Viime aikoina olen joutunut urakalla miettimään, mikä elämässä on tärkeää - oikeastaan minussa itsessäni. Otetaanpa siis asiaa älykkyydestä ja keskittymishäiriöstä, tällä kertaa uudella näkökulmalla.
Tajusin, että epäilykseni pitää paikkansa - lääke tyhmentää minua!
Viisas en väitä olevani. Tarkoitan ajatuskulkujen hidastumista. Tyhmähän voi olla nopeastikin. :)
Aika kulkee eri tahtiin. Sen huomaa siitä, miltä aika ”tuntuu” ja käytännöstä. Pohdintaan, johon olen tottunut kuluttamaan 5 min meneekin 25 min. Toisaalta taas oma kuolema lähenee nopeammin, tämän hetken ja menehtymisen välillä ehtii olemaan pienempi määrä ajatuksia.
Siis, älykkyyteni ilmeisesti perustuu asiasta toiseen poukkoiluun, liiankin voimakkaaseen assosiaatioon, mitä näitä nyt on. Että sisäinen puhe, mielessä soiva musiikki, kaikki, tapahtuu niin paljon nopeammin kuin muilla.
Ylitunteellisuuteenkin, oletan, sillä muistijärjestelmä on kytköksissä tunteisiin hyvin vahvasti.
Lisäksi oletan, että huonon keskittymisen vuoksi intuitio ohjaa ajatteluani vahvemmin kuin muilla. Intuitiohan on tunnetusti tietoista järkeilyä moninkertaisesti nopeampi tapa ajatella, mutta molemmilla päädytään aikalailla samoihin lopputulemiin. On monia asioita, joita vain ”tiedän”.
Ajattelen hypernopeasti. Motorinen prosessointi on suorastaan poikkeuksellisella tasolla. Lääkkeet keskittymishäiriöön ovat stimulantteja, eli ne rauhoittavat ADHD-aivoja, jotka ovat normaalisti kuin yliväsyneellä ihmisellä. Ajattelu hidastuu, hypernopea on enää nopeaa.
Mikä olisi opiskelua edistävää jollakin toisella, on minulla opiskelua haittaavaa.
Hidastuminen tarkoittaa, että normaalista tasostani vähentyy keskihajonnan verran, tai parin. Minun tapauksessa sitä ei vielä hirveästi huomaa. Ei ole kovin montaa ihmistä, joiden ajatus kulkisi sillä tasolla kuin minulla, että voisivat huomata eron. Perhepiirissä on, mutta tuntuu etteivät silti huomaa. Turbovaihde kun tuottaa näkyvää tulosta lähinnä poikkeustilanteissa kuten vaikkapa tentin viime minuuteilla.
Huomaan ison eron hoksaamisessa nyt kun en käytä lääkettä kuin harvoin työpäivinä. En välillä vaan voi käsittää, miksen ymmärtänyt jo ensivilkaisulla kaikkea kyseisestä aihepiiristä, se kun vaikuttaa suorastaan itsestään selvältä. Aukkoihin arvaan oikean ratkaisun ennen kuin kerkiän tarkistaa asiaa.
Vertaistukea ei löydy. Välillä luulen löytyneen, mutta sitten taas huomaan eron itseni ja muiden erittäin fiksujen mutta keskittymishäiriöisten välillä. Sanotaan se nyt suoraan. Tällaista ei saisi kirjoittaa, luultavasti poistan tekstin joskus.
Muutaman muunkin jutun tajusin.
Ymmärsin, näin ihmisenä, joka ajattelee itsellään olevan kymmenittäin läheisiä ystäviä, että sehän perustuu lähes täysin minun menemisestäni heidän aallonpituudelleen. Minun aallonpituudelleni ei nimittäin pääse. Ulkopuolisuus on väistämätöntä, ellei kikkaile. (Poikkeus löytyy tähänkin sääntöön.)
Hauskuus, jännitys ja turvallisuuskin sekä se, että on mukavaa, ovat ajavia voimia. On paljon muutakin mitä ihmissuhteista saan. Harvoin kuitenkaan kukaan sanoo tai kirjoittaa mitään, mikä varsinaisesti antaisi minulle mitään uusia oivalluksia. Muiden ratkaisuja on vaikeaa käsittää, arvomaailmatkin poikkeavat. Tuntuu kuin eivät ymmärtäisi syvällisesti, että elämme vain kerran.
Mitä sinä tekisit, jos eläisit vain kerran?
Niinpä.
Sosiaalisesta älystä hoksasin myös jotain ratkaisevaa. Hitto, kaikki nämä vuodet, kun luulin etten tajua ihmisiä, olen suorastaan osannut lukea ajatuksia! (Tietyissä rajoissa, tietysti.) En vain ole osannut tulkata tuota kieltä omalle kielelleni. Nyt osaan, kun vain muistan pysähtyä tekemään niin. Mutta se on jo toinen tarina.
Täten tunnustan, että joudun ehkä syömään sanani siitä että tekisin mitä vain ollakseni normaali ja että keskittymishäiriö olisi kohdallani negatiivinen seikka. Noin vain voi muuttua, mitä arvostaa! Joukkoon kuulumisen kaipuu vaan sattuu olemaan vahva tunne, yhteyden saaminen toisiin ihmisiin. Se on keskittymishäiriöiselle todella vaikeaa. Luulee kuuluvansa, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen, ettei niin ollutkaan.
Vakavamielinen teksti, loppuun ehkä tarpeen todeta että tällä hetkellä menee oikein hyvin siinä mielessä, että olen tyytyväinen elämääni. Muutoksia on ilmassa, mutta langat omissa käsissäni. Onnellinen olen ja aurinkokin paistaa! :) Tai no, jos tarkkoja ollaan niin paistaa toisella puolella maapalloa, mutta ehkä käsititte. :)
