisesti ottaen olen määrätietoisempi. Uskon palauttavani tehtäviäni jämptimmin kuin aiemmin.
- Vanha kilpailuhenkeni on herännyt.
- Pidän rajani paremmin.
- Siitä huolimatta, että uusia juttuja on tullut mukaan, on minulla mielestäni enemmän ilmavuutta ja aikaa päivissäni, sillä parempi rakenne tuo henkistä vapautta. En niin stressaa, että pitäisi olla tekemässä muuta juuri sillä hetkellä.
- Useisiin edellä mainittuihin liittyen vielä se, että viimein on omegat ja oluthiivat kohdillaan, ja sekin auttaa ajattelemista ja tekemistä aikalailla! Lisäksi vielä se, että olen liikkeellä ihan "omilla aivokemioilla" eli luotan, että olen palautunut hoksottimien käytössä takaisin parempaan päin.
- Tekniikka pelaa, ja muut välineet. Minulla luultavasti tulee olemaan opiskeluvälineet mukana, toisin kuin viime syksynä, jolloin puuttui läppäristä ja laskimesta lähtien kaikki. Ensinnäkin ne nyt ylipäätään ovat, ja toisekseen ei mene aikaa ja energiaa niiden hankkimiseen.

Aika olennaisiakin juttuja iso osa noista. Katsotaanpa, kuinka minun tänä lukuvuonna käy!

Änkyröintiä ja käänteistä ajattelua, osa 1

Jaa-a, ja taas mennään, pohdintojen pariin nimittäin. Tai jos tarkkoja ollaan, niin suoraan lopputulemien äärelle.

Sanotaan, että tavoitteensa on hyvä konkretisoida ja vaikka sanoa ääneen, jotta ne toteutuisivat.
- Olen kuitenkin oppinut netistä ja käytännöstä, ettei tavoitteitaan saa sanoa ääneen, sillä muuten sosiaalisen palkinnon saa jo ennenaikaisesti. Unelmakartat ja muut hömppäsignaalit alitajunnalleen kuitenkin ovat ihan hyvä juttu, samoin salaiset omat motivaatiolistat muistutukseksi puuhien syistä, vaikkapa piiloon vaatekaapin oven sisäpinnalle kiinnitettyinä. Erityisesti minun kaaoksentäyteisessä elämässäni olisi tärkeää olla liikoja puhumatta, kun tulee niin helposti teilatuksi ajoittaisen häsellyksen, lykkäämisten ynnä muiden vuoksi.
- Esimerkki: fysiikan alalla mulla on niin huikeita haaveita, ettei niitä vaan voi sanoa ääneen. Ainoa mitä sanon, on ”sanokaa minun sanoneen, että jotain suurta tapahtuu vielä”.

Sanotaan, että ei ne suuret tulot vaan pienet menot.
- Minun elämässäni suuremmat menot näyttävät aiheuttavan motivaation nostaa tulojani.
- ”Törsäysmielialassa” ostelen herkemmin työvälineitä, palveluja ja materiaaleja, joiden avulla saan parannettua rahavirtojanikin.
- Huomion suuntaaminen isomman mittakaavan asioihin tuo minulle paremmin tuloja. Kituuttaminen vie voimia ja tappaa luovuuden. Aika on rahaa - hetki, jonka ajattelin pikkusummissa säästämistä, on poissa ajasta, jolla olisin voinut olla ajattelemassa suurten summien houkuttelemista.

Sanotaan, ettei miehissä ja naisissa nyt niin paljon eroa ole.
- Minä sanon, että miehet ovat eksakteja ja haluavat tavoitteenasettelussaan selkeän päämäärän. Naisten päämäärät ja toimintatavat ovat ennemminkin tilastollisten tieteiden parista. (Ainakin minun.) Siinä on iso ero. Kyllä, väitän näin ihan vaan koska ajatus kerran pälkähti päähäni enkä enää saa sitä pois. Ei mitään tieteellistä taustaa. Miehiä on ollut paljon helpompi ymmärtää sen jälkeen, kun aloin ajatella miehen olevan erityistapaus naisesta. :D Siis tietynlaiseen hormoonihuuruun/-huuruttomuuteen jumahtanut nainen, ikään kuin. No joo, ehkäpä joskus tulen siivoilemaan sanojani...

Muistikirjani ja kalenterini ovat kuulemma ihan hyvä harrastus ”kunhan niihin ei mene liikaa aikaa”.
- Minun väitteeni on, että tehokkuuteen pyrkiminen lopulta luo suurinta tehottomuutta. Mieluummin koko elinaika tehokkaasti kuin yksi asia! Minulle ison mittakaavan tehokkuus ei lopulta ole sitä, että tietty asia hoitui nopeasti. Tehokkuus on sitä, että yksi aikayksikkö tuo mukanaan mahdollisimman paljon oppia ja merkitystä. Siis yhtä elämääni kohden mahdollisimman monta haluamani kaltaista elämystä ja saavutusta mahdutettuna, niin paljon ”kaupanpäällisiä” kuin irti lähtee! Asiat, joita tehdessä väliin ei onnistu limittämään myös muita asioita siten, että kokonaisuus rullaa, eivät mahdu menoon mukaan. Ei mitään käkiä tähän pesään, kiitos! Tämä oli oikeastaan aika tärkeä oivallus, ja tuli mieleen tuossa samalla lauseita kirjoittaessani. Niinhän se on. Tällä hetkellä etsin tapaa opiskella ja tehdä työtä siten, etteivät opinnot tai työ olisi se käenpoika, joka työntää kaikki muut elämän osa-alueet pesästä ulos.
- Tietysti voi olla vaikeaa käsittää, että tehokkuuttani eniten parantava työväline samalla onkin aikasyöppö. Tällaista se vain on, kun toimii poikki tieteiden ja taiteiden alojen, ja ottaa jämätkin asioistaan ja ajatuksistaan hyötykäyttöön. Siinä on alitajunnalle paljon prosessoimista, enkä usko että pystyisin tietoisella järjellä pitämään tätä kaikkea hanskassa. Nimenomaan ideoiden ja tunteiden nappaaminen muistiin pitkin päivää on minusta erittäin olennaista. Siellä joukossa tulee esiin paljon ”seuraavia askelia”, joita en olisi muuten hoksannut. Itsensä kuunteluun on tietysti paljon eri keinoja, tämä on minun. En olisi lapsen seurassa kuuntelematta häntä ainakin välillä aktiivisesti - miksi olisin itseni seurassa kuuntelematta itseäni aktiivisesti, erikseen asialle aikaa ottaen, moneen kertaan pitkin päivää?

Sellaista jälleen yön tunteina. Lisäyksenä vielä, että yhä useammin mieleeni on tullut nettipresenssini siivoilu, myös puolianonyymin. Sekavia ex tempore -höpötyksiä ja raha-asioidensa levittelyä - viisas ihminen pitäisi molemmat yksityisinä asioinaan. Tarkoittaa, että tässä blogissa vähintään sisällön siivoilu on ohjelmassa seuraavan vuoden aikana.

Pankkikäynti, ja mitä sitten tapahtui

Minä en ole mikään viisas ihminen. Sanon sen nyt ihan suoraan. Fiksuus ei tuo viisautta.

Sen sijaan olen aika kipakka täti. (Sitä ikää odotellessa, kun voin mäiskiä ohikulkevia kolttostentekijöitä sateenvarjollani, haha.) Lesoilu ja uhoaminen vielä kaupan päälle, vailla sen suurempaa näyttöä.

Viime aikoina pankkineuvottelut ovat alkaneet vaikuttaa paikoilta, joita kannattaisi edellä mainituista syistä välttää.

Nimittäin hävettää! Etenkin, jos olen jo käynyt saman ihmisen pakeilla kaksi vuotta aiemmin eikä sen jälkeen ole tapahtunut mitään uutta.

Olen vieläpä maailman surkein neuvottelija. Lähestymistapani pankkiasiakkuuksiin on kuin nykyisin miesasioihin - parasta koittaa napata mut lennosta ennen kuin muut kerkiää! :D En minä jää vertailemaan ja pyörittelemään, se on siinä tai sitten ei. Johtamisen oppaissakin tämä on mainittu , tee ratkaisu, etene, uuden tilanteen vaatiessa tee uusi ratkaisu, etene.

En hae maailman parasta korkoa ja viilaa ehtoja. Haen ihmistä, joka hoitaa asian. Eli minulle lainan. Valmiiksi. Nyt.

Kävi sitten niin, että kirjoitin kirjoittamiseni tutulle virkailijalle sähköpostiin ennen tapaamista. Melkein olisi voinut hävettää, mutta toisaalta en väittänyt liikoja, kerroin vain mitä omistan ja mitä minulle sillä tulee vuosittain. Kerroin, että takaajani mielestä toisesta pankista saadussa tarjouksessa oli täyden takauksen huomioon ottaen aivan liian suuri korko, vaikka olisi hän sen kelpuuttanut. Kerroin, että minulla on toisessa pankissa ollut jo kaksi yritystä hoitaa asia loppuun, ja takaaja kummallakin kerralla jo varmuuden vuoksi mukana. Että jo on kumma, kun asia ei siltikään valmistu!! Ja mitä nämä kaikki osuus/jäsenyys-jutut on olevinaan, ja kokonaisasiakkuuden siirtoakin haluaisivat, että miettisin. Mikä siinä asian hoitamisessa loppuun on niin vaikeaa?!

Toki ilmaisin asiani hieman diplomaattisemmin. Sitä en tainnut kirjoittaa, että otti päähän ne sen seitsemän eri virkailijaa, että yksi hoitaa yritysasioita, toinen yksityisasioita, ja joku eri henkilö ilmeisesti vielä arvo-osuustiliä perustamaan, plus että heidän vaatimaansa minua epäkiinnostavaa jäsenyyttä ei voi siinä naamatusten tehdä, mutta ei myöskään kassalla, joka on vaan pari tuntia auki, en edes muista että missä ja miten se sitten olisi pitänyt tehdä.

Sen jätin mainitsematta, että oma vikani oli ettei minulla ollut mukana passiani, olisi sujuvoittanut edes hieman.

Menin pankkiin, ja tapahtui seuraavaa:

Saavuin 5 min myöhässä, koska ajomatkalla puhelimeeni tuli pyytämättä kesätyötarjous, johon ajattelin että on kohteliasta heti vastata. Kerroin tämän.

Istuimme alas ja aloimme tarkastella tilannetta. Möläytin salaisuuteni, kuten sen, että eksäni antaa minun sijoittaa asuntokaupasta saamansa rahat pariksi vuodeksi miten haluan, ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä.

Lainoja tarkastellessamme virkailija ei sanonut kertaakaan sanaa ”euribor” eikä minun tarvinnut vääntää mistään asiasta eikä perustella mitään. Halusin turvallisuussyistä kiinteän koron, sillä maailman tilanne kun on mitä on niin kuka nyt mitään muuta harkitsisikaan. Niin sinulla on ollut tasalyhennys, minulle todettiin, eikä se ollut mikään ongelma ja mikä tärkeintä, asiasta ei tarvinnut keskustella puolikastakaan lausetta enempää. Tiedän, mitä haluan, ja todella arvostan kun sen pankista saan, erityisesti aikaani tuhlaamatta!

Lipsautin kritiikkiä kilpailevaa pankkia kohtaan. ”Paljonko ne kuvittelevat aikani arvon olevan”, mesosin, ”kaksi visiittiä jo, plus ajo sinne, ajo takaisin, yhteydenotot, kahdeksan tuntia siinä jo yhden lainan takia, puhumattakaan kaikesta pohdinnasta ja miettimisestä, mikä syö kapasiteettiani eikä tällä menolla ikinä lopu!” ”Ja kaikki se pikkuasioiden jauhaminen”, jatkoin, ”ei näillä summilla kilpailuttaminen kannata, menetän työajan mukana rahaa enemmän siinä kuin paremman koron saamalla saisin!” (Ainakaan minua ei voida syyttää itsekeskeisyyden puutteesta tai oman aikani aliarvostamisesta.)

Minulle ehdotettiin samaa lainamäärää samalla takauksella kuin kilpailevasta pankista, mutta 5-7 vuoden sijaan 20 vuotta, virkailijan mitenkään jarruttelematta haluamaani summaa. Kilpailevassa pankissa olin sitäkin joutunut väkisin hilaamaan ylöspäin, vielä jopa takaajan läsnä ollessa, minun ja takaajan yhdessä ääneen todetessa että eihän se pienempi summa riitä yhtään mihinkään. Kilpailevan pankin virkailijalla oli lieviä vaikeuksia sitäkään käsittää. Kumma kun ei pankille raha kelpaa! En tajua. Joku pankin yleinen ohjeistus varmaan.

Tarina jatkuu.

Asuntolainani marginaali nousi, koska halusin vaihtaa kiinteään. Mielessäni on naapurin kertomukset lama-ajan päätähuimaavista kaksinumeroisista koroista, en aio ottaa mitään riskejä. Mun riskikäsitys on keskimääräistä realistisempi, en tajua miksen luottanut tähän vaistoon jo silloin aiemmin.

Yllättäen asuntolainan todellisessa vuosikorossa ei ollut paljoakaan eroa euriborin ja kiinteän välillä! Tarkoitan, että prosentuaalinen ero jäi pienemmäksi kuin pelkkien marginaalien vertailussa. Ainakin, jos pankin laskuri toimi, en ole nyt omilla aivoilla ajatellut tätä tänään kovin pitkälle.

Muun käyttötarkoituksen lainaan pankista numero 2 tarjotaan jo kättelyssä alle puolet pienempää marginaalia kuin ensimmäisestä pankista!

Kokonaistilanteeni ymmärrettiin täysin. Neuvottelija kysyi minulta oma-aloitteisesti, haluanko asuntolainaani 2 v lyhennysvapaata, jotta voin käynnistää yritystoimintani laajentamisen kunnolla. Sanoin, ”kyllä kiitos”, ymmärtäen myös mitä se kokonaissumman kannalta tarkoittaa.

Tässä pankissa asiointiani ehkä helpotti, että asiaa olin pohjustanut jo pari vuotta aiemmin. Virkailija oli tuttu. On aina hyvä lähtökohta puhua pankissa, jolle on jo näyttänyt hoitavansa lyhennykset säännöllisesti.

Lopputuloksena lyhennän seuraavat kaksi vuotta 200 € / kk lainaa, jonka suuruus on vanha asuntolaina+uusi asuntolaina+remonttilaina+sijoituslaina yhteensä 115 000. Sen jälkeen 500 € kieppeillä yhteensä kaikkien lainojeni lyhentäminen, paitsi opintolainan lyhennykset eivät ala vielä silloin.

Minun tilanteessani ratkaisee nimenomaan kuukausilyhennyksen suuruus. Tuottavuuden kannalta on merkityksellistä, että saan entistä pienemmällä ”kuukausihinnalla” (305 -> 200) muhkeasti isomman potin käyttöön (115 000:sta kun vähentää, mitä minulla nyt on kiinni asunnossa, jää minulle silti sijoitettavaksi 87 000 €.)

Eli sijoitettavaksi tarkoitetun rahan lisäksi sain menonkevennyksen. Ainakin täytyy todeta, että pankissa ymmärrettiin, miten tätä asiakasta miellytetään, ja se onkin tärkeintä heti sen jälkeen, että asiat hoidetaan. Ensimmäisessä pankissa ei osattu kumpaakaan.

Tällaisia me naiset ollaan. On saatava juuri se, mitä halutaan. Jos halutaan pinkkiä ja kimallusta, niin niitä myös sitten pitää olla eikä joku vähän sinne päin kelpaa, ainakaan mikään ”järkevä”, ainakaan jos se ei edes ole oikeasti järkevää. Pitää saada se, mitä haluaa, ja se jo itsessään on arvo, josta kannattaa maksaa.

*Tästä välistä poistettu lisämöläyttelyjä, yksityiskohtia ja disclaimereita.*

Palasin takaisin pankkireissulta. Kuuma, ihana päivä. Pihalla käyskennellessäni soitin pankkiin nro 1 ja ilmoitin, ettei tarvitse vaivautua miettimään loppuun laina-asioitani, en ole enää kiinnostunut. Toisesta pankista tuli niin hyvä tarjous, ettei huvita alkaa edes harkita kilpailuttamista.

Puhelinpalvelija tuntui yllättyvän, että ylipäätään näin ystävällisesti viitsin toimia, että sellaista ilmoitan. (No, kai siitä nyt sellaisessa pankissa yllätytäänkin, missä toisten ajan tuhlaaminen tuntuu olevan kiinteä osa liiketoimintaa.)

Pyysi palautetta. Yllätettynä olin jonkin aikaa vähän pasmat sekaisin, mutta sain jotain kakistettua ulos, ja sitten vähän lisää. Paljon muutakin kuin tähän tekstiin kirjoitin. Luonteelleni en mitään voi, kovasti koitin kiitelläkin asiakaspalvelijoita ja toistelin, etten kyllä ole mikään ihan tavallinen asiakas ja ymmärrän, että joihinkin tilanteisiin minun olisi itse pitänyt valmistautua paremmin.

Minua nauratti, kun puhelimesta sanottiin: ”Siis kiitos, näin kattavaa, yksityiskohtaista ja selkeää palautetta harvoin saa! Laitan tämän organisaatiossa ylöspäin. Siis en tähän konttoriin/haaraan, missä asioit, vaan ihan kunnolla ylöspäin, tästä on kyllä hyötyä meidän koko maan kattavassa organisaatiossa! Huh, onpa pankeilla eroja, itse vain täällä yhdessä olen työskennellyt ja muista tiedän sen, mitä nettisivuiltaan olen vilkuillut.” Toivoteltiin hyvät kesäpäivät.

Siinä +26-29 asteen helteessä takapihalla hikoillessani tulin katsoneeksi valkoisia minishortsejani ja vaaleansinisiä pitsirintaliivejäni. Kai sitä yleensä ollaan jotenkin vähän eri tavalla pukeutuneita, kun lähetetään vahingossa rivien välissä maan suurimpiin kuuluvan pankin huipulle terveiset, että teidän pankkinne on muuten jähmeä ja hukkuu omaan isouteensa, muutenkin hieman turvattoman ja epäluotettavan tuntuinen, ja että minä kyllä tietäisin, miten sitä teidän pankkianne paremmin johdetaan. Ens kerralla solmio.

Johtoryhmäkutsua odotellessa. :)

Ken itselleen kuoppaa kaivaa, se sijoitukset ulkoistaa

Blogistani on saattanut käydä ilmi, että olen kaiken muun lisäksi melkoinen downshiftari.

Änkyrä, vastarannankiiski, oman tiensä kulkija.

Tuttavapiirissäni on muutama samanmoinen.

Joukkoon mahtuu rikkaitakin, joista erään luona olin käymässä. Puheltiin ohimennen asioista, sivuttiin hänen osakevarallisuuttaan (7-numeroinen luku), joka keskittyy pariin pörssiyhtiöön.

”Oikeastaanhan minun kannattaisi ottaa lainaa loppujakin osakkeita vastaan ja sijoittaa ne rahat”, hän sanoi, ”mutta en mä jaksa.” Jaaha, sopii kyllä tämän tyypin luonteenkuvaan. ”Sen sijaan menen kaivamaan tuota kuoppaa tuolla!” Naurahdin ja sanoin: ”Niin, tätähän tämä elämä on. Minäkin käyttänyt tolkuttomat määrät aikaa mansikanrönsyjen siirtämiseen ja istutteluun viime aikoina. Jotain pientä projektia aina olla pitää!”

Yhdessä todettiin, että siinä kai se juju onkin. Saa olla välittämättä paskan vertaa, saa möyriä pihalla jos huvittaa.

Kuinka olemme tilanteisiimme päätyneet? No tietysti tekemällä just sitä, mitä huvittaa. Luottamalla omaan tiehen. Omalla kohdallani se ei ole käynyt mitenkään sattumalta, vaan olen pitänyt kirkkaana mielessä kerran saamani elämänohjeen, jonka mukaan kannattaa valita elämän risteyksissä aina mielekkäin suunta.

Kumpikin olimme tyytyväisiä tilanteisiimme, vaikka koimme kyllä paineen siitä, kuinka ”kuuluisi” asiat tehdä. Enemmän on enemmän, huutaa joukko. Kuitenkin siinä hetkessä meille kummallekin riitti se, mitä juuri nyt on. Enemmän voi tavoitella, mutta sillä on rajansa, kuinka paljon möyrimis- ja kuopankaivamisaikaa kannattaa raha-asioiden järjestämisen vuoksi menettää!

Koska minua suuresti huvittaa sijoitella tuttavien rahoja omieni lisäksi, sanoin: ”Kyllä minä voin sinulle sijoitussuunnitelman tehdä, indeksirahastoja ja ootas, täytyy tutkailla blogeista ja muistiinpanoista kuinka tämä kannattikaan tehdä. Toteutat sitten jos haluat.” ”Siitä vaan,” sanoi hän, ”ja summahan voi olla mikä vaan.” Minä: ”Miten niin mikä vaan? Eihän se nyt ihan mikä vaan voi olla!” ”No ei, mutta tee vaikka tuhannella ja skaalataan myöhemmin sen mukaan, mitä on käytettävissä.” ”Ok, no minäpä teen, mutta en nyt ihan heti, täytyy lukea tenttiin ja on kaikenlaista muuta mietittävää. Ja kesä!” ”Juu, ei kiirettä!” totesi hän, ja lähti kaivamaan kuoppaansa.

...

P.S. Erittäin hankala tämä kuopankaivamissymboliikka tässä nyt! :D

Miehet, osa I

Huh huh, kun aloinkin kirjoittaa isosta aiheesta!

Nimittäin miehet.

Teksti vain paisui ja paisui. Jokainen uusi mieleen tullut asia tuntui liittyvän edellisiin, joka kohtaan jotakin piti täydentää. Lopulta en enää tiennyt, mikä on oikeasti tärkeintä, en ole enää edes ihan varma, mikä päämotivaationi kirjoittamiselle oli, kun aloitin.

Otetaanpa siis hieman takapakkia, ja kirjoitetaan johdanto. Tai tiivistelmä, miksikä sitä kukakin haluaa kutsua. Tai spoileri. :)

Minusta miesten ja naisten pitäisi opetella toistensa syvimmät eroavaisuudet suurella huolellisuudella. Mielellään luotettavista lähteistä, minulta siis! ;)

Inspiraationa pohdinnoilleni ovat olleet erinäiset viimeaikojen tapahtumat elämässäni ja tuttavapiirissäni. Taustalla on myös paljon pidemmällä aikavälillä oppimaani.

...

Väitän seuraavaa.

Miehet ovat avoimia kirjoja. Miehiä on mahdollista lukea hyvin tarkasti, kun on nopea ja tarkkasilmäinen, erityisesti tilanteissa, joissa mies yrittää piilottaa tunteensa/tavoitteensa.

Miehistä voi muun muassa lukea, miten he jatkuvasti puntaroivat heidän välistään hierarkiaa, joka määrää kaiken. Hierarkia on kuitenkin tarpeen, jotta miehet pystyvät toimimaan maailmassa keskenään. Hierarkian perusteella määritellään, mitä kukakin mies ansaitsee.

Hierarkiassa edetään ahkeruudella, ja miesten on hyvin vaikea asemoitua tilanteissa, joissa ratkaisevatkin synnynnäiset ominaisuudet eivätkä vain vaivannäön määrä. Suo, kuokka ja Jussi on se, minkä perusteella pitäisi saada raha, naiset, status ja kaikkien lajien maailmanmestaruus. Palkkion kuuluu olla suhteessa yrittämisen ja työn määrään.

Ansaitsemisjärjestelmä on hyvin monimutkainen. Pätevyys ei yleensä ole se tekijä, jolla määritellään, kenelle tällä kertaa sallitaan saavutus, esimerkiksi nainen tai paikka johtoryhmässä. Reiluus on kaiken a ja o, ja on reilua, että kukin vuorollaan hyötyy hieman, ja vastapalveluksia tehdään.

Mies myös avioituu sellaisen vaimon kanssa, jonka kokee ansaitsevansa (mikä ei tarkoita, että rakkauden määrä olisi yhtään vähempi). Miehen huomatessa, että joku toinen on saanut rinnalleen naisen, joka on niin upea, että lähestyminen on selvästi rikkonut ansaitsemisen herkkää säännöstöä, miestä kyllä harmittaa ja se näkyy naamasta.

Miehen täytyy saada metsästää, tai hän ei ole tyytyväinen saavuttamaansa asiaan, mutta hän on tarkka siitä, että tähtäimessä on vain asioita, joita hänellä on ansaitsemisen säännöstön mukaan oikeus tavoitella.

Miehet antavat suuremman painoarvon miehen kuin naisen mielipiteelle. On tärkeämpää, miten hän oman tulkintansa mukaan asettuu miesten välisessä hierarkiassa. Naisen on turha mennä sanomaan miehelle, että mies ansaitsisi jotakin hienoa, jos koko miesten hierarkia on tästä eri mieltä. Vain toinen mies voi välittää miehelle tietoa asemastaan hierarkiassa, ja antaa kokemuksen ansaitsemisesta.

Miehen elämässä kaikkein tärkeintä on huolehtia päämäärästä ja etenemisestä. Mies ei voi olla mukana missään isossa tai pienessä projektissa, minkä lopputulosta hän ei ole voinut etukäteen visualisoida, sillä hänen tulee voida kantaa vastuu niin lopputuloksen laadusta kuin sen aikataulusta. On oltava suunnitelma.

Tarvittaessa mies tarinoi itselleen taustaoletuksia ja mahdollisia lopputuloksia, sekä mahdollisuuksia, miksi hän ehkä sittenkin voisi olla ylempänä säännöstössä kuin ensin oli kuvitellut.

Miehet eivät syvällisesti ymmärrä, että mikään edellä kirjoitettu ei päde naisiin.

Miehet eivät syvällisesti ymmärrä, että kaikki edellä kirjoitettu kyllä pätee heihin. Naiset eivät kunnioita/huomaa miesten hierarkiaa, vaikka miehet usein niin luulevat, eivätkä naiset kykene syvällisesti ymmärtämään edellisten kohtien merkitystä.

Paljon ongelmia voitaisiin ratkaista, jos miehet saisivat jatkaa kuten ennenkin, mutta täsmällisemmin tiedoin naisten ominaisuuksista. Määrätietoisuus ja tavoitteellisuus toimivat, jos tekijät on otettu oikein huomioon. Olisi myös hyvä olla tietoinen ja paremmin kartalla arvoistaan ja ajatusmaailmastaan, juurikin noista reiluus/ansaitsemis-kuvioista. Voisi olla menemättä sivu suun jatkuvasti todella upeita naisia.

Sillä, että miehiä on lapsena kehuttu toiminnastaan ja naisia ominaisuuksistaan, on hyvin kauaskantoiset ja monilonkeroiset seuraukset. Se ei kuitenkaan yksin selitä eroavaisuuksia, jotka ovat todella isoja. Naisten maailmassa ansaitsemisen ja ahkeruuden säännöstöt menevät eri painotuksin ja sävyin. Elämänmittaisissa kuin pienemmissäkin projekteissa naiset voivat helpommin tehdä asioita matkan kuin päämäärän vuoksi.

...

Noin, eiköhän siinä ollut provosointia näin alkajaisiksi! Pidätän oikeuden mielen- ja tekstimuutoksiin. Väänsin kuitenkin todella yksinkertaisiksi nämä jutut, kaikki suurimmat "oivallukset" ja selitykset jäivät ulkopuolelle.

Ja taas kirjoitin yön tunteina!

On myös sanottava, että entinen miesystäväni ei sovi näihin kaikkiin kohtiin, vaan inspiraatio on pääasiassa muualta. Kaikki nämä kohdat silti näkyvät hänenkin elämässään. Statusta hänellä ei sinänsä ole (firman johtajuus tms.), mutta huomasin, kuinka hän jostain syystä tuntui keräävän kunnioitusta muilta miehiltä aina vain enemmän, ja sitä enemmän, mitä useampaa säännöstöä ja mitä suuremmin rikkoi. Mielipidejohtaja ja edelläkävijä hän ehkä on, vaikkei useinkaan huomaa vaikutustaan ympäristöönsä.

Tätä tekstiä voi väittää kukuksi, mutta aistin tilanteessa kuin tilanteessa miesten arvioivan itseään muihin miehin peilaten, ja näen miten he asettavat itsensä toisiin nähden. Näen jatkuvasti, miten tuo hierarkiakuvio heihin muutenkin vaikuttaa, yhdistettynä määrätietoisuuteen ja ansaitsemisen taustakuvioihin.

Naisena ihmetyttää eniten, miten paljon niin monien miesten yksityiselämään vaikuttaa nimenomaan miesten "lauman" mielipide eikä esimerkiksi läheisten mielipide.

Koko asiahan muuten tuli mieleen siitä, kun kävin pankissa. Jälkikäteen tajusin, että tietyt jutut johtuivat nimenomaan vain ja ainoastaan siitä, että neuvottelija oli mies ja minä nainen.

Mies-nais-teema tuntuu muutenkin tulevan jatkuvasti vastaan, ihan jo niinkin yksinkertaisissa jutuissa kuin erilainen tekniikka erilaisissa fyysisissä harjoitteissa. Esimerkiksi punnertaessa kämmenieni pitää olla lattiassa eri kulmassa kuin miehillä, ihan vain koska olen nainen ja siihen liittyen joitain rakenteellisia eroja täytyy kunnioittaa.

Pohdintaa puolisoiden yhteisen ajan määrästä ja laadusta

Mietityttää.

Ajattelen, että olen hemmoteltu tyttöystävä.

Ajattelen, että avopuolisoni oli hemmoteltu poikaystävä.

Kanssakäymisessämme oli tietysti myös vikansa. Mutta silti. Hemmottelun kokemukseen liittyy monta sivuhaaraa, ehkä aineksia sarjaksikin, jossa hemmottelu esiintyisi perinteisemmässäkin merkityksessä kuin tässä kirjoituksessa.

Mutta asiaan. Viime aikoina olen pohtinut tätä:

Miten voisin tottua elämään ihmisen kanssa, joka kävisi täyttä päivää kodin ulkopuolella töissä? Mitä elämästä jää, mitä yhteistä on sellaisessa meiningissä, missä toisen seurassa ollaan läsnä vain tunti tai pari päivässä? Mitä ideaa on ”seurustella”, jos ei ole toisen ”seurassa”? Jos vain aamuin illoin lyhyesti ”tapaa”, eikö kyseessä ole ”tapailu”?

Minun täytyy saada mennä ja tulla kuinka haluan - työni on minulle tärkeää, tavoitteeni. Toisenkin on hyvä käydä joskus kotoa jossain itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että oma aikakin on minulle tärkeää.

Silti. Romanttisissa kuvitelmissani teen jotain vierekkäin toisen ihmisen kanssa. Samaa asiaa, stereona. Ei samaa yhteenkuuluvuudentunnetta ole, jos vierekkäin työskentelee ja kummallakin on oma erillinen projektinsa.

Maininnanarvoista siksi, etten yleisesti ottaen ole taipuvainen romanttisiin kuvitelmiin. Käsitykseni romantiikasta tuntuu myös poikkeavan valtavirrasta jonkin verran. (Tosin ehkä on ihan ymmärrettävää että jos paikallaan istuminen on tuskaa ja lähinnä haluaisi lähinnä keikkua tuolilla koko ravintolaillallisen ajan, ja vaikkapa auringonlaskua katsoessa käy aika tylsäksi ja lähinnä tulee kylmä, ei oikein voi ymmärtää, mikä vastaavissa tilanteissa kenenkään mielestä voi liittyä mihinkään romanttiseen.) Mutta siis: jos romanttinen kuvitelma päähäni pälkähtää, sen on saatava ansaitsemansa huomio, ehkä painoarvokin.

Eihän tässä ole mitään järkeä - minusta tuntuu, etten voisi sitoutua mieheen, joka ei jaa kanssani työpaikkaa ja työtehtäviä, tai viihdy kanssani muuten samoissa puuhissa merkittävää osaa arjestaan, merkittävämpää kuin työssäkäyvän ihmisen on mahdollista ajastaan lohkaista.

Jotenkin huolestuttaa omasta puolestani. En ole ennen ollut tällainen. Nuorempana minulle riitti (henkisestä puolesta puhuttaessa) että mies on juttukaverina. Ei välttämättä edes juttukaverina, mutta lähellä, aistittavissa, omana itsenään. Mistä tämä puuhailu nyt oikein tuli?! Toiminnanohjauksen ongelmani ovat ehkä vaikuttaneet: minun on ollut ajoittain hyvin vaikea tehdä mitään toisten kanssa yhdessä. Onko tässä merkki siitä, että minulla menee nyt paremmin toiminnan suhteen ylipäätään?

Toisaalta, mitä olen vanhoilta ihmisiltä kuullut, tässä voi olla perää. Eräskin iäkäs rouva kertoi, kuinka elämän parasta aikaa oli nimenomaan työelämä yhdessä miehensä kanssa. He kasvattivat juureksia ja myivät niitä lähikaupungin torilla. Aina yhdessä siis. Avioliitto oli onnellinen. Tutkimuksissakin havaittu, että yhtenä yksikkönä liikkuvat parit ovat onnellisempia ja pysyvät todennäköisemmin yhdessä kuin parit, joilla on erilliset ystäväpiirit ja menemiset.

Paljonko sitten olisi sopiva määrä erilläänoloa mielestäni?

Ei mitään hajua! Ajattelenhan myös, että haluaisin minulla olevan aina joku oma pakopaikka, minne tarvittaessa mennä yksin olemaan ja yöpymään, yksin mökille.

Ongelmana on sekin, että ihminen muuttuu. Tässähän juuri kuvailin, kuinka olen itse muuttunut. Olisihan jännittävää löytää/rakentaa elämä, jossa kuin ihmeen kaupalla saisi kiinnostuksenkohteet synkronoitua niin, että päivittäin löytyisi yhteistä molempia kiinnostavaa tekemistä, mikä kuitenkin vaihtelisi juuri molemmille sopivalla aikavälillä.

Mitä tästä kaikesta kuuluisi ajatella? Miten otan itsestäni selkoa?

Jännittäviä käänteitä raha-asioissa!

Polkaisin pyörät kunnolla pyörimään: kolmet pankkineuvottelut tiedossa reilun viikon sisään, 2-3 yksityistä sijoittajaa mukana lähipiiristä.

Hankintoja on suunniteltu viisinumeroisella lukemalla, joka tietysti minun mielestäni ei riitä vielä yhtään mihinkään, mutta on se jo alku. Omalla pääomalla ja ensimmäisellä sijoittajalla uskaltauduin jo tekemään 9 000 euron tilauksen, ja toinen samanmoinen odottaa seuraavien kahden sijoittajan päätöksiä. Tarjosin mojovan koron, ja mahdollisuuden vetäytyä ja saada omansa pois vuoden kuluttua, mikäli kokevat olonsa epämukavaksi. Tuskin kokevat, haha, harvalla on epämukavaa kun satasia tippuu tilille!

Minulla oli jo kerran diili toisen siskoni kanssa, joka edelleenkin epäilee, olenko maksanut hänelle erehdyksessä jotain liikaa, kun rahaa tuli niin paljon aina puolivuosittain. Ei, en ole.

Pankkineuvottelujen jälkeen voinen sijoittaa joitakin kymppitonneja lisää, mutta se on jo toinen stoori. Eikä sekään kyllä vielä riitä mihinkään.

Tiedättekö, en edes halua lähteä noihin joskus miettimiini vertauslainapyörittelyihin. Olen ehkä jopa sitä mieltä, etten halua mukaan ulkopuolisia, puolituttuja tai muita yllätyssijoittajia (ellei aleta puhua kunnollisista riittävästi nollia sisältävistä summista, hehe).

Kaikki on niin mukavaa tuttujen kesken! Mitä nyt ylipäätään raha ei ole hyväksi ihmissuhteissa, mutta kuitenkin. Iloni on auttaa eikä ystävien ja sukulaisten kohdalla niin haittaa, että hyötyvät tekemättä yhtään mitään, niin kauan kun minullekin jää mahdollisuus siivuun, jolla tuoda itsellenikin reippaasti korkoa korolle. Liiketoimintamallini ja muut liikesalaisuudet pidän mielelläni vain pienessä piirissä! Ulkopuolisille joutuisi myös raportoimaan aivan erilailla kuin tuttavapiirissä, vaikka tietysti olen luvannut kvartaaliraportteja toimistani heillekin.

Vapaus ja luottamus, ilman niitä kahta ei minun elämässä suju mikään. Byrokratia tarkoittaa kapuloita rattaisiin, ei sille vaan mitään voi! Raportoin mieluiten euroilla tileille. Kirjanpidosta on sitten jäljitettävissä, jos erikseen haluaa jotakin tarkistaa.

Haluaisin muutenkin pitää matalaa profiilia. Toiminnassani on paljon hyväntekeväisyysmäisiäkin piirteitä, enkä aiemmin ole voinut hyötyä tällä mittakaavalla.

Korkoa korolle aion ottaa jonkin aikaa, etenkin kun sen voi näillä alhaisilla summilla vielä tulkita jonkinlaiseksi tuntipalkaksi. Tai miten nyt haluaakaan totuutta mielessään kiertää. Haluaisin vielä hetken olla se pieni aloittava yrittäjä, mikä on ollut olennainen osa henkilöbrändiäni tähän asti.

Kauaa näin ei tule jatkumaan, ja mun on päätettävä, miten saisin toimintani ja ihmisten mielikuvan toiminnastani linjaan. Hinnat ovat kohtuulliset, mutta silti koen, että niitä täytyisi laskea kun varaa olisi - jatkuvaa taistoa sisäisen bisnesnaisen ja sisäisen auttamishaluisen tyttösen välillä!

Tilannetta helpottaa, että tiedän summien todellisuudessa olevan suhteellisen pieniä - menoni eivät ole hirmuiset, siksi tämä kaikki on mahdollista.

Jänskättää, riittääkö voimat saattaa asioita kunnolla loppuun tälläkään kertaa. Oon aloittanut niin monta kertaa!

Vaikein paikka on huomenna, kun olisi viimeisteltävä laskelmat paperille. Hankintasuunnitelmien kirjoittaminen pankkia varten on vaikeustasoltaan samaa luokkaa kuin laatisi pankkia varten suunnitelman, mitä ruoka-aineita aikoo tulevan vuoden aikana ostaa, missä kuussa mitäkin kasvista ja juuresta, ja mikä on tulevan vuoden ruokalista. Jota ei sitten tarvitse edes noudattaa, mutta sellainen kuitenkin pitää esittää! Yhtä motivoivaakin. Oikeasti, kaikki vaan on niin itsestäänselvää, omassa päässä, aivan selvästi nähtävissä, triviaalia, byrokratia on niin typerää! Kyllä, yritän rauhoittua ylihuomiseksi, jolloin on ensimmäiset kohtaamiset. Täytyy muistaa, että tätä kutsutaan asiantuntijan intuitioksi, ja on vaan hyvä että se on minun päässäni ja lähinnä juurikin vain minun.

P.S. Eksä lupasi, että voidaan tehdä talokaupat hyvin epäsovinnaisesti. Esitin hänelle niin pätevän sijoitussuunnitelman talorahoille, että hän jopa lämpeni!! Elikkä otan asuntolainaa, maksan hänelle, minkä jälkeen hoidan hänen varallisuuttaan korkoa korolle hankkien. Kahden vuoden jälkeen hän valmistuu tänä syksynä alkavista opinnoistaan, ja tuolloin katsotaan paljonko olen rikastuttanut häntä valmistujaislahjaksi, ja itseäni tuntuvan provision muodossa. Peukut pystyyn, että hän antaisi homman jatkua vielä pidempään, esim. seuraaviin pyöreisiin syntymäpäiviinsä asti. Kirjanpitäjäni mukaan tässä ei ole mitään ongelmaa, yksityishenkilö saa tehdä saamillaan rahoillaan mitä huvittaa.

Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta juuri nuolaisin!

Tuottoprosentteja

Näköjään kello kaks yöllä tuntuu aina hyvältä idealta alkaa kirjotella blogipostauksia yksityisasioistaan. :)

Vuoden 2018 tilinpäätöksen silmäilyn, Q1/2019 tietojen sulattelun sekä kaluston kokonaisarvoa käsittelevän tiedoston tutkailun perusteella uskallan sanoa seuraavaa:

Kalusto tuo minulle vuokrauksen kautta takaisin 15,2 % alkuperäisestä hankintahinnastaan vuosittain.

Kaluston arvossa on mukana myös ne työvälineeni, joita en vuokraa, koska tarvitsen niitä itse. Maltillisesti arvioiden todellisuus on lähellä 16,6 %:a, jos ajatellaan sanan kalusto tarkoittavan vain vuokrakalustoa. Sitten on lisäksi tietysti kaikenlaista ilmaiseksi kummin kaimalla olevaa, joten tiedä vaikka pariakymmentä prosenttia hätyyteltäisiin.

Kalusto koostuu kaikenlaisista tuotteista, prosenttia voisi nostaa valitsemalla jatkossa hankintansa paremmin. (Mutta työteliäämmin, joten tuskin niin teen sillä passiivinen maan perii.)

Miksi minusta silti tuntuu, että teen jotain väärin ja että tässä on jotain typerää?

Varmaan siksi koska olen nainen. Olisi feministisesti päihitettävä kaikki miehet, sanoo yhteiskunta. (Pikku typo, kirjoitin vahingossa ensin, että olisi päivitettävä kaikki miehet! Välillä kyllä tuntuu että se olis kyllä tarpeen myös. Sori nyt vaan :D ) On perustettava sellainen yritys, jonka voi myydä, ja sitten voi ostella paratiisisaaria ja lennellä yksityisjumbojetillä ympäri maapalloa kerran joka päivä.

Kuuluisi ostella osakkeita, joiden arvo nousisi nättiä käyrää, jonka heilahteluja seurailla vielä eläkeiässäkin, hörppäillä samalla kahvetta keinutuolin keinahtelun tahtiin.

Kuulostaa kauhean stressaavalta. Enkö saisi vain pitää rahojani jossakin kiinteässä, joka on minun suojeluksessani? Kuulostaa vaan joltakin niin epäilyttävältä jemmaamiselta, kuin vain patja rahojen päältä puuttuisi.

Entä jos kuitenkin valitsen niin? Typeryydelläkin näytän saavan taloudellisen turvan loppuelämäksi. Vuokratuotot kattavat 83,3 % pakollisista menoistani jo nyt. Pakollisista, niin, kuka käskee lisäksi asua eri asunnossa kuin minkä asuntolainaa lyhentää? Kuka käskee ajella koko ajan turhan takia autolla ympäriinsä?

Taitaa olla raha kuitenkin, joka tuo typeryyttä. Raha laiskistaa. Tulee törsättyä. Olenhan nainen, shoppailen! Palveluja, kuten kirjanpitoa. Avustusta. Pärjäisin ihan hyvin ilmankin, mutta vain pärjäisin. Stressaisin itseni hengiltä kuitenkin, tuo ”ihan hyvin” oli liioittelua. Mutta pärjäisin. Kyllä minä asiani hoidan, ainakin aina ennen pitkää. :) Nyt olen ostanut itselleni raamit ja rajat, turvaverkot. Muutakin kyllä, sitä bensaa vaikkapa. Harrastustarvikkeita: kyniä, vihkoja, paperia, loputtomat määrän näitä kaikkia. Opiskelen, siihen sitä rahaa saa menemään erityisesti menetettyinä työtuloina.

Enpä tiedä. Budjetti-taulukkoa katsellessani menot näyttää hurjilta, korkoa korolle en paljoa saa jos en jostain luovu. Mainitut pakolliset menot kun eivät ole kaikki menoni. Mistä luopua, vai luopuako mistään, kun ei oikeasti tarvitse? Työntekoa on tarkoitus vähentää tästä 35 h / kk -tahdista, jota kestää 6-7 kk vuodesta ja loput sitten vähemmän, esim. nyt toukokuussa 15 h / kk, mutta onko sillä nyt niin kiire? Kohta alkaa kuitenkin kesäloma 2-3 kk, en ole ihan vielä päättänyt otanko elokuunkin kokonaan vapaaksi. Plus että vuokraushan saattaa joitain yksittäisiä tunteja silloin tällöin teettää.

Kuulostaa idylliseltä ja liian hyvältä ollakseen totta. Niinhän se onkin, sillä myönnän stressaavani. Enemmän, enemmän, saavuta enemmän, huutaa kuoro pääni sisällä. Taaskaan en käynyt pankissa lisärahoitusta hakemassa, taas menetän niin paljon kun en saa korkoa korolle jo aikaisemmin...

Herää myös kysymys, että mikä se nyt taas olikaan, mikä elämässäni on niin hirveän vaikeaa ja miksi pitää täällä blogosfäärissäkin koko ajan jostain urputtaa, ja olla tarvitsemassa kauheasti tukitoimia milloin miltäkin suunnalta. No, elämässä on muitakin osa-alueita kuin toimeentulo ja raha, liittyi varmaan jotenkin niihin, mutta sitä voin muistella jonain toisena päivänä. Onneksi uhoamisen taidossa minulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa.

Viisauden sanoja on ”joy of missing out”. Niitä yritän nyt elää. Paskat siitä, mitä kukaan ajattelee! Sijoittajana ja suurten pyörien pyörittäjänä ”fear of missing out” olisi jatkuvasti läsnä eikä mikään riittäisi, kun ei näköjään nytkään näytä riittävän. Teen tällä viikolla ne ruhtinaalliset 5 h työtä, jotka ovat jakautuneet kolmelle päivälle, ja lakkaan nurisemasta. Vietän koko viikon ”pidennettyä äitienpäivää” mummon kanssa chillaillen ja otan aurinkoa, jos vaan joku päivä lämpötilat sallii.

Peace & love!

Aina oppii uutta itsestään

Viime aikoina olen joutunut urakalla miettimään, mikä elämässä on tärkeää - oikeastaan minussa itsessäni. Otetaanpa siis asiaa älykkyydestä ja keskittymishäiriöstä, tällä kertaa  uudella näkökulmalla.

Tajusin, että epäilykseni pitää paikkansa - lääke tyhmentää minua!

Viisas en väitä olevani. Tarkoitan ajatuskulkujen hidastumista. Tyhmähän voi olla nopeastikin. :)

Aika kulkee eri tahtiin. Sen huomaa siitä, miltä aika ”tuntuu” ja käytännöstä. Pohdintaan, johon olen tottunut kuluttamaan 5 min meneekin 25 min. Toisaalta taas oma kuolema lähenee nopeammin, tämän hetken ja menehtymisen välillä ehtii olemaan pienempi määrä ajatuksia.

Siis, älykkyyteni ilmeisesti perustuu asiasta toiseen poukkoiluun, liiankin voimakkaaseen assosiaatioon, mitä näitä nyt on. Että sisäinen puhe, mielessä soiva musiikki, kaikki, tapahtuu niin paljon nopeammin kuin muilla.

Ylitunteellisuuteenkin, oletan, sillä muistijärjestelmä on kytköksissä tunteisiin hyvin vahvasti.

Lisäksi oletan, että huonon keskittymisen vuoksi intuitio ohjaa ajatteluani vahvemmin kuin muilla. Intuitiohan on tunnetusti tietoista järkeilyä moninkertaisesti nopeampi tapa ajatella, mutta molemmilla päädytään aikalailla samoihin lopputulemiin. On monia asioita, joita vain ”tiedän”.

Ajattelen hypernopeasti. Motorinen prosessointi on suorastaan poikkeuksellisella tasolla. Lääkkeet keskittymishäiriöön ovat stimulantteja, eli ne rauhoittavat ADHD-aivoja, jotka ovat normaalisti kuin yliväsyneellä ihmisellä. Ajattelu hidastuu, hypernopea on enää nopeaa.

Mikä olisi opiskelua edistävää jollakin toisella, on minulla opiskelua haittaavaa.

Hidastuminen tarkoittaa, että normaalista tasostani vähentyy keskihajonnan verran, tai parin. Minun tapauksessa sitä ei vielä hirveästi huomaa. Ei ole kovin montaa ihmistä, joiden ajatus kulkisi sillä tasolla kuin minulla, että voisivat huomata eron. Perhepiirissä on, mutta tuntuu etteivät silti huomaa. Turbovaihde kun tuottaa näkyvää tulosta lähinnä poikkeustilanteissa kuten vaikkapa tentin viime minuuteilla.

Huomaan ison eron hoksaamisessa nyt kun en käytä lääkettä kuin harvoin työpäivinä. En välillä vaan voi käsittää, miksen ymmärtänyt jo ensivilkaisulla kaikkea kyseisestä aihepiiristä, se kun vaikuttaa suorastaan itsestään selvältä. Aukkoihin arvaan oikean ratkaisun ennen kuin kerkiän tarkistaa asiaa.

Vertaistukea ei löydy. Välillä luulen löytyneen, mutta sitten taas huomaan eron itseni ja muiden erittäin fiksujen mutta keskittymishäiriöisten välillä. Sanotaan se nyt suoraan. Tällaista ei saisi kirjoittaa, luultavasti poistan tekstin joskus.

Muutaman muunkin jutun tajusin.

Ymmärsin, näin ihmisenä, joka ajattelee itsellään olevan kymmenittäin läheisiä ystäviä, että sehän perustuu lähes täysin minun menemisestäni heidän aallonpituudelleen. Minun aallonpituudelleni ei nimittäin pääse. Ulkopuolisuus on väistämätöntä, ellei kikkaile. (Poikkeus löytyy tähänkin sääntöön.)

Hauskuus, jännitys ja turvallisuuskin sekä se, että on mukavaa, ovat ajavia voimia. On paljon muutakin mitä ihmissuhteista saan. Harvoin kuitenkaan kukaan sanoo tai kirjoittaa mitään, mikä varsinaisesti antaisi minulle mitään uusia oivalluksia. Muiden ratkaisuja on vaikeaa käsittää, arvomaailmatkin poikkeavat. Tuntuu kuin eivät ymmärtäisi syvällisesti, että elämme vain kerran.

Mitä sinä tekisit, jos eläisit vain kerran?

Niinpä.

Sosiaalisesta älystä hoksasin myös jotain ratkaisevaa. Hitto, kaikki nämä vuodet, kun luulin etten tajua ihmisiä, olen suorastaan osannut lukea ajatuksia! (Tietyissä rajoissa, tietysti.) En vain ole osannut tulkata tuota kieltä omalle kielelleni. Nyt osaan, kun vain muistan pysähtyä tekemään niin. Mutta se on jo toinen tarina.

Täten tunnustan, että joudun ehkä syömään sanani siitä että tekisin mitä vain ollakseni normaali ja että keskittymishäiriö olisi kohdallani negatiivinen seikka. Noin vain voi muuttua, mitä arvostaa! Joukkoon kuulumisen kaipuu vaan sattuu olemaan vahva tunne, yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se on keskittymishäiriöiselle todella vaikeaa. Luulee kuuluvansa, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen, ettei niin ollutkaan.

Vakavamielinen teksti, loppuun ehkä tarpeen todeta että tällä hetkellä menee oikein hyvin siinä mielessä, että olen tyytyväinen elämääni. Muutoksia on ilmassa, mutta langat omissa käsissäni. Onnellinen olen ja aurinkokin paistaa! :) Tai no, jos tarkkoja ollaan niin paistaa toisella puolella maapalloa, mutta ehkä käsititte. :)

Ilmastovaalikone

Pitemmittä puheitta:

Saanko esitellä - ilmastovaalikone!

http://www.ilmastovaalikone.fi/

Kohta 7 kk erosta

(Oikeastaan jo enemmän, mutta määrittelykysymys tämä. Kohta 7 kk pois muutosta siis.)

Mitäs sitä syvempiä analyysejä. Jotkut kymmenvuotisbileet varmaan vois järjestää, vaikkei kymmentä vuotta täyteen saatukaan, vaan 9,25-9,33 tulkintatavasta riippuen. Ehdotin jo pukukoodiksi mustia vaatteita ja tarjoiluksi S-kirjaimen muotoisia ns. hautajaiskeksejä. Huumorilleni ei erityisemmin lämmetty, mutta toimi sentään keskustelunaloituksena! :)

Hermo meinaa edelleen mennä muihin ihmisiin, niin dramaattisiin. Sokerisia ”vain ystäviä” -ilmauksia kieltäydyn käyttämästä, suosin faktaperusteisempaa muotoa ”kiinteistöyhtymä”. Vai olisiko ”vain kiinteistöyhtymä” muille kelpaavampi muoto. Taikka hieman lempeämpi ”vain osakkaita”.

Kyllä, nyt tykästyin tuohon oikein urakalla! (Siis ilmaisuun, en tuohon toiseen kiinteistöyhtymän osakkaaseen, siihen tykästyin jo aiemmin, joskus kun ei ollut vielä ’vain ystävä’ eikä ’vain yhtymän osakas’.) ”Olemme ’vain kiinteistöyhtymän osakkaita’!” Kuinka ihanan kiinteistöä vähättelevää!

Silti jotenkin öklöttää tämä kaikki luokittelun määrä. Olen miettinyt kerran jos toisenkin, kannattiko koskaan tunnustautua toistensa tyttö- ja poikaystäviksi tai avopuolisoiksi, kun termitönnä on sen verran hankalaa tehdä oloaan ja asemaansa ymmärretyiksi.

Oltaisiin vaikka oltu salarakkaita. Salaystäviä. Salakiinteistöyhtymä. Salapuoliso. Piilopirtissä salainen puutarha. Oltaisiin päästy sanomaan että erosimme, mutta meillä on edelleen piilopirtti ja salainen puutarha!

Ollaan oltu kuin metrossa joka näytti ulos junalta. Hetki pinnalla, sitten painuttiin maan alle. Ei tietääkseni ikinä väitetty että oltaisiin mikään muunlaisen junan kyydissä, niin vaan ympäristön ihmiset ajattelivat että jatkamme sillä radalla joka maan päällä näkyy. Tarvitseeko sitä nyt miettiä päänsä puhki että kuka jää ja millä asemalla siellä maan alla katseilta piilossa. Kai ne mahdolliset uudet kyydissäolijatkin selviää arvon yleisölle, jos metro taas nousee pintaan. Tai sitten ei selviä, mutta onko sillä niin väliä. Kunhan koitan ymmärtää kun tuntuu niin typerältä kun en tajua ihmisten ajatusmaailmaa.

Toisaalta taas termit ovat käsittämistä, ajattelua ja puhumista varten. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa jotenkin erityisesti analysoida minun asioitani niin että tarvitsisi olla mitään termiä minulle ja hänelle. Miksi ex-avokki on yhtäkkiä enemmän leimaava ja merkityksellisempi termi kuin muut roolit? Niitäkin kuitenkin riittää, kiinteistöyhtymän lisäksi muitakin, niin vakavia kuin rentoja.

Tarkemmin ajatellen tämä koko avautuminen taitaa olla kritiikkiä ihan kaikkia termejä kohtaan. Vai miksi muuten sana ”ystävä” on sellainen, että sitä vastustan. Erityisesti ”vain” ystävä. Kuulostaa masentavalta suorastaan!

Unohtui, että on meille omia brangelinatyyppisiä lempinimiäkin joku aikanaan kehitellyt. Vois vaan sanoa jatkavansa erillään mutta edelleen Brangelinana.

Eipä tässä varmaan mitään oikeaa ongelmaa ole, kunhan tuttavat tottuvat ettei nyt muuttunut kauheasti mikään erityisen olennainen asia. Toki seurustelu oli olennaista, mutta eihän seurustelun tuttavien näkökulmasta olennaista pitäisi olla, sehän on kahdenkeskinen asia, ainakin meillä.

Loppukevennyksenä kunniamaininta erinomaisesta ex-avokkiudesta entiselle naapurilleni, joka hengailee sujuvasti 25 vuoden takaisen exänsä ja tämän 14-vuotiaan jälkikasvun kanssa. (Juuri taas tapasimme naapurin koiran muistotilaisuudessa. Ja tämä on muuten sitten eri koira kuin se joka on rakastunut exääni, olenkohan joskus maininnut... Eikun ”osakaspuolisooni”, ei kun mikä se sana olikaan mitä piti käyttää...) Enkä muista koskaan kuulleeni heidän olevan ”vain ystäviä”, rehellisesti ja reilusti edelleen käytössä sana ex-poikaystävä eikä asiassa ole mitään ongelmaa.

Sori jos tipuitte kärryiltä, kuitenkin aamuviiden/kuuden kieppeillä kirjoitettua tekstiä.

Terveisin,
Uneton Opiskelija-asunnossa

Uutinen: Fukushiman säteilyn uhri

(Tämä kirjoitus on vain höyryjen päästelyä. Haluan säästää FB-kavereitani, joten jaan mieluummin ajatuksen täällä.)

Yksi Fukushiman voimala-alueen työntekijöistä on nyt kuollut keuhkosyöpään. Häntä sanotaan onnettomuuden ensimmäiseksi säteilyn seurauksena menehtyneeksi uhriksi.

Voimala-alueelta hän sai säteilyä saman verran kuin parin vuoden Pispalassa asumisesta saa. (Tuttavani ilmaus.)

Kukin voi itse päätellä, olisiko säteilyä kuitenkin tarvinnut kertyä jostakin hiukan enemmän keuhkosyövän saamiseksi. Esimerkiksi tupakoivan työkaverin vieressä seisoskelemalla ja muilla arkisilla toimilla.

Ylireagoinnin vuoksi ihmisiä on kuollut, ilmeisesti jopa 2000. Teho-osaston evakuointi koulutiloihin ynnä muu hätävarjelu ei aina ole viisasta.

Säteilyn uhreiksi noita ihmisiä ei kuitenkaan voi väittää. En väittäisi tuota ensimmäiseksi uhriksi mainittuakaan, vaikka Japanin valtio päättikin maksaa kompensaatiota hänen perheelleen.

Todellinen Fukushiman säteilyuhrien määrä pysyy nollassa. Pelon ja paniikin seuraukset olivat vakavammat. Voisikohan turhan lietsomisen viimein lopettaa?

Lisätietoja Forbesin artikkelista tämän linkin takaa.

Peace & love!

Ero

Terve!

Ei ole oikein runosuoni kukkinut, ja kiirettäkin on pitänyt!

Päällimmäisenä kuulumisena mielessä on ero, joka meille koitti yli 9 vuoden seurustelun jälkeen, josta 8 avokkeina.

Yksityiselämää ei ole reilua avata julkisessa blogissa sen tarkemmin. Lyhyen kuvauksen kai kuitenkin olen velkaa. Tämä on lopullista emmekä me ole keikahtamassa vahingossa takaisin. Välit ovat niin hyvät, että tuttavapiirikin oikein hämmästelee! Ihmettelyä on myös riittänyt, mutta niinhän se aina on, että asianosaiset itse tuntevat tilanteensa, itsensä ja toisensa parhaiten. Ihmisten kohteliaisuudesta olen yllättynyt. Hyvin hienotunteisesti tieto yleensä otetaan vastaan.

Talo
Koska kuitenkin kysytte! En ymmärrä, mikä siinä ihmisiä niin kiehtoo, mitä talolle tapahtuu. Itsehän vaan meen ja teen ja kyllä ne asiat siitä suttaantuu. Paremmin on aina suttaantuneet kuin tarkalla suunitelmalla.

Tällä hetkellä avokki asuu entisessä yhteisessä kodissamme, mökissä hehtaarin maaläntillä. Lunastushinnaksi on sovittu alkuperäinen ostohinta remontteja, arvonnousua ja inflaatiota huomioimatta. Eli hyvin selkeää. Kumpikaan ei suhtaudu paikkaan sellaisella tunteella, että kiistaa syntyisi. Ken haluaa lunastaa, maksaa 32500 € ja sillä sipuli. Voin lunastaa, voin myydä. Kaikki käy. Suunnitelmia on molempien tilanteiden varalle.

Muiden ihmisten mielestä tuntuu kummalliselta ja sopimattomalta omistaa yhdessä eksänsä kanssa mökkerö sulassa sovussa. Heille ei tunnu aukeavan, että tilanteen mukaan on menty tähänkin asti. Ilman juoksevaa vettä, koska ei ole mitään mihin sitä olisi tarvittu (esim. jälkikasvun perseen pesu). Saahan liittymän myöhemminkin hankittua, eikö? Sama tässä.

Eikä oikein sovi adhd-luonteelle tehdä asioita silloin kun oikeasti ei ole "nyt". Miksi käyttäisin elinaikaani tuohon, kun asian voi vaan antaa olla?

Uutta kämppää en ole ostamassa kuitenkaan niin sama lyhennellä tuota itselleen. Toki vuokrakaluston laajentaminen samalla rahalla olisi tuottavampaa.

Suunnitelmani tällä hetkellä on:
1) Pyytää laina-ajan pidennystä 25 vuoteen, josta aiemmin sain tarjouksen 123,90 €, stressitestattu kk-erä alle satasen enemmän. Nykyinen erä on 306,08 € ja aikaa noin 9,5 vuotta. -> Jää enemmän rahaa sijoittaa vuokrakalustoon.
2) Saada opiskelija-asunto ja siihen asumistuki.
3a) Jatkaa yhteisomistusta, avokki asunee mökissä toistaiseksi kulujen kustantamista vastaan. Minulle ei ole väliä kuinka monta vuotta.
b) Hankkia vuokralainen hippisukulaisten ja -tuttujen joukosta, mikäli avokki muuttaa (tämä nimenomainen talo voi olla myös kylmillään mikäli avokki vie kylmälle herkän irtaimiston turvaan).
c) Ostaa lisää vuokrakalustoa, mikäli avokki lunastaisi paikan.

Niin joo ja on meillä remppa kesken, mutta sekin etenee vähän tällä samalla asenteella, että en niin välitä, kunhan valmistuu joskus. Eli muutaman alahirren vaihto ja lattian sekä eristeiden uusiminen yhteen huoneeseen.

Muu
Kaikki se muu, mistä kukaan ei koskaan kysy. Mikä määrä tietotaitoa meillä päätyykään erilleen! Mikä määrä opetusta, apua ja neuvontaa! Mikä määrä erilaista työvälineistöä! Joka tietää soittotuntien hinnat, ymmärtää kyllä tämän. Kenellä on ikinä olleet kaikki keittiön veitset aina terässä, kaikki toisen verstaan työkalut aina myös omassa käytössä, kaikki toisen soittimet! Puolin ja toisin. Jännää on, että me kuitenkin molemmat ollaan useinkin oltu sitä mieltä, että elämä ilman toista osapuolta olisi edullisempaa, kun saa pihistellä juuri siinä omassa pihistelyn kohteessaan eikä tarvitse yhteishengen nimissä laittaa ropoakaan siihen, missä toinen ei pihistele.

Lopuksi
Mutta juu, eipä tämä oikeastaan tunnu elämänmuutokselta. Tällä hetkellä asustelen vanhemmillani, missä olen muutenkin paljon hengaillut. Mun tavarat mahtuu yhteen huoneeseen, ja opiskelija-asuntoahan olin jo viime syksynäkin hakemassa.

Kummempia ei ole tarvinnut miettiä, kun asiat ja tilanne on samalla tavoin selviä molemmille. Erossa ollaan oltu ehkä kuukauden päivät, joten voihan tässä vielä jotain myräkkää ilmetä, mutta mitään kummempia pilviä ei kyllä taivaalla näy. Kitkaa aiheutti ainoastaan eron aikataulu, tässä kun on kaikenlaisia käytännön asioita kesken, joita on vähän erikoista hoitaa loppuun erotilanteessa kuten remontti. Mutta tilanne ei kestänyt kauaa ja ratkesi lopulta eroamiseen heti eikä myöhemmin, myös asumisen osalta.

Näin, siinä yksipuolinen kertomus subjektiivisesta näkökulmastani. Katsotaanpa, milloin seuraavan kerran tulee asiaa!

Motivaatiosta ja jatkuvasta yrittämisestä

Olin reissussa.

Vapaa olo, hauskuus, niin vähän mietittävää! Heräsin. Miten tämä kaikki jatkuva yrittäminen stressaakaan minua!

Olen valmis luopumaan asioista, jotka eivät pysy elämässäni ilman jatkuvaa yrittämistä. En jaksa enää yrittää.

Millä muulla tavalla voisi saada elämänsä rullaamaan?

Inspiroivinta oli kohdata energiaa tuovia ihmisiä. Eräs tuttuni on puhunut tästä paljon: tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka saavat meidät toimimaan omaksi ja yhteiseksi hyväksi ihan yrittämättäänkin.

Tutkimustulokset tukevat ajatusta. Seuransa kaltaiseksi voi muuttua, ainakin hieman. Tekeminen on tarttuvaa, niin tekemättömyyskin.

Olen syyttänyt keskittymishäiriötä kaikesta. Syypäähän se onkin, mutta ympäristökin vaikuttaa. En liiku nykyisin kovin aktiivisessa ja aikaansaavassa seurassa, joten olen aika omillani.

Siinäkin on eroa, millä tavoin toiset ihmiset motivoivat. Huomaan yrittäväni välttää tuomituksi tulemista, toimia tietyllä tavoin saadakseni hyväksyntää. Ollakseni hyvä roolissani. Sellainen kuin kuuluu. Se ei toimi: yritän ja yritän, mutta en saa aikaiseksi. Hyväksynnän saaminen on näköjään riittävä motivaattori aikomiselle, tekemiselle ei. Ainakaan omalla kohdallani.

Toimintaan asti motivoidun aivan toisenlaisista syistä. En sellaisista, jotka liittyvät hyväksymiseen ja omaan arvooni. Vaan sellaisista, jotka johtavat hauskuuteen, mahdollisuuteen olla mukana. Mukana seurassa, joka minua kiinnostaa. Aito halu osallistua vie minua eteenpäin. Pelolla ei saa olla sijaa. Ympäristön on rohkaistava ja tuettava, autettava vaikealla hetkellä ja juuri minulle sopivalla tavalla. Arvostelun alla menen lukkoon.

Stressaavien ihmissuhteiden poistamisella on iso merkitys, niinhän kaikki hyvinvoinnin ja aikaansaamisen oppaat ovat aina toitottaneet. Me kovakalloiset vain tarvitsemme aikaa, vuosiakin, nähdäksemme noiden viisauksien sijan elämissämme.

Olen ollut kovin jumiutunut ajatukseen tietyistä velvoitteista. Ei se ihan niin mene, että olisin täysi laiskuri ilman asioita, joita on pakko tehdä. Hauskuudella saan aikaa flow-tilan, jossa viiletän väsymättä eteenpäin. Mihin turhia itse aiheutettuja velvoitteita silloin tarvitaan?

On siis luovuttava kavereista, joiden seura ei vedä niin paljoa, että se motivoisi. (Poislukien tietysti tilanteet, joissa ystävällä on hankalaa ja haluan tukea. Hyvä ystävyys ei ole aina pelkkää hauskuutta.)

Kysymys kuuluu: mihin hittoon olen hukannut ne hauskuutta pursuavat motivoivat kaverisuhteet, joita minulla joskus oli?

Työhönkin tätä voisi soveltaa. Opetustyö, toisten oppiminen, inspiroi minua, mutta villiys ja vapaus inspiroi vielä enemmän. Niin, ja oppitunneillakin huomaan tuon hyväksynnän ja pelon vaikuttavan: todella haluaisin olla hyvä opettaja, ja haluaisin kaikkien olevan tyytyväisiä. Hauskuus jyrää ne usein, mutta riemukasta hauskuutta en aina opettaessani koe. Miten saisin hauskuuden vielä enemmän osaksi oppitunteja, pelkäämättä rajojen ja raamien rikkomista, saaden ihmiset silti oppimaan?

Kavereilla ei korjata kaikkea, vaan työllä ja kaikella muulla tauhkalla, jota elämiimme keräämme, on vaikutuksensa hyvään oloon ja aikaansaamiseen. Inspiroivissa kavereissa on kuitenkin alku.

Tieto yllätti olettajan

Avokki tuolla soittaa sähkistä. (Yksi sen ammateista, jota tällä hetkellä ei pahemmin harjoita, on kitaransoitonopettaja.) Oli laittanut jemmasta vanhoja halvalla ostettuja kieliä kitaraansa. Päällysteestä jäi mustaa sormiin. Tuli puhe nikkelistä. Käytiin keskustelu:

Minä: "Ai niin mulla on nikkeliallergia! En ookaan ikinä muistanu sanoa sulle. Enkä muistanu itekään. Mut just muistin. Lähinnä ilmeni rannekellon kanssa, kun metalli oli pitkän aikaa ihoa vasten."

Ollaan seurusteltu 9 vuotta, mutta ei ole koskaan ollut oikein ajankohtainen asia.

"Miten sitten oot voinu harjotella kitaraa?" kysyi viaton avokkini.

Niinpä tosiaan, armas avokkini. Kuinka monta kertaa olet kuullut minun harjoittelevan kitaraa (tai yhtään mitään) yhdeksänvuotisen yhdessäolomme aikana?

Harjoituskirjanpito kertoo, että olen soittanut sähkökitaraa puolisen tuntia syyskuun 6. ja 10. päivä sekä lokakuun 10., 12. ja 13. päivä 2017. Sen jälkeen kirjanpito loppui, mutta eipä ole ollut kirjattavaakaan. Syyskuussa sitä Master of Puppetsia ja lokakuussa Trooperin sooloa. Joita kumpaakaan en osaa, mutta tuolta pohjalta on mun näkökulmasta ihan hyvä jatkaa opettelua.

Siispä sanoin: "Enhän mä koskaan harjottele. Kyllähän sä sen tiiät. Ei tullut mieleenkään, että kitaransoittoon vois liittyä nikkeli jotenkin. Sitä paitsi kitaransoitto sattuu sormiin."

Avokki: "Niin tosiaan, ethän sä kyllä harjottele."

Miksi tällainen keskustelu käytiin? Avokki tiesi aivan hyvin, etten ikinä reenaa. Viimeksi viikko sitten perjantaina kävin soittamassa 2 kappaleen esiintymisen pääsoittimellani. Muistelin biisit äkkiä läpi siinä lavan takana.

Ei hän siis minua kyseenalaistanut, vaati vain sekunnin hänellä ajatella kunnolla, ns. päästä kartalle.

Syy on, että silti opin. Elinkumppanianikin, koulutukseltaan kitaransoitonopettajaa, onnistun näköjään hämäämään. Mikään virtuoosi en ole, amatööri vain tuossa kitarassa. Mun aivoilla vaan oppii vähällä vaivalla paljon, kun ne on "erittäin tehokkaat". Niin sanottiin mulle tutkimusten jälkeen jo ennen kuin sain käteeni virallista raporttia.

Tämän kaiken avokki kyllä tietää. Ihmisen mielelle on luontaista muistaa helppoja perusoletuksia syistä ja seurauksista. Ne tulevat ekana mieleen, kun ajattelee nopeasti. Toisen soiton ollessa sellaista, mikä yleensä saavutetaan harjoittelulla, ei vaan ekana tule mieleen, että taidon ois voinut saavuttaa vähemmällä. Siltikään, vaikka on 9 vuoden ajan nähnyt harjoittelemattomuutta. Nythän hän ei edes kuullut soittoa, kuvitteli vain soittotaidokseni jonkin mielikuvan, joka mielestään pulppusi.

Sanoillakaan ei ole merkitystä: kertomukseni harjoittelemattomuudesta ei tahdo painaa, vaikka se on totta ja moneen kertaan toistettu.

Tarkemmin kun ajattelen, niin eihän missään nykyään riitä oma sana!

Kun sanoo "en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa laskua" on tulkinta "sittenkin epäröit myymistä".
Kun sanoo ystävälle "varattu herra X oli rakastunut minuun eikä viesti mennyt perille, vaikka sanoin että ei ikinä", tulkitsee kuulija "sinäkin olisit halunnut, mutta olosuhteiden pakosta et voinut".
Kun sanoo tuttavuudelle "ajattelin tehdä pari tällaista puista huonekalua itse ja myydä muutamalle tutulle, kun näitä ei mistään saa", (tuskin saan ikinä oikeasti aikaiseksi...) kysyy kuulija seuraavan kerran nähdessämme ja kertoessani tulevaisuudensuunnitelmistani: "mutta entä se sinun puusepänurasi?!"
On luultu juoneen jonkun pöydän alle, vaikka todellisuudessa on ottanut vaan muutaman oluen. Ensivaikutelma ja väärinkäsitys jää legendana elämään.

Ymmärrän, etteivät asiakkaat aina muista, mitä on puhuttu. Toistuva tilanne on esimerkiksi, että kuvitellaan vuokran jälkeen olevan mahdollisuuksia saada jollain diilillä suostuteltua minut myymään vuokrattua kalustoa itselleen alennettuun hintaan, ja näinhän ei ole.

Avokki ja minä olemme molemmat kirjaimellisia. Silti näitä sattuu puolin ja toisin. "Kun vaikutit, että tarkoitat muuta!"

Onhan mediassa vakavammistakin aiheista esimerkkejä. Kuvitellaan toisen antavan ymmärtää milloin mitäkin, ja sitten perustellaan sillä tulkinnallaan kaikenlaisia tekoja.

No, kuulkaahan ihmiset! Minä tarkoitan ihan just niitä sanoja ja kirjaimia, jotka sanon! Virheitä sattuu ja mielipiteet muuttuu, mutta yksinkertaisuudessaan asia on just noin.

Vai pitäiskö vaan opetella uudet merkitykset kaikelle, kun kaikella kerran nykyään on piilomerkitys? Jännittävää miettiä, mitähän oikeasti tarkoitetaan kun sanotaan "kissa". Sehän voi tarkoittaa mitä vaan, vaikkapa että olet päättänyt alkaa eläinlääkäriksi tai nähnyt eilen ilveksen. Vai oletko horoskooppimerkiltäsi leijona? Muuttolinnut, mitenhän tämä nyt tulkitaan, kun kerron nähneeni? Varmaan oletetaan alkavan metsästäjän uralle seuraavaksi.

Talvi yllätti autoilijat, sanotaan. Minä sanon jotain muuta.

Voimakaskin ilmiö, näköjään, kun sitä ei edes kumoa kokemusten kautta oppiminen. Ainakaan avokkini tapauksessa. Harjoittelevaiseksi ihmiseksi luuleminen on kuin olisi kuvitellut minun olleen joskus aamuvirkku tai nauttineen joskus ruoanlaitosta.

Olisi niin helppoa, jos muut vain sisäistäisivät sen, mitä sanotaan, eivätkä jotain asian vierestä.

Miten ihmisestä on voinut evoluutiossa kehittyä tällainen? Sanojen kuuluisi olla väline, jonka avulla oppia ja ymmärtää toisia ihmisiä joutumatta ensin itse kokemaan kaikkea samaa.

Kaikki viestintä taitaa olla tuomittu epäonnistumaan.

Maailmassa on vikaa.

Kysynnän ja tarjonnan laki

Taas on se aika vuodesta, kun vuokrakyselyjä tulee ovista ja ikkunoista.

No okei, ehkä vähän liioittelin. Sanotaan nyt vaikka isoja kyselyjä hyvin pienestä ovesta ja ikkunasta.

Ainoa mitä voin sanoa, on "ei oo" ja "tulossa on kunhan järjestyy, mutta mitään varmaa ei ole".

Viime aikoina minulta olisi mm. yksi henkilö halunnut vuokrata omiin piireihinsä sekä 6000 euron arvoista kalustoa että 2000 euron. (Summat pyöristetty ja asia hieman yksinkertaistettu.)

Toinen kysely oli, löytyisikö minulta 5 kpl 2000 euron arvoista esinettä vuokrata syksyllä tai oikeastaan mielellään heti. (Tässäkin summat pyöristettyjä. Alv:ton hankintahinta voi jäädä 1700 euroonkin riippuen tilanteesta. Halvempikin voisi onnistua, jos käytettyjä metsästäisin, mutta nyt on linjauksena hankkia uusia, minkä perustelusta saisikin jo oman postauksensa.)

Kaksi kysyjää, piireissään 7 potentiaalista asiakasta, minulla 18000 euron vaje.

Ja minun sieluani raastaa! Nämä ovat niitä aikaisia lintuja. Tiedän, että syksyyn mennessä minulta on kysytty ties moneenko kertaan näitä kahta tuotetta, joille on eniten tarvetta.

Se vain, että nämä ei ole niitä itsensä nopeimmin takaisin maksavia esineitä. Olin ajatellut hankintoihini ihan toista taktiikkaa. Kalustoa, joka olisi halvempaa, nopeammin takaisin maksavaa, ja jolle myös on kysyntää, mutta eri piireissä. Vasta vaihe 2 sisälsi tässä määrin näitä tonnien esineitä. Jos muutan suunnitelmia, on hintoja nostettava. Tilattava mukaan sellaisia hienoja pieniä lisämausteita, että saan hyvän perusteen nostaa hintaa erityisyyden perusteella. Tällä kysynnällä hintoja voi nostaa muutenkin, mutta tarvitsen myös omalletunnolleni jotkut perusteet. Raon, josta paeta vastuuta muutoksesta.

Ulkona odottaa nälkäinen joukko, jolle minulla ei ole tarjota yhtään mitään. Kaikki on loppu. Hirvittää, montako kymmentä kerkiää kysyä syksyyn mennessä. Taatusti tuplasti tai triplasti viime vuoteen nähden, kun sana on levinnyt.

Murehdin siis asiakkaiden karkaamista toisen syliin. Ei vaan ole ketään toista kenen syliin karata. Vielä.

Perseen perseen perse.

Ja avokkikin vaan nauraa näille mun ongelmille.

Nyt, jotain actionia!

Puhelin kauniiseen käteen ja heti aamusta soittelua mahdollisille rahoittajille sekä lisää tarjouspyyntöjä. Ja uudet ihan hemmetin hyvät laskelmat!

Arvoista ja motivaatiosta

Ylipitkä teksti. Kirjoitettu pikkutunneilla. Säästä itseäsi - älä lue!

...

Viime päivinä oon ajatellut paljon työtä. Kysellyt tarjouksia. Saanut tarjouksia. Miettinyt vastauksia sähköposteihin silloinkin, kun en ole niiden äärellä.

Motivaatio. Mistä se kumpuaa? Aito, sisäsyntyinen. Ei sellainen "mistä tässä asiassa voisin tänään innostua" -tyyppinen motivaatio, jonka joutuu erikseen herättelemään.

Tänään olen tätä mieltä:


1) Velvoitteet, oikeudenmukaisuus, turvallisuudentunne

Luulen olevani hyvin velvoiteorientoitunut. Lupaukset on pidettävä. Odotukset on täytettävä.

Vastuullani olevien asioiden täytyy hoitua. Rooli täytyy vetää. Show must go on!

Kenen lupaukset ja kenen odotukset, onkin ongelmallista. Yleensä ei vanhempien, avopuolisoni tai minun omanikaan. Vaan kenen tahansa muun, joka tulee pyytäneeksi. Asiakkaiden, pomojen, oppilaiden, viranomaisten, yleisön. Aikanaan omien opettajieni. Niiden, joilla vielä on särkymätön kuva minusta, keiden mielipiteessä vielä on menetettävää. Niiden, jotka voivat kuvitella tulevaisuutta ja luottaa, että tuo kuva on totta. Siis niiden, joiden mieliin olen tuollaisen kuvan herättänyt.

Nimittäin opettajana, ja muutenkin, olen tahattomasti hyvin innostava, koska uskon asiaani ja olen siitä niin innostunut. Mielikuvitus lentää, tunnelma nousee, kaikki on mahdollista!

Ja niinhän kaikenlaista saavutetaankin. Asiakkaat, pomot, oppilaat, viranomaiset, yleisö, fanit.

Minunkin saavutuksiani seuraa siinä sivutuotteena. Tärkeintä kuitenkin on roolinsa täyttäminen, oli kyseessä sitten auktoriteettiasema tai auktoriteetin alainen asema. Asema ei ole aina edes itse valittu. Esimerkiksi avunpyytäjät laittavat minut tiettyyn asemaan, jossa koen velvoitteekseni auttaa edes vähän, edes jollakin tavalla. Tämä on peruspsykologiaa, jota koetan kiertää. En suinkaan enää ota aivan kaikkea asiakseni.

Tämän takia olen parissa työpaikassa polttanut itseni lähes loppuun. En vain voinut jäädä sairaslomalle, kun olin luvannut homman hoitaa. Vielä kun oppilaat aina kärsivät tavalla tai toisella opettajanvaihdoksesta, joten ainakin olisi pitänyt pystyä selittämään seuraavalle kaikki systeeminsä ja langanpäänsä.

Samasta syystä deletoin opinnäytetyöstäni kaiken tekstin ensimmäistä sivua lukuunottamatta ja kirjoitin sen uusiksi viimeisenä yönä ennen palautusta. Aamulla klo 7 sormeni eivät oikein enää liikkuneet, aika jähmeää oli, liika on liikaa.

Vahva tunne siis. Enää minulle ei kävisi ainakaan tuota loppuunpalamista, ymmärrän terveyden tärkeämmäksi.

Motivoidun myös hyvin helposti puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hermostun vääryyksistä, vääränlaisista vapauden rajoituksista, oikeuksien polkemisista, vastuun välttelystä. Luen tämän kuitenkin samaan velvoitteiden kategoriaan. Molemmat asiat kun liittyvät oikeaan ja väärään.

Negatiivisten tunteiden välttelyhän tässä on kyseessä. Velvoitteiden laiminlyönnistä kiinni jääminen johtaa häpeäntunteisiin ja pettymykseen. Vääryydet taas aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa - täytyyhän voida luottaa tiettyyn sosiaaliseen säännöstöön ja sen noudattamiseen! Oikeudenmukaisuuden puolustamisessakin siis on tavallaan kyse omasta turvallisuudentunteesta.

Turvallisuudentunne näkyy myös siinä, että päädyin sittenkin maksamaan asuntolainaa nopeammalla tahdilla enkä aio laittaa taloa pantiksi mistään tulevista lainoista. Haluan olla vapaa, ja omistettu koti on siitä hyvä tae. Turvallisuudella on isompi kerroin kuin niillä arvoilla, jotka painoivat vaakakupissa toisella puolella.

Kolmen kopla on taustalla myös suhtautumisessani perheeseen ja toisen isoäitini kanssa hengailuun. Haluan maailman olevan turvallinen ja oikeudenmukainen, ja uskoni sellaiseen maailmaan säilyy parhaiten täyttämällä velvollisuuteni huolenpidon suhteen. Mummon kanssa myös on todella mukavaa, mutta mukavuus yksistään ei saisi asiaa tuntumaan tärkeältä.


2) Hämmästyttäminen

Näkökulma, joka vahvistuu vahvistumistaan.

Minä haluan hämmästyttää!

Ennen vanhaan olin kunnianhimoinen, ja välillä saan sen herätettyä nykyisinkin. Kunnianhimo ei kuitenkaan automaattisesti "mene päälle" ellei jokin seikka käynnistä sitä.

Mahdollisuus hämmästyttää kyllä käynnistää. Mahdollisuuksien kohtaaminen vain on arvaamatonta puuhaa.

Ei ole mitään yllättävää siinä, että suostun soittamaan keikan, vaikka olen keikkatauolla. Sillä mikä on koukuttavampaa kuin itkettää yleisöä ihan vahingossa, ja hämätä heitä niin pahasti, että unohtavat mitä olivat tekemässä? Edellisessä pienessä soittohetkessä oli mukana pappi, jonka oli tarkoitus ottaa minusta kuva kunnan nettisivuja varten esityksen alettua, mutta hän unohti.

Mieleenpainuvin oli se 1,5 vuotta sitten soittamani vain kahden biisin kokonaisuus, joka sai yleisön siihen pisteeseen, että puhuivat vain minusta eikä muista esiintyjistä koko illan ja kaikkien kanssa piti puhua vain itsestäni siitä huolimatta, että parhaani koitin kääntää puheenaihetta muualle. Olen kuulemma oman soittimeni prince. No enpä tunne Princeä erityisemmin niin paha kommentoida. (Videoiden perusteella Prince on lavalla hikinen ja sätkyvä ja hänellä on syvään uurrettu kaula-aukko. Minulla ei ole mitään näistä.) Yksi mies sanoi, että minulla pitäisi olla haltian korvat. Ja minun jälkeeni esiintyneen laulajan esitys kuulemma meni pilalle, koska hän oli niin itkenyt minun soittoni aikana. Niin tuossa oli vain muutama esimerkki. Lopulta pakenin omiin oloihini motellihuoneeseeni.

No eipä se tuollaista aina ole. Mutta olihan tuo ihan motivoivaa. Vaikka ehkä niillä kaikilla vaan oli pari lasia viiniä juotuna ja univelkaa edellisiltä öiltä -> herkkä mielentila. Teoriassa voisin motivoitua vaikkapa harjoittelemaan soittamista, jos muistaisin joskus ajatella tuota tilannetta.

Arvaamatonta ja yllättävää sen sijaan on, että yhtäkkiä katselen jotain akrobatiavideoita ja motivoidun venyttelemään ja vähän harjoituttamaan lihaksianikin, ihan kotikonstein vain, koska minulla on hyvä kolmiulotteinen hahmotuskyky, muisti ja motoriikka, ja alitajunta nappaa heti vinkistä vaarin. Ja tietysti katselen niitä kaikkein edistyneimpiä ja vaikuttavimpia videoita eikä mielessäni ole mitään välivaiheita tämän nykyisen jähmeän rapakunnon ja olympiatason urheilijoiden välillä. (Huono juttu motivoitua tuollaisesta kun olis muutakin tehtävää odottamassa. Mutta toisaalta jos saan sillä itseni liikkumaan, niin mikäs siinä!)

Toisinaan myös hämmästytän ihan yrittämättä. Oikeastaan saan tosi harvoin yhtään mitään aikaan, koska minulla on tämä motivaatiohäiriö, leikkimielisesti nimitettynä, mutta kun jotain saan aikaan, sitä hämmästellään. Piirustuksen, sävellyksen, koulutehtävän. En ole perfektionisti, mutta koitan käytettävissä olevan ajan ja energian puitteissa saada riittävän hyvän lopputuloksen ja viilaan ja tarkistelen ja lisäilen näkökulmia viimeiseen asti.(Huom., blogin kirjoittaminen on ajatuksen virtaa eikä kuulu tuohon hämmästyttävien tuotosten kategoriaan...)

Monesti myös hämmästytän ihan väärinymmärrysten perusteella. Ihmettelen erityisesti pohtivuuden korostamista. Enhän minä mieti koskaan yhtään mitään! Päässäni soi biisejä ja pyörii lauseita irrallisista asioista, syntyy keskusteluja ja kuvittelen, mitä työsähköpostiin kirjoittaisin. Ainoat tavat ajatella syvällisesti, minulle siis, ovat se, että samalla höpötän tai kirjoitan. Toinen tapa on kuunnella, katsoa tai lukea lähdemateriaalia samalla kun keräilen irrallisia ideoita muistiinpanoihin ja myöhemmin yhdistän ne.

Hämmästyttämiseen liittyy vielä ongelmanratkaisu.

Tässä eräänä päivänä jumiuduin 5 tunniksi katsomaan luentoja fotoneista ja lukemaan aiheesta. Sen lähemmäs opiskelua en ole viime aikoina päässyt. Koska tavallinen tentin hyvä läpäisy ei ole motivoivaa, mutta mahdollisuus keksiä jotain uraauurtavaa maailmankaikkeuden rakenteesta on.

Niin. Tuo ongelmanratkaisu kun yhdistyy omiin ominaisuuksiin ja olosuhteet mitenkään vaikuttavat mahdollisilta, käy sellaisia kummallisia asioita kuin että päätyy yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Paitsi että siellä opiskelu ei onnistu, koska velvoitteet eivät ole tarpeeksi vahvat ja hämmästyttäminen nyt vaan ei liity jokaiseen suoritettavaan kurssiin keskeisesti.

Soittoharjoittelustakin puuttuu se ongelmanratkaisuelementti. Ihan vain kehujen saaminen ei siis riitä, joku tärkeydentunne pitäisi myös löytyä. Osaisinpa tuntea itse tehdyn musiikin esittelyn yhtä tärkeäksi kuin tieteellisten tai sosiaalisten ongelmien ratkaisun, no en vaan koe.

Velvoitteet jyräävät hämmästyttämisen. Tässä taitaa olla selitys sille, miksi työ jyrää aina opiskelun ja kodin - keppi nimittäin jyrää porkkanan! Ja sillehän muistaakseni on selitys geeneissä. Ihminen saa aina uuden mahdollisuuden porkkanan saamiseen, mutta keppi voi olla se elämän viimeinen.