perjantai 31. toukokuuta 2019

Pohdintaa puolisoiden yhteisen ajan määrästä ja laadusta

Mietityttää.

Ajattelen, että olen hemmoteltu tyttöystävä.

Ajattelen, että avopuolisoni oli hemmoteltu poikaystävä.

Kanssakäymisessämme oli tietysti myös vikansa. Mutta silti. Hemmottelun kokemukseen liittyy monta sivuhaaraa, ehkä aineksia sarjaksikin, jossa hemmottelu esiintyisi perinteisemmässäkin merkityksessä kuin tässä kirjoituksessa.

Mutta asiaan. Viime aikoina olen pohtinut tätä:

Miten voisin tottua elämään ihmisen kanssa, joka kävisi täyttä päivää kodin ulkopuolella töissä? Mitä elämästä jää, mitä yhteistä on sellaisessa meiningissä, missä toisen seurassa ollaan läsnä vain tunti tai pari päivässä? Mitä ideaa on ”seurustella”, jos ei ole toisen ”seurassa”? Jos vain aamuin illoin lyhyesti ”tapaa”, eikö kyseessä ole ”tapailu”?

Minun täytyy saada mennä ja tulla kuinka haluan - työni on minulle tärkeää, tavoitteeni. Toisenkin on hyvä käydä joskus kotoa jossain itsensä vuoksi, mutta myös siksi, että oma aikakin on minulle tärkeää.

Silti. Romanttisissa kuvitelmissani teen jotain vierekkäin toisen ihmisen kanssa. Samaa asiaa, stereona. Ei samaa yhteenkuuluvuudentunnetta ole, jos vierekkäin työskentelee ja kummallakin on oma erillinen projektinsa.

Maininnanarvoista siksi, etten yleisesti ottaen ole taipuvainen romanttisiin kuvitelmiin. Käsitykseni romantiikasta tuntuu myös poikkeavan valtavirrasta jonkin verran. (Tosin ehkä on ihan ymmärrettävää että jos paikallaan istuminen on tuskaa ja lähinnä haluaisi lähinnä keikkua tuolilla koko ravintolaillallisen ajan, ja vaikkapa auringonlaskua katsoessa käy aika tylsäksi ja lähinnä tulee kylmä, ei oikein voi ymmärtää, mikä vastaavissa tilanteissa kenenkään mielestä voi liittyä mihinkään romanttiseen.) Mutta siis: jos romanttinen kuvitelma päähäni pälkähtää, sen on saatava ansaitsemansa huomio, ehkä painoarvokin.

Eihän tässä ole mitään järkeä - minusta tuntuu, etten voisi sitoutua mieheen, joka ei jaa kanssani työpaikkaa ja työtehtäviä, tai viihdy kanssani muuten samoissa puuhissa merkittävää osaa arjestaan, merkittävämpää kuin työssäkäyvän ihmisen on mahdollista ajastaan lohkaista.

Jotenkin huolestuttaa omasta puolestani. En ole ennen ollut tällainen. Nuorempana minulle riitti (henkisestä puolesta puhuttaessa) että mies on juttukaverina. Ei välttämättä edes juttukaverina, mutta lähellä, aistittavissa, omana itsenään. Mistä tämä puuhailu nyt oikein tuli?! Toiminnanohjauksen ongelmani ovat ehkä vaikuttaneet: minun on ollut ajoittain hyvin vaikea tehdä mitään toisten kanssa yhdessä. Onko tässä merkki siitä, että minulla menee nyt paremmin toiminnan suhteen ylipäätään?

Toisaalta, mitä olen vanhoilta ihmisiltä kuullut, tässä voi olla perää. Eräskin iäkäs rouva kertoi, kuinka elämän parasta aikaa oli nimenomaan työelämä yhdessä miehensä kanssa. He kasvattivat juureksia ja myivät niitä lähikaupungin torilla. Aina yhdessä siis. Avioliitto oli onnellinen. Tutkimuksissakin havaittu, että yhtenä yksikkönä liikkuvat parit ovat onnellisempia ja pysyvät todennäköisemmin yhdessä kuin parit, joilla on erilliset ystäväpiirit ja menemiset.

Paljonko sitten olisi sopiva määrä erilläänoloa mielestäni?

Ei mitään hajua! Ajattelenhan myös, että haluaisin minulla olevan aina joku oma pakopaikka, minne tarvittaessa mennä yksin olemaan ja yöpymään, yksin mökille.

Ongelmana on sekin, että ihminen muuttuu. Tässähän juuri kuvailin, kuinka olen itse muuttunut. Olisihan jännittävää löytää/rakentaa elämä, jossa kuin ihmeen kaupalla saisi kiinnostuksenkohteet synkronoitua niin, että päivittäin löytyisi yhteistä molempia kiinnostavaa tekemistä, mikä kuitenkin vaihtelisi juuri molemmille sopivalla aikavälillä.

Mitä tästä kaikesta kuuluisi ajatella? Miten otan itsestäni selkoa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristähän päivääni kommentilla! :)