Arvoista ja motivaatiosta

Ylipitkä teksti. Kirjoitettu pikkutunneilla. Säästä itseäsi - älä lue!

...

Viime päivinä oon ajatellut paljon työtä. Kysellyt tarjouksia. Saanut tarjouksia. Miettinyt vastauksia sähköposteihin silloinkin, kun en ole niiden äärellä.

Motivaatio. Mistä se kumpuaa? Aito, sisäsyntyinen. Ei sellainen "mistä tässä asiassa voisin tänään innostua" -tyyppinen motivaatio, jonka joutuu erikseen herättelemään.

Tänään olen tätä mieltä:


1) Velvoitteet, oikeudenmukaisuus, turvallisuudentunne

Luulen olevani hyvin velvoiteorientoitunut. Lupaukset on pidettävä. Odotukset on täytettävä.

Vastuullani olevien asioiden täytyy hoitua. Rooli täytyy vetää. Show must go on!

Kenen lupaukset ja kenen odotukset, onkin ongelmallista. Yleensä ei vanhempien, avopuolisoni tai minun omanikaan. Vaan kenen tahansa muun, joka tulee pyytäneeksi. Asiakkaiden, pomojen, oppilaiden, viranomaisten, yleisön. Aikanaan omien opettajieni. Niiden, joilla vielä on särkymätön kuva minusta, keiden mielipiteessä vielä on menetettävää. Niiden, jotka voivat kuvitella tulevaisuutta ja luottaa, että tuo kuva on totta. Siis niiden, joiden mieliin olen tuollaisen kuvan herättänyt.

Nimittäin opettajana, ja muutenkin, olen tahattomasti hyvin innostava, koska uskon asiaani ja olen siitä niin innostunut. Mielikuvitus lentää, tunnelma nousee, kaikki on mahdollista!

Ja niinhän kaikenlaista saavutetaankin. Asiakkaat, pomot, oppilaat, viranomaiset, yleisö, fanit.

Minunkin saavutuksiani seuraa siinä sivutuotteena. Tärkeintä kuitenkin on roolinsa täyttäminen, oli kyseessä sitten auktoriteettiasema tai auktoriteetin alainen asema. Asema ei ole aina edes itse valittu. Esimerkiksi avunpyytäjät laittavat minut tiettyyn asemaan, jossa koen velvoitteekseni auttaa edes vähän, edes jollakin tavalla. Tämä on peruspsykologiaa, jota koetan kiertää. En suinkaan enää ota aivan kaikkea asiakseni.

Tämän takia olen parissa työpaikassa polttanut itseni lähes loppuun. En vain voinut jäädä sairaslomalle, kun olin luvannut homman hoitaa. Vielä kun oppilaat aina kärsivät tavalla tai toisella opettajanvaihdoksesta, joten ainakin olisi pitänyt pystyä selittämään seuraavalle kaikki systeeminsä ja langanpäänsä.

Samasta syystä deletoin opinnäytetyöstäni kaiken tekstin ensimmäistä sivua lukuunottamatta ja kirjoitin sen uusiksi viimeisenä yönä ennen palautusta. Aamulla klo 7 sormeni eivät oikein enää liikkuneet, aika jähmeää oli, liika on liikaa.

Vahva tunne siis. Enää minulle ei kävisi ainakaan tuota loppuunpalamista, ymmärrän terveyden tärkeämmäksi.

Motivoidun myös hyvin helposti puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hermostun vääryyksistä, vääränlaisista vapauden rajoituksista, oikeuksien polkemisista, vastuun välttelystä. Luen tämän kuitenkin samaan velvoitteiden kategoriaan. Molemmat asiat kun liittyvät oikeaan ja väärään.

Negatiivisten tunteiden välttelyhän tässä on kyseessä. Velvoitteiden laiminlyönnistä kiinni jääminen johtaa häpeäntunteisiin ja pettymykseen. Vääryydet taas aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa - täytyyhän voida luottaa tiettyyn sosiaaliseen säännöstöön ja sen noudattamiseen! Oikeudenmukaisuuden puolustamisessakin siis on tavallaan kyse omasta turvallisuudentunteesta.

Turvallisuudentunne näkyy myös siinä, että päädyin sittenkin maksamaan asuntolainaa nopeammalla tahdilla enkä aio laittaa taloa pantiksi mistään tulevista lainoista. Haluan olla vapaa, ja omistettu koti on siitä hyvä tae. Turvallisuudella on isompi kerroin kuin niillä arvoilla, jotka painoivat vaakakupissa toisella puolella.

Kolmen kopla on taustalla myös suhtautumisessani perheeseen ja toisen isoäitini kanssa hengailuun. Haluan maailman olevan turvallinen ja oikeudenmukainen, ja uskoni sellaiseen maailmaan säilyy parhaiten täyttämällä velvollisuuteni huolenpidon suhteen. Mummon kanssa myös on todella mukavaa, mutta mukavuus yksistään ei saisi asiaa tuntumaan tärkeältä.


2) Hämmästyttäminen

Näkökulma, joka vahvistuu vahvistumistaan.

Minä haluan hämmästyttää!

Ennen vanhaan olin kunnianhimoinen, ja välillä saan sen herätettyä nykyisinkin. Kunnianhimo ei kuitenkaan automaattisesti "mene päälle" ellei jokin seikka käynnistä sitä.

Mahdollisuus hämmästyttää kyllä käynnistää. Mahdollisuuksien kohtaaminen vain on arvaamatonta puuhaa.

Ei ole mitään yllättävää siinä, että suostun soittamaan keikan, vaikka olen keikkatauolla. Sillä mikä on koukuttavampaa kuin itkettää yleisöä ihan vahingossa, ja hämätä heitä niin pahasti, että unohtavat mitä olivat tekemässä? Edellisessä pienessä soittohetkessä oli mukana pappi, jonka oli tarkoitus ottaa minusta kuva kunnan nettisivuja varten esityksen alettua, mutta hän unohti.

Mieleenpainuvin oli se 1,5 vuotta sitten soittamani vain kahden biisin kokonaisuus, joka sai yleisön siihen pisteeseen, että puhuivat vain minusta eikä muista esiintyjistä koko illan ja kaikkien kanssa piti puhua vain itsestäni siitä huolimatta, että parhaani koitin kääntää puheenaihetta muualle. Olen kuulemma oman soittimeni prince. No enpä tunne Princeä erityisemmin niin paha kommentoida. (Videoiden perusteella Prince on lavalla hikinen ja sätkyvä ja hänellä on syvään uurrettu kaula-aukko. Minulla ei ole mitään näistä.) Yksi mies sanoi, että minulla pitäisi olla haltian korvat. Ja minun jälkeeni esiintyneen laulajan esitys kuulemma meni pilalle, koska hän oli niin itkenyt minun soittoni aikana. Niin tuossa oli vain muutama esimerkki. Lopulta pakenin omiin oloihini motellihuoneeseeni.

No eipä se tuollaista aina ole. Mutta olihan tuo ihan motivoivaa. Vaikka ehkä niillä kaikilla vaan oli pari lasia viiniä juotuna ja univelkaa edellisiltä öiltä -> herkkä mielentila. Teoriassa voisin motivoitua vaikkapa harjoittelemaan soittamista, jos muistaisin joskus ajatella tuota tilannetta.

Arvaamatonta ja yllättävää sen sijaan on, että yhtäkkiä katselen jotain akrobatiavideoita ja motivoidun venyttelemään ja vähän harjoituttamaan lihaksianikin, ihan kotikonstein vain, koska minulla on hyvä kolmiulotteinen hahmotuskyky, muisti ja motoriikka, ja alitajunta nappaa heti vinkistä vaarin. Ja tietysti katselen niitä kaikkein edistyneimpiä ja vaikuttavimpia videoita eikä mielessäni ole mitään välivaiheita tämän nykyisen jähmeän rapakunnon ja olympiatason urheilijoiden välillä. (Huono juttu motivoitua tuollaisesta kun olis muutakin tehtävää odottamassa. Mutta toisaalta jos saan sillä itseni liikkumaan, niin mikäs siinä!)

Toisinaan myös hämmästytän ihan yrittämättä. Oikeastaan saan tosi harvoin yhtään mitään aikaan, koska minulla on tämä motivaatiohäiriö, leikkimielisesti nimitettynä, mutta kun jotain saan aikaan, sitä hämmästellään. Piirustuksen, sävellyksen, koulutehtävän. En ole perfektionisti, mutta koitan käytettävissä olevan ajan ja energian puitteissa saada riittävän hyvän lopputuloksen ja viilaan ja tarkistelen ja lisäilen näkökulmia viimeiseen asti.(Huom., blogin kirjoittaminen on ajatuksen virtaa eikä kuulu tuohon hämmästyttävien tuotosten kategoriaan...)

Monesti myös hämmästytän ihan väärinymmärrysten perusteella. Ihmettelen erityisesti pohtivuuden korostamista. Enhän minä mieti koskaan yhtään mitään! Päässäni soi biisejä ja pyörii lauseita irrallisista asioista, syntyy keskusteluja ja kuvittelen, mitä työsähköpostiin kirjoittaisin. Ainoat tavat ajatella syvällisesti, minulle siis, ovat se, että samalla höpötän tai kirjoitan. Toinen tapa on kuunnella, katsoa tai lukea lähdemateriaalia samalla kun keräilen irrallisia ideoita muistiinpanoihin ja myöhemmin yhdistän ne.

Hämmästyttämiseen liittyy vielä ongelmanratkaisu.

Tässä eräänä päivänä jumiuduin 5 tunniksi katsomaan luentoja fotoneista ja lukemaan aiheesta. Sen lähemmäs opiskelua en ole viime aikoina päässyt. Koska tavallinen tentin hyvä läpäisy ei ole motivoivaa, mutta mahdollisuus keksiä jotain uraauurtavaa maailmankaikkeuden rakenteesta on.

Niin. Tuo ongelmanratkaisu kun yhdistyy omiin ominaisuuksiin ja olosuhteet mitenkään vaikuttavat mahdollisilta, käy sellaisia kummallisia asioita kuin että päätyy yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Paitsi että siellä opiskelu ei onnistu, koska velvoitteet eivät ole tarpeeksi vahvat ja hämmästyttäminen nyt vaan ei liity jokaiseen suoritettavaan kurssiin keskeisesti.

Soittoharjoittelustakin puuttuu se ongelmanratkaisuelementti. Ihan vain kehujen saaminen ei siis riitä, joku tärkeydentunne pitäisi myös löytyä. Osaisinpa tuntea itse tehdyn musiikin esittelyn yhtä tärkeäksi kuin tieteellisten tai sosiaalisten ongelmien ratkaisun, no en vaan koe.

Velvoitteet jyräävät hämmästyttämisen. Tässä taitaa olla selitys sille, miksi työ jyrää aina opiskelun ja kodin - keppi nimittäin jyrää porkkanan! Ja sillehän muistaakseni on selitys geeneissä. Ihminen saa aina uuden mahdollisuuden porkkanan saamiseen, mutta keppi voi olla se elämän viimeinen.