Mietityttää.
Ajattelen, että olen hemmoteltu tyttöystävä.
Ajattelen, että avopuolisoni oli hemmoteltu poikaystävä.
Kanssakäymisessämme oli tietysti myös vikansa. Mutta silti. Hemmottelun kokemukseen liittyy monta sivuhaaraa, ehkä aineksia sarjaksikin, jossa hemmottelu esiintyisi perinteisemmässäkin merkityksessä kuin tässä kirjoituksessa.
Mutta asiaan. Viime aikoina olen pohtinut tätä:
Miten voisin tottua elämään ihmisen kanssa, joka kävisi täyttä päivää kodin ulkopuolella töissä? Mitä elämästä jää, mitä yhteistä on sellaisessa meiningissä, missä toisen seurassa ollaan läsnä vain tunti tai pari päivässä? Mitä ideaa on ”seurustella”, jos ei ole toisen ”seurassa”? Jos vain aamuin illoin lyhyesti ”tapaa”, eikö kyseessä ole ”tapailu”?
Minun täytyy saada mennä ja tulla kuinka haluan - työni on minulle tärkeää, tavoitteeni. Toisenkin on hyvä käydä joskus kotoa jossain itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että oma aikakin on minulle tärkeää.
Silti. Romanttisissa kuvitelmissani teen jotain vierekkäin toisen ihmisen kanssa. Samaa asiaa, stereona. Ei samaa yhteenkuuluvuudentunnetta ole, jos vierekkäin työskentelee ja kummallakin on oma erillinen projektinsa.
Maininnanarvoista siksi, etten yleisesti ottaen ole taipuvainen romanttisiin kuvitelmiin. Käsitykseni romantiikasta tuntuu myös poikkeavan valtavirrasta jonkin verran. (Tosin ehkä on ihan ymmärrettävää että jos paikallaan istuminen on tuskaa ja lähinnä haluaisi lähinnä keikkua tuolilla koko ravintolaillallisen ajan, ja vaikkapa auringonlaskua katsoessa käy aika tylsäksi ja lähinnä tulee kylmä, ei oikein voi ymmärtää, mikä vastaavissa tilanteissa kenenkään mielestä voi liittyä mihinkään romanttiseen.) Mutta siis: jos romanttinen kuvitelma päähäni pälkähtää, sen on saatava ansaitsemansa huomio, ehkä painoarvokin.
Eihän tässä ole mitään järkeä - minusta tuntuu, etten voisi sitoutua mieheen, joka ei jaa kanssani työpaikkaa ja työtehtäviä, tai viihdy kanssani muuten samoissa puuhissa merkittävää osaa arjestaan, merkittävämpää kuin työssäkäyvän ihmisen on mahdollista ajastaan lohkaista.
Jotenkin huolestuttaa omasta puolestani. En ole ennen ollut tällainen. Nuorempana minulle riitti (henkisestä puolesta puhuttaessa) että mies on juttukaverina. Ei välttämättä edes juttukaverina, mutta lähellä, aistittavissa, omana itsenään. Mistä tämä puuhailu nyt oikein tuli?! Toiminnanohjauksen ongelmani ovat ehkä vaikuttaneet: minun on ollut ajoittain hyvin vaikea tehdä mitään toisten kanssa yhdessä. Onko tässä merkki siitä, että minulla menee nyt paremmin toiminnan suhteen ylipäätään?
Toisaalta, mitä olen vanhoilta ihmisiltä kuullut, tässä voi olla perää. Eräskin iäkäs rouva kertoi, kuinka elämän parasta aikaa oli nimenomaan työelämä yhdessä miehensä kanssa. He kasvattivat juureksia ja myivät niitä lähikaupungin torilla. Aina yhdessä siis. Avioliitto oli onnellinen. Tutkimuksissakin havaittu, että yhtenä yksikkönä liikkuvat parit ovat onnellisempia ja pysyvät todennäköisemmin yhdessä kuin parit, joilla on erilliset ystäväpiirit ja menemiset.
Paljonko sitten olisi sopiva määrä erilläänoloa mielestäni?
Ei mitään hajua! Ajattelenhan myös, että haluaisin minulla olevan aina joku oma pakopaikka, minne tarvittaessa mennä yksin olemaan ja yöpymään, yksin mökille.
Ongelmana on sekin, että ihminen muuttuu. Tässähän juuri kuvailin, kuinka olen itse muuttunut. Olisihan jännittävää löytää/rakentaa elämä, jossa kuin ihmeen kaupalla saisi kiinnostuksenkohteet synkronoitua niin, että päivittäin löytyisi yhteistä molempia kiinnostavaa tekemistä, mikä kuitenkin vaihtelisi juuri molemmille sopivalla aikavälillä.
Mitä tästä kaikesta kuuluisi ajatella? Miten otan itsestäni selkoa?
perjantai 31. toukokuuta 2019
keskiviikko 29. toukokuuta 2019
Jännittäviä käänteitä raha-asioissa!
Polkaisin pyörät kunnolla pyörimään: kolmet pankkineuvottelut tiedossa reilun viikon sisään, 2-3 yksityistä sijoittajaa mukana lähipiiristä.
Hankintoja on suunniteltu viisinumeroisella lukemalla, joka tietysti minun mielestäni ei riitä vielä yhtään mihinkään, mutta on se jo alku. Omalla pääomalla ja ensimmäisellä sijoittajalla uskaltauduin jo tekemään 9 000 euron tilauksen, ja toinen samanmoinen odottaa seuraavien kahden sijoittajan päätöksiä. Tarjosin mojovan koron, ja mahdollisuuden vetäytyä ja saada omansa pois vuoden kuluttua, mikäli kokevat olonsa epämukavaksi. Tuskin kokevat, haha, harvalla on epämukavaa kun satasia tippuu tilille!
Minulla oli jo kerran diili toisen siskoni kanssa, joka edelleenkin epäilee, olenko maksanut hänelle erehdyksessä jotain liikaa, kun rahaa tuli niin paljon aina puolivuosittain. Ei, en ole.
Pankkineuvottelujen jälkeen voinen sijoittaa joitakin kymppitonneja lisää, mutta se on jo toinen stoori. Eikä sekään kyllä vielä riitä mihinkään.
Tiedättekö, en edes halua lähteä noihin joskus miettimiini vertauslainapyörittelyihin. Olen ehkä jopa sitä mieltä, etten halua mukaan ulkopuolisia, puolituttuja tai muita yllätyssijoittajia (ellei aleta puhua kunnollisista riittävästi nollia sisältävistä summista, hehe).
Kaikki on niin mukavaa tuttujen kesken! Mitä nyt ylipäätään raha ei ole hyväksi ihmissuhteissa, mutta kuitenkin. Iloni on auttaa eikä ystävien ja sukulaisten kohdalla niin haittaa, että hyötyvät tekemättä yhtään mitään, niin kauan kun minullekin jää mahdollisuus siivuun, jolla tuoda itsellenikin reippaasti korkoa korolle. Liiketoimintamallini ja muut liikesalaisuudet pidän mielelläni vain pienessä piirissä! Ulkopuolisille joutuisi myös raportoimaan aivan erilailla kuin tuttavapiirissä, vaikka tietysti olen luvannut kvartaaliraportteja toimistani heillekin.
Vapaus ja luottamus, ilman niitä kahta ei minun elämässä suju mikään. Byrokratia tarkoittaa kapuloita rattaisiin, ei sille vaan mitään voi! Raportoin mieluiten euroilla tileille. Kirjanpidosta on sitten jäljitettävissä, jos erikseen haluaa jotakin tarkistaa.
Haluaisin muutenkin pitää matalaa profiilia. Toiminnassani on paljon hyväntekeväisyysmäisiäkin piirteitä, enkä aiemmin ole voinut hyötyä tällä mittakaavalla.
Korkoa korolle aion ottaa jonkin aikaa, etenkin kun sen voi näillä alhaisilla summilla vielä tulkita jonkinlaiseksi tuntipalkaksi. Tai miten nyt haluaakaan totuutta mielessään kiertää. Haluaisin vielä hetken olla se pieni aloittava yrittäjä, mikä on ollut olennainen osa henkilöbrändiäni tähän asti.
Kauaa näin ei tule jatkumaan, ja mun on päätettävä, miten saisin toimintani ja ihmisten mielikuvan toiminnastani linjaan. Hinnat ovat kohtuulliset, mutta silti koen, että niitä täytyisi laskea kun varaa olisi - jatkuvaa taistoa sisäisen bisnesnaisen ja sisäisen auttamishaluisen tyttösen välillä!
Tilannetta helpottaa, että tiedän summien todellisuudessa olevan suhteellisen pieniä - menoni eivät ole hirmuiset, siksi tämä kaikki on mahdollista.
Jänskättää, riittääkö voimat saattaa asioita kunnolla loppuun tälläkään kertaa. Oon aloittanut niin monta kertaa!
Vaikein paikka on huomenna, kun olisi viimeisteltävä laskelmat paperille. Hankintasuunnitelmien kirjoittaminen pankkia varten on vaikeustasoltaan samaa luokkaa kuin laatisi pankkia varten suunnitelman, mitä ruoka-aineita aikoo tulevan vuoden aikana ostaa, missä kuussa mitäkin kasvista ja juuresta, ja mikä on tulevan vuoden ruokalista. Jota ei sitten tarvitse edes noudattaa, mutta sellainen kuitenkin pitää esittää! Yhtä motivoivaakin. Oikeasti, kaikki vaan on niin itsestäänselvää, omassa päässä, aivan selvästi nähtävissä, triviaalia, byrokratia on niin typerää! Kyllä, yritän rauhoittua ylihuomiseksi, jolloin on ensimmäiset kohtaamiset. Täytyy muistaa, että tätä kutsutaan asiantuntijan intuitioksi, ja on vaan hyvä että se on minun päässäni ja lähinnä juurikin vain minun.
P.S. Eksä lupasi, että voidaan tehdä talokaupat hyvin epäsovinnaisesti. Esitin hänelle niin pätevän sijoitussuunnitelman talorahoille, että hän jopa lämpeni!! Elikkä otan asuntolainaa, maksan hänelle, minkä jälkeen hoidan hänen varallisuuttaan korkoa korolle hankkien. Kahden vuoden jälkeen hän valmistuu tänä syksynä alkavista opinnoistaan, ja tuolloin katsotaan paljonko olen rikastuttanut häntä valmistujaislahjaksi, ja itseäni tuntuvan provision muodossa. Peukut pystyyn, että hän antaisi homman jatkua vielä pidempään, esim. seuraaviin pyöreisiin syntymäpäiviinsä asti. Kirjanpitäjäni mukaan tässä ei ole mitään ongelmaa, yksityishenkilö saa tehdä saamillaan rahoillaan mitä huvittaa.
Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta juuri nuolaisin!
Hankintoja on suunniteltu viisinumeroisella lukemalla, joka tietysti minun mielestäni ei riitä vielä yhtään mihinkään, mutta on se jo alku. Omalla pääomalla ja ensimmäisellä sijoittajalla uskaltauduin jo tekemään 9 000 euron tilauksen, ja toinen samanmoinen odottaa seuraavien kahden sijoittajan päätöksiä. Tarjosin mojovan koron, ja mahdollisuuden vetäytyä ja saada omansa pois vuoden kuluttua, mikäli kokevat olonsa epämukavaksi. Tuskin kokevat, haha, harvalla on epämukavaa kun satasia tippuu tilille!
Minulla oli jo kerran diili toisen siskoni kanssa, joka edelleenkin epäilee, olenko maksanut hänelle erehdyksessä jotain liikaa, kun rahaa tuli niin paljon aina puolivuosittain. Ei, en ole.
Pankkineuvottelujen jälkeen voinen sijoittaa joitakin kymppitonneja lisää, mutta se on jo toinen stoori. Eikä sekään kyllä vielä riitä mihinkään.
Tiedättekö, en edes halua lähteä noihin joskus miettimiini vertauslainapyörittelyihin. Olen ehkä jopa sitä mieltä, etten halua mukaan ulkopuolisia, puolituttuja tai muita yllätyssijoittajia (ellei aleta puhua kunnollisista riittävästi nollia sisältävistä summista, hehe).
Kaikki on niin mukavaa tuttujen kesken! Mitä nyt ylipäätään raha ei ole hyväksi ihmissuhteissa, mutta kuitenkin. Iloni on auttaa eikä ystävien ja sukulaisten kohdalla niin haittaa, että hyötyvät tekemättä yhtään mitään, niin kauan kun minullekin jää mahdollisuus siivuun, jolla tuoda itsellenikin reippaasti korkoa korolle. Liiketoimintamallini ja muut liikesalaisuudet pidän mielelläni vain pienessä piirissä! Ulkopuolisille joutuisi myös raportoimaan aivan erilailla kuin tuttavapiirissä, vaikka tietysti olen luvannut kvartaaliraportteja toimistani heillekin.
Vapaus ja luottamus, ilman niitä kahta ei minun elämässä suju mikään. Byrokratia tarkoittaa kapuloita rattaisiin, ei sille vaan mitään voi! Raportoin mieluiten euroilla tileille. Kirjanpidosta on sitten jäljitettävissä, jos erikseen haluaa jotakin tarkistaa.
Haluaisin muutenkin pitää matalaa profiilia. Toiminnassani on paljon hyväntekeväisyysmäisiäkin piirteitä, enkä aiemmin ole voinut hyötyä tällä mittakaavalla.
Korkoa korolle aion ottaa jonkin aikaa, etenkin kun sen voi näillä alhaisilla summilla vielä tulkita jonkinlaiseksi tuntipalkaksi. Tai miten nyt haluaakaan totuutta mielessään kiertää. Haluaisin vielä hetken olla se pieni aloittava yrittäjä, mikä on ollut olennainen osa henkilöbrändiäni tähän asti.
Kauaa näin ei tule jatkumaan, ja mun on päätettävä, miten saisin toimintani ja ihmisten mielikuvan toiminnastani linjaan. Hinnat ovat kohtuulliset, mutta silti koen, että niitä täytyisi laskea kun varaa olisi - jatkuvaa taistoa sisäisen bisnesnaisen ja sisäisen auttamishaluisen tyttösen välillä!
Tilannetta helpottaa, että tiedän summien todellisuudessa olevan suhteellisen pieniä - menoni eivät ole hirmuiset, siksi tämä kaikki on mahdollista.
Jänskättää, riittääkö voimat saattaa asioita kunnolla loppuun tälläkään kertaa. Oon aloittanut niin monta kertaa!
Vaikein paikka on huomenna, kun olisi viimeisteltävä laskelmat paperille. Hankintasuunnitelmien kirjoittaminen pankkia varten on vaikeustasoltaan samaa luokkaa kuin laatisi pankkia varten suunnitelman, mitä ruoka-aineita aikoo tulevan vuoden aikana ostaa, missä kuussa mitäkin kasvista ja juuresta, ja mikä on tulevan vuoden ruokalista. Jota ei sitten tarvitse edes noudattaa, mutta sellainen kuitenkin pitää esittää! Yhtä motivoivaakin. Oikeasti, kaikki vaan on niin itsestäänselvää, omassa päässä, aivan selvästi nähtävissä, triviaalia, byrokratia on niin typerää! Kyllä, yritän rauhoittua ylihuomiseksi, jolloin on ensimmäiset kohtaamiset. Täytyy muistaa, että tätä kutsutaan asiantuntijan intuitioksi, ja on vaan hyvä että se on minun päässäni ja lähinnä juurikin vain minun.
P.S. Eksä lupasi, että voidaan tehdä talokaupat hyvin epäsovinnaisesti. Esitin hänelle niin pätevän sijoitussuunnitelman talorahoille, että hän jopa lämpeni!! Elikkä otan asuntolainaa, maksan hänelle, minkä jälkeen hoidan hänen varallisuuttaan korkoa korolle hankkien. Kahden vuoden jälkeen hän valmistuu tänä syksynä alkavista opinnoistaan, ja tuolloin katsotaan paljonko olen rikastuttanut häntä valmistujaislahjaksi, ja itseäni tuntuvan provision muodossa. Peukut pystyyn, että hän antaisi homman jatkua vielä pidempään, esim. seuraaviin pyöreisiin syntymäpäiviinsä asti. Kirjanpitäjäni mukaan tässä ei ole mitään ongelmaa, yksityishenkilö saa tehdä saamillaan rahoillaan mitä huvittaa.
Ei saisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta juuri nuolaisin!
maanantai 13. toukokuuta 2019
Tuottoprosentteja
Näköjään kello kaks yöllä tuntuu aina hyvältä idealta alkaa kirjotella blogipostauksia yksityisasioistaan. :)
Vuoden 2018 tilinpäätöksen silmäilyn, Q1/2019 tietojen sulattelun sekä kaluston kokonaisarvoa käsittelevän tiedoston tutkailun perusteella uskallan sanoa seuraavaa:
Kalusto tuo minulle vuokrauksen kautta takaisin 15,2 % alkuperäisestä hankintahinnastaan vuosittain.
Kaluston arvossa on mukana myös ne työvälineeni, joita en vuokraa, koska tarvitsen niitä itse. Maltillisesti arvioiden todellisuus on lähellä 16,6 %:a, jos ajatellaan sanan kalusto tarkoittavan vain vuokrakalustoa. Sitten on lisäksi tietysti kaikenlaista ilmaiseksi kummin kaimalla olevaa, joten tiedä vaikka pariakymmentä prosenttia hätyyteltäisiin.
Kalusto koostuu kaikenlaisista tuotteista, prosenttia voisi nostaa valitsemalla jatkossa hankintansa paremmin. (Mutta työteliäämmin, joten tuskin niin teen sillä passiivinen maan perii.)
Miksi minusta silti tuntuu, että teen jotain väärin ja että tässä on jotain typerää?
Varmaan siksi koska olen nainen. Olisi feministisesti päihitettävä kaikki miehet, sanoo yhteiskunta. (Pikku typo, kirjoitin vahingossa ensin, että olisi päivitettävä kaikki miehet! Välillä kyllä tuntuu että se olis kyllä tarpeen myös. Sori nyt vaan :D ) On perustettava sellainen yritys, jonka voi myydä, ja sitten voi ostella paratiisisaaria ja lennellä yksityisjumbojetillä ympäri maapalloa kerran joka päivä.
Kuuluisi ostella osakkeita, joiden arvo nousisi nättiä käyrää, jonka heilahteluja seurailla vielä eläkeiässäkin, hörppäillä samalla kahvetta keinutuolin keinahtelun tahtiin.
Kuulostaa kauhean stressaavalta. Enkö saisi vain pitää rahojani jossakin kiinteässä, joka on minun suojeluksessani? Kuulostaa vaan joltakin niin epäilyttävältä jemmaamiselta, kuin vain patja rahojen päältä puuttuisi.
Entä jos kuitenkin valitsen niin? Typeryydelläkin näytän saavan taloudellisen turvan loppuelämäksi. Vuokratuotot kattavat 83,3 % pakollisista menoistani jo nyt. Pakollisista, niin, kuka käskee lisäksi asua eri asunnossa kuin minkä asuntolainaa lyhentää? Kuka käskee ajella koko ajan turhan takia autolla ympäriinsä?
Taitaa olla raha kuitenkin, joka tuo typeryyttä. Raha laiskistaa. Tulee törsättyä. Olenhan nainen, shoppailen! Palveluja, kuten kirjanpitoa. Avustusta. Pärjäisin ihan hyvin ilmankin, mutta vain pärjäisin. Stressaisin itseni hengiltä kuitenkin, tuo ”ihan hyvin” oli liioittelua. Mutta pärjäisin. Kyllä minä asiani hoidan, ainakin aina ennen pitkää. :) Nyt olen ostanut itselleni raamit ja rajat, turvaverkot. Muutakin kyllä, sitä bensaa vaikkapa. Harrastustarvikkeita: kyniä, vihkoja, paperia, loputtomat määrän näitä kaikkia. Opiskelen, siihen sitä rahaa saa menemään erityisesti menetettyinä työtuloina.
Enpä tiedä. Budjetti-taulukkoa katsellessani menot näyttää hurjilta, korkoa korolle en paljoa saa jos en jostain luovu. Mainitut pakolliset menot kun eivät ole kaikki menoni. Mistä luopua, vai luopuako mistään, kun ei oikeasti tarvitse? Työntekoa on tarkoitus vähentää tästä 35 h / kk -tahdista, jota kestää 6-7 kk vuodesta ja loput sitten vähemmän, esim. nyt toukokuussa 15 h / kk, mutta onko sillä nyt niin kiire? Kohta alkaa kuitenkin kesäloma 2-3 kk, en ole ihan vielä päättänyt otanko elokuunkin kokonaan vapaaksi. Plus että vuokraushan saattaa joitain yksittäisiä tunteja silloin tällöin teettää.
Kuulostaa idylliseltä ja liian hyvältä ollakseen totta. Niinhän se onkin, sillä myönnän stressaavani. Enemmän, enemmän, saavuta enemmän, huutaa kuoro pääni sisällä. Taaskaan en käynyt pankissa lisärahoitusta hakemassa, taas menetän niin paljon kun en saa korkoa korolle jo aikaisemmin...
Herää myös kysymys, että mikä se nyt taas olikaan, mikä elämässäni on niin hirveän vaikeaa ja miksi pitää täällä blogosfäärissäkin koko ajan jostain urputtaa, ja olla tarvitsemassa kauheasti tukitoimia milloin miltäkin suunnalta. No, elämässä on muitakin osa-alueita kuin toimeentulo ja raha, liittyi varmaan jotenkin niihin, mutta sitä voin muistella jonain toisena päivänä. Onneksi uhoamisen taidossa minulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa.
Viisauden sanoja on ”joy of missing out”. Niitä yritän nyt elää. Paskat siitä, mitä kukaan ajattelee! Sijoittajana ja suurten pyörien pyörittäjänä ”fear of missing out” olisi jatkuvasti läsnä eikä mikään riittäisi, kun ei näköjään nytkään näytä riittävän. Teen tällä viikolla ne ruhtinaalliset 5 h työtä, jotka ovat jakautuneet kolmelle päivälle, ja lakkaan nurisemasta. Vietän koko viikon ”pidennettyä äitienpäivää” mummon kanssa chillaillen ja otan aurinkoa, jos vaan joku päivä lämpötilat sallii.
Peace & love!
Vuoden 2018 tilinpäätöksen silmäilyn, Q1/2019 tietojen sulattelun sekä kaluston kokonaisarvoa käsittelevän tiedoston tutkailun perusteella uskallan sanoa seuraavaa:
Kalusto tuo minulle vuokrauksen kautta takaisin 15,2 % alkuperäisestä hankintahinnastaan vuosittain.
Kaluston arvossa on mukana myös ne työvälineeni, joita en vuokraa, koska tarvitsen niitä itse. Maltillisesti arvioiden todellisuus on lähellä 16,6 %:a, jos ajatellaan sanan kalusto tarkoittavan vain vuokrakalustoa. Sitten on lisäksi tietysti kaikenlaista ilmaiseksi kummin kaimalla olevaa, joten tiedä vaikka pariakymmentä prosenttia hätyyteltäisiin.
Kalusto koostuu kaikenlaisista tuotteista, prosenttia voisi nostaa valitsemalla jatkossa hankintansa paremmin. (Mutta työteliäämmin, joten tuskin niin teen sillä passiivinen maan perii.)
Miksi minusta silti tuntuu, että teen jotain väärin ja että tässä on jotain typerää?
Varmaan siksi koska olen nainen. Olisi feministisesti päihitettävä kaikki miehet, sanoo yhteiskunta. (Pikku typo, kirjoitin vahingossa ensin, että olisi päivitettävä kaikki miehet! Välillä kyllä tuntuu että se olis kyllä tarpeen myös. Sori nyt vaan :D ) On perustettava sellainen yritys, jonka voi myydä, ja sitten voi ostella paratiisisaaria ja lennellä yksityisjumbojetillä ympäri maapalloa kerran joka päivä.
Kuuluisi ostella osakkeita, joiden arvo nousisi nättiä käyrää, jonka heilahteluja seurailla vielä eläkeiässäkin, hörppäillä samalla kahvetta keinutuolin keinahtelun tahtiin.
Kuulostaa kauhean stressaavalta. Enkö saisi vain pitää rahojani jossakin kiinteässä, joka on minun suojeluksessani? Kuulostaa vaan joltakin niin epäilyttävältä jemmaamiselta, kuin vain patja rahojen päältä puuttuisi.
Entä jos kuitenkin valitsen niin? Typeryydelläkin näytän saavan taloudellisen turvan loppuelämäksi. Vuokratuotot kattavat 83,3 % pakollisista menoistani jo nyt. Pakollisista, niin, kuka käskee lisäksi asua eri asunnossa kuin minkä asuntolainaa lyhentää? Kuka käskee ajella koko ajan turhan takia autolla ympäriinsä?
Taitaa olla raha kuitenkin, joka tuo typeryyttä. Raha laiskistaa. Tulee törsättyä. Olenhan nainen, shoppailen! Palveluja, kuten kirjanpitoa. Avustusta. Pärjäisin ihan hyvin ilmankin, mutta vain pärjäisin. Stressaisin itseni hengiltä kuitenkin, tuo ”ihan hyvin” oli liioittelua. Mutta pärjäisin. Kyllä minä asiani hoidan, ainakin aina ennen pitkää. :) Nyt olen ostanut itselleni raamit ja rajat, turvaverkot. Muutakin kyllä, sitä bensaa vaikkapa. Harrastustarvikkeita: kyniä, vihkoja, paperia, loputtomat määrän näitä kaikkia. Opiskelen, siihen sitä rahaa saa menemään erityisesti menetettyinä työtuloina.
Enpä tiedä. Budjetti-taulukkoa katsellessani menot näyttää hurjilta, korkoa korolle en paljoa saa jos en jostain luovu. Mainitut pakolliset menot kun eivät ole kaikki menoni. Mistä luopua, vai luopuako mistään, kun ei oikeasti tarvitse? Työntekoa on tarkoitus vähentää tästä 35 h / kk -tahdista, jota kestää 6-7 kk vuodesta ja loput sitten vähemmän, esim. nyt toukokuussa 15 h / kk, mutta onko sillä nyt niin kiire? Kohta alkaa kuitenkin kesäloma 2-3 kk, en ole ihan vielä päättänyt otanko elokuunkin kokonaan vapaaksi. Plus että vuokraushan saattaa joitain yksittäisiä tunteja silloin tällöin teettää.
Kuulostaa idylliseltä ja liian hyvältä ollakseen totta. Niinhän se onkin, sillä myönnän stressaavani. Enemmän, enemmän, saavuta enemmän, huutaa kuoro pääni sisällä. Taaskaan en käynyt pankissa lisärahoitusta hakemassa, taas menetän niin paljon kun en saa korkoa korolle jo aikaisemmin...
Herää myös kysymys, että mikä se nyt taas olikaan, mikä elämässäni on niin hirveän vaikeaa ja miksi pitää täällä blogosfäärissäkin koko ajan jostain urputtaa, ja olla tarvitsemassa kauheasti tukitoimia milloin miltäkin suunnalta. No, elämässä on muitakin osa-alueita kuin toimeentulo ja raha, liittyi varmaan jotenkin niihin, mutta sitä voin muistella jonain toisena päivänä. Onneksi uhoamisen taidossa minulla ei ole ikinä ollut mitään ongelmaa.
Viisauden sanoja on ”joy of missing out”. Niitä yritän nyt elää. Paskat siitä, mitä kukaan ajattelee! Sijoittajana ja suurten pyörien pyörittäjänä ”fear of missing out” olisi jatkuvasti läsnä eikä mikään riittäisi, kun ei näköjään nytkään näytä riittävän. Teen tällä viikolla ne ruhtinaalliset 5 h työtä, jotka ovat jakautuneet kolmelle päivälle, ja lakkaan nurisemasta. Vietän koko viikon ”pidennettyä äitienpäivää” mummon kanssa chillaillen ja otan aurinkoa, jos vaan joku päivä lämpötilat sallii.
Peace & love!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)