perjantai 8. kesäkuuta 2018

Motivaatiosta ja jatkuvasta yrittämisestä

Olin reissussa.

Vapaa olo, hauskuus, niin vähän mietittävää! Heräsin. Miten tämä kaikki jatkuva yrittäminen stressaakaan minua!

Olen valmis luopumaan asioista, jotka eivät pysy elämässäni ilman jatkuvaa yrittämistä. En jaksa enää yrittää.

Millä muulla tavalla voisi saada elämänsä rullaamaan?

Inspiroivinta oli kohdata energiaa tuovia ihmisiä. Eräs tuttuni on puhunut tästä paljon: tarvitsemme ympärillemme ihmisiä, jotka saavat meidät toimimaan omaksi ja yhteiseksi hyväksi ihan yrittämättäänkin.

Tutkimustulokset tukevat ajatusta. Seuransa kaltaiseksi voi muuttua, ainakin hieman. Tekeminen on tarttuvaa, niin tekemättömyyskin.

Olen syyttänyt keskittymishäiriötä kaikesta. Syypäähän se onkin, mutta ympäristökin vaikuttaa. En liiku nykyisin kovin aktiivisessa ja aikaansaavassa seurassa, joten olen aika omillani.

Siinäkin on eroa, millä tavoin toiset ihmiset motivoivat. Huomaan yrittäväni välttää tuomituksi tulemista, toimia tietyllä tavoin saadakseni hyväksyntää. Ollakseni hyvä roolissani. Sellainen kuin kuuluu. Se ei toimi: yritän ja yritän, mutta en saa aikaiseksi. Hyväksynnän saaminen on näköjään riittävä motivaattori aikomiselle, tekemiselle ei. Ainakaan omalla kohdallani.

Toimintaan asti motivoidun aivan toisenlaisista syistä. En sellaisista, jotka liittyvät hyväksymiseen ja omaan arvooni. Vaan sellaisista, jotka johtavat hauskuuteen, mahdollisuuteen olla mukana. Mukana seurassa, joka minua kiinnostaa. Aito halu osallistua vie minua eteenpäin. Pelolla ei saa olla sijaa. Ympäristön on rohkaistava ja tuettava, autettava vaikealla hetkellä ja juuri minulle sopivalla tavalla. Arvostelun alla menen lukkoon.

Stressaavien ihmissuhteiden poistamisella on iso merkitys, niinhän kaikki hyvinvoinnin ja aikaansaamisen oppaat ovat aina toitottaneet. Me kovakalloiset vain tarvitsemme aikaa, vuosiakin, nähdäksemme noiden viisauksien sijan elämissämme.

Olen ollut kovin jumiutunut ajatukseen tietyistä velvoitteista. Ei se ihan niin mene, että olisin täysi laiskuri ilman asioita, joita on pakko tehdä. Hauskuudella saan aikaa flow-tilan, jossa viiletän väsymättä eteenpäin. Mihin turhia itse aiheutettuja velvoitteita silloin tarvitaan?

On siis luovuttava kavereista, joiden seura ei vedä niin paljoa, että se motivoisi. (Poislukien tietysti tilanteet, joissa ystävällä on hankalaa ja haluan tukea. Hyvä ystävyys ei ole aina pelkkää hauskuutta.)

Kysymys kuuluu: mihin hittoon olen hukannut ne hauskuutta pursuavat motivoivat kaverisuhteet, joita minulla joskus oli?

Työhönkin tätä voisi soveltaa. Opetustyö, toisten oppiminen, inspiroi minua, mutta villiys ja vapaus inspiroi vielä enemmän. Niin, ja oppitunneillakin huomaan tuon hyväksynnän ja pelon vaikuttavan: todella haluaisin olla hyvä opettaja, ja haluaisin kaikkien olevan tyytyväisiä. Hauskuus jyrää ne usein, mutta riemukasta hauskuutta en aina opettaessani koe. Miten saisin hauskuuden vielä enemmän osaksi oppitunteja, pelkäämättä rajojen ja raamien rikkomista, saaden ihmiset silti oppimaan?

Kavereilla ei korjata kaikkea, vaan työllä ja kaikella muulla tauhkalla, jota elämiimme keräämme, on vaikutuksensa hyvään oloon ja aikaansaamiseen. Inspiroivissa kavereissa on kuitenkin alku.