Jaahas, sijoittajaksiko?

Oho! Perustin Nordnet-tilin!

Kysymys kuuluu: Mitä hittoa mä sillä teen?

Voi olla, että olisin jotain jo tehnyt, mutta kun kirjautumaan ei pääse ennen kuin seuraavana pankkipäivänä klo 7.00 alkaen, niin saattoi jäädä nyt tähän.

Ajatusketju.

1. Sijoittamisen tuottavuus perustuu sekä a) saatujen osinkojen suuruuteen että b) sijoitusten arvonnousuun. Näiden taustalla vaikuttaa c) millainen yritys/rahasto/kohde on. Taustaoletuksena on myös d) maailman ja markkinoiden vakaus.

2. Arvonnoususta (b) saa hyödyn vasta, jos myy. Minä en myy, koska joku sijoitusguru joskus sanoi, että ainoa mikä kaduttaa, on että ikinä myi yhtään mitään. Minä en siis aio myydä mitään, mitä ostan. Lisäksi kohta varmaan kupla puhkeaa (d), joten lähiaikoina ei kyllä mitään myydäkään.

3. Tarkasteltavaksi jää osinkojen suuruus (a). Mun omassa yrityksessä mun rahoilla on parempi tuottoprosentti kuin näin äkkiseltään ihmisten salkkuja selaillessa sijoitusmaailmasta saa! Oletuksella, että valitsen hankinnoissani enemmän varmoja nakkeja enkä painota liikaa palveluasennetta.

4. Yrityksiin tutustumiseen (c) saisi uppoamaan hirveästi aikaa, järkevää ei ole käyttää aikaa liikaa per osinkoeuro. Siksi ajattelin jotain "helppoa" rahastoratkaisua. Totuutta ei sitä paitsi välttämättä näe läheiselläkään tarkastelulla. Opettelulle ei myöskään ole aikaa, olen priorisoinut aikani muualle. En halua juuri tähän osaamiseen panostaa. Mutta pitäisihän tuntea hyvin tuote, johon rahansa laittaa! Oman yritykseni tunnen kuin omat taskuni (vähän on reikiä, mutta tiedän kyllä, missä). Lisäksi on eettisyysnäkökulma - minulle on tärkeää, millaisia toimintatapoja ja arvoja tuen rahoillani.

5. Maailmalla tilanne (d) on ollut epävarma jo pitkään. Viis siitä, mitä lehtiotsikot sanovat, sillä meikäläinenhän luottaa tieteellistäkin tieteellisempään lähteeseen eli perstuntumaan. Että eihän sitä nyt uskalla rahojaan laittaa tuonne jonnekin maailmalle liitelemään, oman kontrollin ulottumattomiin.

Niin että kumpi on parempi sijoituskohde, minä vai muut? Olisiko järkevää hajauttaa rahojaan oman yrityksensä ulkopuolelle (tuottamaan huonosti)? Olisiko se tässä maailman tilanteessa turvallista vai vaarallista? Pitäisikö tuo osakkeiden mahdollinen arvonnousu huomioida, vaikkei koskaan mitään aikoisikaan myydä (voihan niitä vastaan ehkä saada lainaa ja ostaa sitten lisää kalustoa omalle yritykselleen)?

Argh, ei tästä ota selkoa!

Vanhoja viisauksia

Mulla on tapana ajoittain pysähtyä katsomaan taakse, lueskella vanhoja tekstejäni.

Muistini on "lahjakkaan tasoisuudestaan" huolimatta kuitenkin huono, kun tietyistä näkökulmista katsoo, kiitos keskittymishäiriön. Vanhat virheet toistan uudelleen ja uudelleen, ellen välillä lue todistusaineistoa.

Vuoden takaa, täsmälleen, löytyy heikosti mitään, mutta kevään -17 teksteistä löytyy asiaa, jota en haluaisi heti unohtaa. Jos jossain välissä syystä tai toisesta siivoaisin blogini sisältöä, näiden ajatusten haluaisin jäävän muistini virkistykseksi.

Kaikkea ei tarvitse saada (10. helmikuuta 2017)
Kaikkia taitojaan ei tarvitse saada esiteltyä joka suuntaan. Ei haittaa, vaikka joku muu saisi huomiota sellaisesta, minkä minäkin olisin osannut, ja ehkä vielä paremminkin. Positiivista huomiota voi saada pienemmillä areenoilla ja muissa asioissa. Julkisuus on kirosana, ihminen ymmärtää yksityisyyden arvon vasta sen menetettyään. Lahjakkuus on potentiaalia tuhansiin suuntiin, eikä tuon potentiaalin olemassaoloa kukaan kiellä, vaikkei sen varaan lähtisi rakentamaan koskaan yhtään mitään. Yhteen elämään ei myöskään kovin montaa kehityssuuntaa mahdu. Jollen olisi tällä tiellä, kaipailisin varmaankin juuri tälle tielle niiltä muilta poluiltani. Ei voi tietää.

Ristiriitaisia tunteita sähköposteista (28. helmikuuta 2017)
Sähköpostinsa kannattaisi lukea vain hetkinä, joina on sekä aikaa vastata heti, että pitkäjänteisyyttä ja henkisiä voimavaroja vastata mihin tahansa viestiin heti. Miksi sinne tulee kirjauduttua hetkinä, jotka ovat aivan muuta? Oppisinpa edes olemaan klikkaamatta viestejä auki, jos en voi niihin heti reagoida.

Tavoitteet 3/17 (28. helmikuuta 2017)
Oho, oho! Priorisoinnin tuulahduksia! Voisivatko elämäni keskeiset arvot ehkä selvitä jonain päivänä? Aika läeisten kanssa ja kotona, rahastressittömyys, itsensä toteuttaminen opintojen kautta, tyytyväisyyden nostaminen keskeisemmälle sijalle elämässä.

Loppupuoli tekstiä on tylsä ja turha. Itselleni kuitenkin siitäkin on hyötyä, sillä huomaan monen listaamani asian parantuneen! Budjetti löytyy, kotiaikaa on, ja perspehtiiviä ja tyytyväisyyttäkin olen löytänyt!

Aina voi olla huonommin (26. helmikuuta 2017)
Ensimmäiseen kappaleeseen kiteytyy kaikki! Mikä asia maailmassa muka oikeuttaisi kaiken tämän säädön ja läheisten laiminlyönnin? Välttäkäämme säätöä, välttäkäämme ongelmien paisumista niin isoiksi, että selvittely vie kaiken ajan. Helmikuussa asiat olivat huonosti. Nyt tsempatkaamme, että 2 kk:n päöstä voin huomata oppineeni jotain edellisestä vuodesta!

Minimalismi ja yritystoiminta (17. helmikuuta 2017)
Kauneus piilee joskus siinä, kun antaa vaan olla.
"Vielä mahtavampi tunne tulee tästä: minä osasin päästää irti. Minä, kaikkien nipojen ja vaativien "minä itte" -tyyppien äiti!"

Lukiessa lähti muotoutumaan jonkinlaista neuvokokoelmaa itselleni seuraavaa vuotta varten. Siispä ohjenuoraksi vuodelle 2018 sanon itselleni:

Yksityisyys, koti ja perhe, stressittömyys ja vapaa-aika ovat tärkeitä. Downshiftaa siis edelleen, vältä julkisuutta, valitse koti matkailun sijaan kun kerran kotona viihdyt. Älä jahtaa sellaisia unelmia, jotka nakertaisivat tätä elämän perustaa. Säätö ja ajanhukka ovat vihollisia, muista huomioida niiden vähentäminen kaikissa valinnoissa. Pidä budjetti mukana tohinoissa, vältä rahastressiä. Panosta asioiden rullaamiseen listojen ja ulkopuolisen avun avulla, vältä tukoksia. Ole tyytyväinen. Harrasta arkiliikuntaa. Merkityksellisyys löytyy pienistä kodin eteen tehdyistä askareista. Maailman menoa ei kannata liiaksi murehtia, hyvinvointini vuoksi, mutta pieniä asioita maailman kriisien hyväksi voisi vuonna 2018 tehdä, aika näyttää mitä.

Lisäksi muista tehdä paljon villasukkia, lukea, huolehtia vapaa-ajastasi hyvällä omatunnolla. :)

Jep, tänä yönä näin.

Jumissa

Jou, jou, hou, hou, täältä joulumuorin villasukkatehtaalta!

Olen yksin kotona (vielä 7 päivää!) ja mökkihöperöityminen purkautuu ulos hyödyllisten töiden välttelynä, siis käsitöiden pakertamisena. Ylikeskittyminen on päässyt valloilleen, ja nyt viikonloppuna se jumautti minut kiinni kutomiseen tuntikausiksi.

Tässä vaiheessa luulin, että saisin blogitekstin kirjoitettua heti. Vasta yksi sukka oli valmis, otin siitä kuvan ex tempore. Lanka on 9 vuotta sitten ostettua Jannea.

Ahdistaa tämä saamattomuus!

Mitäkö pitäisi saada aikaan? No, joulujutuista ensinnäkin kortit ulkomaisille tutuille. Huomenna on viimeinen päivä postittaa. Tutut ovat iäkkäitä, loukkaantuvat, jos jäävät ilman korttejaan. Oikeastaan tämä on perhepiirin yhteinen projekti, pääasiassa äitini vastuulla.

Lahjatkin puuttuu. Ties mitä olen luvannut askarrella!

Toisekseen mulla on laskuja kirjoittamatta parin tonnin edestä. Olis parasta alkaa rustata, tuntuu palkkapussissa tämä vitkuttelu! Muutenkin työt. Tietokoneella pitäs saada muutamat joulunuotit vielä rustattua. Parit tunnit jaksaa käydä pitämässä ja ylipäätään saada päivät ja ajat sovituiksi. Lisäksi on läjäpäin vastaamattomia viestejä odottamassa.

Kolmanneksi kaikki kotiasiat. Avokki palaa viikon kuluttua, siihen mennessä olis kiva saada koti järjestykseen. Olis varmasti mieluisa ylläri. Mutta kun rempan takia on ollut sotkuista niin kauan, että en edes hahmota, mitä ja minne minun kuuluisi tavaroista siirtää, missä on minkäkin paikka. Ja miltä paikka puuttuu, sille sellainen pitäisi keksiä. Milläs keksit, kun tilaa ei ole, koska remontti. Kotiasioihin kuulunee myös "tilanne" huussin kanssa, pitäisi vähän korjailla systeemejä siellä.

Neljänneksi omat rutiinit. Taas olen täällä nälkäkuoleman partaalla, tai vaihtoehtoisesti syön vain makkaraa ja juustoa. Hip, hei! Säännölliset kävelytkin, joista suuresti nautin, ovat jostain syystä tipahtaneet pois kuvioista, kohta tulee viikko edellisestä kävelystä. Päivärytmi on vähän mitä sattuu, joten jos lähden pois kotoa esim. tapaamaan vanhempiani tai sisaruksiani, siinä se päivä menikin.

Näkeekö kukaan muu näissä sukissa telakasta irtaantuvia aluksia? Minä näen. Ja keskiaikaisia linnanmuureja. Designissa ehkä vielä parantamisen varaa... tai voisi ehkä olla ylipäätään joku suunnitelma eikä keksiä tehdessään.

Kaiken järjen mukaan tilanteeni ei pitäisi olla yhtä paha kuin vuosi sitten. Kirjanpitoni ei laahaa vuotta jne. Joten eiköhän olo parane aikalailla jo sillä, kun saa liikuttua taas vähän enemmän. Ja jos tehtailisin lisää sukkia, olisi joululahjapulmatkin vähän lähempänä ratkaisua. On ne ennenkin saamattomuuslukot saatu auki... pitää vaan panostaa siihen, että pisimpään roikkuneet asiat saisi heti ensimmäisenä alta pois, mm. pari karhuamista... Ja onneksi "apuhenkilöni" on pitkästä aikaa tulossa käymään perjantaina! Kyllä me yhdessä tämä selätetään!

 

Piti päästä näyttämään, että sukat eivät jalassa näytä ihan niin omituisen muotoisilta kuin muissa ottamissani kuvissa. Venyvätkin mukavasti. Minun jalkani on kokoa 39, saajan jalka on 41-numeroinen. Myös mummoni leveään ja korkeaan jalkaan nämä menivät hyvin. Jotain iloa liian paksuista puikoista...

Jeps, sellaista tänään. Paljon olisi ajatuksia blogissa pureskeltaviksi, mutta vain tähän tänään pystyin.

Lainoista ja marginaaleista

Kyllä hämmentää lukea toisten kirjoituksia lainoistaan ja niiden kilpailuttamisesta. Tuntuu, ettei minulla olisi mahdollisuuksia päästä lähellekään niitä marginaaleja, vaikka kuinka kilpailuttaisin.

Ensinnäkin asuntolaina. Varmaankin minulla on liian pieni laina (33 000), jotta olisin sellainen asiakas, josta alettaisiin tapella. Viimeisin lainatarjous oli 0,95 marginaalilla, joka tietysti on ok "maailman lapset" -ajattelulla. Eli vuosikymmeniä sitten suomessa tuollaisesta olisi voinut vain unelmoida. Varsinaisesti en ole vielä kilpailuttanut, jospa sitä saisi vähän alas sillä. Mutta kun...

Ne tulot. Kilpailuttaakseni minun pitäisi osoittaa firmani papereista virkailijoille, että tuo viime vuoden parin satasen tulos on aikalailla eri asia kuin toiminimelle tullut rahavirta ja mikä tulos olisi ollut, jos olisin vain säästänyt kaikki hankinnat seuraavan vuoden puolelle tai jättänyt kokonaan hankkimatta. Kirjanpitäjäni oikein tarkkaan kyseli kaikki mahdolliset menot, jotka firmaan suinkin voivat liittyä, etten tulisi maksaneeksi tuloveroa liian isosta summasta. Pankeissa vaan ei aina ymmärretä... Asuntolainaa hakiessa näytinkin lisäksi kesäkuun väliraporttia, sitä on hieman helpompi ymmärtää. Siinä tulos oli viisinumeroinen, sillä poistot eivät vielä näy.

Omasta mielestäni olen ihan paras asiakas. Kuinka monelle muka tulee näin turvallista tuloa ympäri vuoden? Tietysti näen ison vaivan vuokrauksen yhteydessä puheluineen, sopimisineen, lähetyksineen, paperihommineen. Mutta yleensä sitten kalusto pysyykin vuokralla vuoden päivät ellei enemmänkin, ja suurimman osan vuodesta seuraan rahan valumista tilille. Noin tonni tulee kuussa alvien jälkeen palkakseni ellen osta lisää kalustoa sillä rahalla, mikä ei ole mikään pakollinen meno. Muutaman vuoden päästä tuo tulo on paljon enemmän. Tähän päälle palkka opetustyöstä ja keikoista, joita teen.

Pankkeja ei vaan paljoa lämmitä sellainen "teen töitä, jos huvittaa" -asenne. Pitää olla iso säännöllinen varma tulo. Mun menoja eivät edes kysyneet, taisivat tarjoukseen liittyviin laskelmiin keksiä omasta päästään. Valmistumisen jälkeen on ollut kaikki mahdollisuuden polttaa itsensä piippuun ylitöillä. Meidän alalta ei hommat lopu. Pankissa tätäkin on vaikea tajuta. Että turvallisempi maksaja minä olen kuin moni muu, osaan sentään pitää huolta hyvinvoinnistani ja minulla on vuokratulon ansiosta mahdollisuus höllentämiseen ja akkujen lataukseen.

Sitten hävettää, kun vahingossa lesoilen sitä sun tätä. Mutta kun kaikki on totta, yritykseni toiminta vain kasvaa ja kasvaa, ja omassa mielessäni olen jo siellä muutaman vuoden päässä, missä olen hyvinkin vauras. No, jos nyt saisi laina-asiansa järjestettyä suurin piirtein kuntoon ja kilpailuttaisi sitten vuoden parin päästä.

Elämänhallinta, suuntana taso 2

Tiedättekö! Edelleen elän uskossa (harhassa?), että ehkä tämä tästä! Uskallan jopa nostaa vaatimustasoa.

Liikunta

Punnerrusten opettelu tavaksi. Avokki teippasi puolestani uuninmuuriin maalarinteipin, jossa lukee tikkukirjaimin "punnerra", sen voimin olen punnertanut kaksi puolikasta punnerrusta päivässä! :D Tavan opettelu ensin, siitä se lihaskunnon kasvukin sitten lähtee.

Säännöllisempi kävelyillä käynti eikä vain milloin sattuu, jos parkkipaikalta määränpäähän sattuu olemaan matkaa. Leeni Peltosen Valvomo-kirjassa sanottiin, että vähintään 30 minuutin kävely alkuillasta parantaa unen laatua ja helpottaa heräämistä seuraavana aamuna. Oon pitänyt kirjaa liikunnasta ja tällä satunnaismenetelmällä en saa riittävän usein liikuntaa.

Harkintaan punttisalilla käynti. Kenen kanssa, missä, millä rahalla? Lähtisköhän avokki seuraksi? Tämä lähti siitä kun olin yläkoulun poikien liikunnassa sijaisena (joo, älkää kysykö), missä palloilun ohella oli myös hieman punttisalia joillakin oppilailla. Tyttöjen liikkamaikalla oli päävastuu, mutta minä palloilin siellä mukana, hauskaa oli punttislaitteissa! Siis täytyy kyllä todeta, että huononakin opettajan liikuntatunnilla on hauskempaa kuin mitä keskivertona oppilaana ikinä oli...

Raha ja työ

Lisätienestit sallittu. Vaikka työnteosta menee moni muu juttu solmuun, olen saanut yläkoulusijaisuuksista virtaa, hauskaa siellä on. Vaikka sijaisen osuus on kyllä usein melko paskamainen, et tunne oppilaita ja sisältöön ei ole aikaa tutustua ennen kuin tunti alkaa. No, ainakin kehittyvät takavarikointitaidot huippuunsa kun siellä pulpettien lomassa kierrellessä tulee poimittua milloin mitäkin juomia ja elektroniikkaa talteen.

Työssä vaadin pikkutarkkaa raportointia, muuten jäävät kouluasiat päähän pyörimään. Opettajat eivät välttämättä raportoi Wilmaan kehujani ja huomautuksiani kovinkaan tarkasti, mutta oma pääni tyhjenee siinä mukavasti, kun saan laittaa päivän päätteeksi paperille, miten kaikki meni. Eräänlainen arkea parantava rutiini kai tämäkin.

Rahaan liittyy myös lainojen järjestely. Ilmeisesti olen saamassa asuntolainalle ajaksi 25 vuotta ja lyhennys jäisi niinkin pieneksi kuin 155 € / kk. Minusta pienen lainani venytys pitkälle ajalle tuntui järkevältä, kun kerran joka tapauksessa olisin hakemassa yrityslainaa.

Ja se yrityslaina, toivottavasti järjestyy! Isommat ympyrät, täältä tullaan!

Uni

Jatkan opettelua, tarkoituksena herätä viimeistään klo 8 joka päivä. Tähän mulla onkin sitten tsiljoonat eri varmistelusysteemit... Koulusijaisuudet ja muutamat muut poikkeukset on vaatineet heräämistä jopa aiemmin, mikä on aiheuttanut univelkaa ja rytmi mennyt sekaisin. Tavoitteena kellojen käännön aikaan alkaa herätä klo 7.

Yliopisto

Kerran viikossa yliopistolla ei ihan riitä, opintotuen lakkautus uhkaa. Haluan oppia, ja haluan myös saada opintolainan ja opintorahan käyttööni vielä keväälläkin. Siispä olisi aika selvittää, mikä viikonpäivä olisi viikon toinen koulupäiväni.

Olen myös onnistunut palauttamaan yhden tehtävänkin. Ehkä vielä opin käymään kursseja tavallisesti muiden mukana enkä ja voisin jättää tenttimisen yms. suoritustavat taustalle.

Haaveet

Kaikenlaisesta olen haaveillut, mitä en ole uskonut voivani saavuttaa. Ostin ison määrän tusseja ja aloin taiteilemaan. Noin vaan, hetken mielijohteesta! No, ei se nyt ihan niin mennyt, olin kyllä useamman kuukauden hautonut hankintaa ennen kuin ostin. Myönnän, että petyn suuresti ellen saakaan mitään aikaan. Toiveena olisi saada tehtyä vähintäänkin joulukortteja läheisille, mutta ehkä ihan jopa "oikeaa taidetta" myyntiin. Ideoita on moneen lähtöön...

"Minireenit" soitossa ovat nykyään osa arkeani. Viimeisen kuukauden aikana olen räpeltänyt niin sähkökitaraa, viulua, tinapilliä, pianoa kuin haitariakin. Tämän paljastaa seuranta, jota olen onnistunut pitämään. Aikaa soittamiseen on mennyt ehkä 15-30 min kerrallaan 3 kertaa viikossa ja joka kerralla eri soitin, mutta jotain se on jo sekin! En selvästikään edelleenkään kykene harjoittelemaan, mitä minun oikeati pitäisi, mutta kaikennäköinen räpeltäminen avokin perässä näköjään onnistuu. Esim. tinapilli hänen jäljiltään ruokapöydällä -> minäkin soitan. Sähkis hänen soitossaan ja kysyy haluanko kokeilla -> päädyn opettelemaan Trooperia sooloineen päivineen. Haaveilussa ja itsensä kehittämisessä taso 2 sisältää suunnitelmallisuuden ottamista mukaan harjoitteluun. Kun vaan keksisi, mitä ja miten, niin että onnistuisin! Että jos vaikka jouluksi se Trooper ja kesäksi Master of Puppets? Onnistuiskohan se? Neljänä päivänä viikossa vartti kerrallaan, viulut ja pianot vähemmälle ja kitara enemmälle? Ehkä vähän liian uskaliasta, vaikka mua kuinka ajaakin eteenpäin halu oppia ja siinä sivussa vähän päästä lesoilemaan...

Yleistä

Pidän tehtävälistat ja muistiinpanot entisellä tasollaan. Wunderlist-sovellus toimii minulla, vaikka vielä siinäkin on opettelua, että saisin parhaan hyödyn irti. Kaikki on laitettava muistiin, mitä päähän tulee. Myös bullet journal -tyyppinen muistikirjani on kovassa käytössä. Nyt vaan näistä pidettävä kiinni, ei saa lipsua systeemistä toiseen vaan samoissa on pysyttävä, vaikka kuinka siintäisi näköpiirissä joku mukamas maailman paras taas uusi systeemi.

Mukavaa viikkoa, porskutetaanpa eteenpäin vaikka kuinka sataa ja on harmaata! :)

Työnteosta ja palautumisesta

Tiedättekö, minä en enää mene aivan ylikierroksille työnteon takia. Ennen niin kävi aina, yöunenikin menetin sen takia usein. Tämä havainto on tullut mieleen monesti kuluneen viikon aikana, joten aloin miettiä syitä muutokseen. Bloginihan ei tunnetusti ole mikään vinkkibongarin paratiisi ja pikemminkin tunnettu valittamisesta kuin rohkaisevista sanoista, mutta ehkäpä siinäkin asiassa on mahdollista ottaa uusi suunta!

1) Hengittely ja minihetket vain itseä varten. Minihetki = puoli minuuttia juuri silloin, kun ajattelet ettei puolta minuuttia olisi. Pysähtyminen. Luokasta voi sammuttaa valot, jalat nostaa ylös, sulkea silmät ja laittaa ajastimen pirisemään vaikka 5 min päähän, jos niin pitkä hetki on käytettävissä. Pieniä tilanteita, joista aikaa voi varastaa, alkaa huomaamaan sitä paremmin, mitä enemmän tätä tekee.

Tavoitteena on päivän aikana pitää itsensä rauhallisena, ettei ylikierroksia ole tai tule. Mitään paniikkia päivän aikana ei saisi tulla, aina rauhoitutaan tiukassakin paikassa jollain tavalla, ihan vaikka vain hengitystään ajattelemalla.

Toinen tavoite on tehdä tilaa intuitiolle. Juuri luin, miten asiantuntijan intuitio on työssä eduksi. Intuitiossa aivot käsittelevät suorastaan järkyttävää määrää tietoa kerralla. Se juuri täydellinen seuraava uusi biisi oppilaalle voikin löytyä ilman että pohdit, siinä samalla kun ihan vaan hengittelet.

2) Muistiinpanot ja rutiinit. Aivojen työtaakka keventyy, kun kaikkea ei tarvitse pitää muistissa. Erityisen tärkeää on siis kehittää rutiini muistiinpanojen tekemisestä pikin päivää, esimerkiksi työtehtävän vaihtuessa toiseen. Kirjoita, mitä teit, kirjoita mitä seuraavaksi. Muistiinpanoillekin pitää osata varastaa aikaa välillä sellaisistakin paikoista, joista kuvittelee ettei voisi. Joskus riittää ihan se 15 sekuntiakin. Eli jos oppilaan tunti alkaa myöhässä, saatan silti vielä kirjoittaa edellisen oppitunnin pääkohdat muistiin, koska muuten ne unohtuvat ja pääkoppa kuormittuu silpusta, joka muistuttaa olemassaolostaan pitkin loppupäivää.

3) Lupauksia tulee välttää kaikin keinoin. Siten muistilistatkin ovat ennemminkin palauttavaa raportointia eivätkä tehtävälistojen jatkeita. Sanattomia lupauksia itselleenkin kannattaa välttää.

4) Yleistä tavoitteesi, selkeytä mitä "valmis" tarkoittaa. On vaan helpompi saada illalla unta,jos ei päässä surraa kaikenlaiset aikeet sekaisin ja jatkuva arviointi, miten nyt meni. Voisin kai sanoa, että minulle riittävä tavoite on joskus ihan vaan, että tunti sujui hymyilevissä merkeissä, ja että sekä minä että oppilas tunnutaan olevan tyytyväisiä siihen, mitä on työn alla.

5) Veri kiertämään niin ajatus kulkee. Keppijumppa aamuisin on tainnut muuttaa elämääni enemmän kuin ikinä uskoin mahdolliseksi. Myös päivän aikana kannattaa vähän liikkua.

6) Terveellinen eläminen yleisesti ottaen: Nuku paljon, syö riittävästi ja usein, juo vettä ja huolehdi kahvinsaannista. Kiinnitä huomiota siihen, milaiset eväät tuovat sinulle voimaa ja keskittymistä, millaiset eivät. Erityisesti uni on tärkeää!!!

7) Niputa rutiineja, jotta niiden muistelu ei vie aivokapasiteettia! (Esim. aamutoimet. Tai kaupassa vähennä valintoja ostamalla aina samat eväät.)

8) Värvää kaveri apuun, jos et osaa yksin rakentaa ja ylläpitää rutiineja ja terveellisiä elintapoja.

9) Minimoi muut asiat päivältä, siis jos elämäntilanteesi mitenkään mahdollistaa tämän. Ei siis koko vaatevaraston uusintaa samalle päivälle tai viittä lääkäriaikaa. Muutenkin kunnioita tuntemustasi, kestääkö kapasiteetti muiden asioiden hoitoa samana päivänä. Myös tauot on ok käyttää työhön - tutkitusti mieluisan kevyen työtehtävän tekeminen tai muuten ajatusten pitäminen asiassa tauollakin on lataavampaa kuin sometus, joka lähinnä lisää stressiä.

Yksinkertaista, mutta toimivaa. Joskus saavutan suorastaan flown ja olen päivän päättyessä jopa pirteämpi kuin sen alkaessa, jopa voimaantunut! Kumma juttu. Saapa nähdä, mitä pimeneminen tekee ololle, ja mitä myöhemmin ajattelen näistä vinkeistäni.

Vapaaillan hetki

Oon paahtanut tukka putkella päivätolkulla. Ensin hoidin isoäitiä, sitten tuli työputki (itse asiassa ajauduin opettamaan yläasteelaisia, mikä on aina intensiivistä, ja vieläpä oli reissutyötä siellä välissä) ja nyt viimein istun iltaa viettämässä kotona.

Jotenkin tämä blogin kirjoitus tuntuu juuri syysiltaan sopivalta puuhalta. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset jakavat kuvia teehetkistään, syksyn sateesta, lehdistä ja hämärästä. Viltin ja peiton alla on hyvä hymyillä.

Niin se vaan kuitenkin on, että keskittymishäiriö haittaa tätäkin nautiskelua. Ilta on kulunut huomaamatta, pimenikin jo. Koneella olen ollut useamman tunnin. Mitähän seuraavaksi? Jotakin, missä voisin olla enemmän läsnä tässä omassa hetkessäni. Yksin kotona siis olen. Ehkä vain etsin jonkin syksyisen englantilaisen rikossarjan areenasta, tai katson jotain muuta hömppää. Kyllä, niin taidan tehdä. Ja sytyttää pari kynttilää.

Hyvä mieli tulee tästä blogiin kirjoittamisestakin. Keskittymisvaikeuden takia en ole saanut mitään kirjoitettua, vaikka olen kovasti yrittänyt. Monesti olen kirjautunut sisään Bloggeriin, eikä mitään vain synny, ajatukseni eivät pysy kasassa. (Vaikka toinen ääripää on sitten se impulsiivinen kirjoittaminen, että hetken mielijohteesta tykitetään päivitystä toisensa perään.) Olen niin iloinen, että tänään sain sanoja paperille, edes vähän. Vielä iloisempi olen siitä, että tänään osasin nauttia vapaaillasta hyvällä omatunnolla. Vapaailta ei nimittäin läheskään aina ole tunnetasolla vapaaillan tuntuinen.

Tunnelmallista syyskuista iltaa teille!

Oppituntien suunnittelun vaikeudesta

Haen täältä tänään voimaa oppituntien suunnitteluun.

Voi että, kun vain ajatus kulkisi! Ideoita ei tule, tai sitten ne vain eivät mitenkään sovi tilanteeseen, johon ideoita tarvitsisin.

Minusta koulutuksessani oli aivan riittämätöntä tuo kaikki sopivien materiaalien valintaan ohjaus. Kaiken joudun keksimään itse, tai siltä ainakin tuntuu.

Olen jopa jäänyt työelämästä kerran pois, osasyynä väsyminen siihen, että aina tämä sama ongelma vain on ja pysyy. Vannoin, etten palaa, ennen kuin minulla on kunnolliset salkut materiaalia mietittynä, strategiat tiedostoihin kirjoitettuina jne. Noihin aikoihin en vain ollut oppinut järjestelmällisyyttä, projekti unohtui arjen jalkoihin. Jouduin palaamaan työelämään ilman kaipaamaani selviytymispakkausta.

Ei ole mitään standardeja, jotka olisivat yleisesti pääsoittimeni opettajien tiedossa. Voi olla opettajien omia kikkoja, jotka kiertävät huhupuheina, opettajien itsensä tekemiä oppikirjoja mielikuvineen ja rentousharjoituksineen, mutta ei mitään tutkittua ja niin sanottuja varmoja lääkkeitä.

Yksityistunteihin on jossain määrin mahdollista luoda tiettyjä kaavoja. Esimerkiksi hahmotettuani oppilaan lähtötason, siis missä ovat vahvuudet ja kiinnostukset juuri tällä henkilöllä, voin kerralla keksiä useampiakin sävelmiä, joita soittaa hänen kanssaan. Ryhmä tuo kuitenkin omat haasteensa. Uskontokuntiin kuuluminen rajoittaa ohjelmistoa, mieltymykset, toisten oppilaiden levottomuus... Taitotasot vaihtelevat, opettajalla pitäisi olla kaikille sopivat osuudet heti mietittynä. Määrättömän moniin ryhmiin ei voi soittajia jakaa, rajat on vedettävä johonkin. Eri ikäisiä ja eritasoisia soittajia on ryhmissä aina. Tunnista vie myös aina aikaa soitinten huolto ja/tai viritys tai muu vastaava, ja se on minun tehtävä. Samaan aikaan kuitenkin oppilaiden innon olisi pysyttävä yllä (puhun siis nyt lapsista) ja käytöksen jonakin muuna kuin villinä juoksemisena ympäriinsä. Ei ole assistenttia, joka toimisi siinä kaitsijana, sihteerinä, hammashoitajana, mitä näitä nyt on. Kaikki narut minulla.

Näihin ongelmiin sitten seuraavaksi rutiineja rakentamaan. Aamurutiinini ovat jossain määrin alkaneet pyöriä, ainakin toistaiseksi kun minulla ovat aamupäivät vapaata ja on mahdollista tehdä rutiinit omaan tahtiin. Tuntisuunnitteluun ei vain ole samanlaisia selkeitä asioita joita tehdä kuin aamuisin on. Suunnitteluun kuuluu tekemistensä ja valintojensa jatkuvaa arviointia, ja on osattava miettiä etukäteen ratkaisuja tilanteisiin, joita ei ehkä edes arvaisi tunnilla tulevan vastaan.

Lisäksi painaa vastuu. Moni lapsi haaveilee tulevaisuuden hienoista soittotaidoista ja ehkä salaa urastakin musiikin parissa. Sellaiseen ei vain voi opettaa taitoja yhden ryhmätunnin puitteissa kerran viikossa. Vielä kaiken opetuksen ja muun lisäksi olisi siis osattava luoda oikea kuva harrastuksesta ja siitä, mitä juuri minä voin tehdä, ettei sitten tulisi pettymyksiä aikuisille ja lapsille siinä vaiheessa, kun harrastusta on jatkunut jo useampi vuosi. Helppohan näistä olisi kertoa, jos vain tunnin puitteissa tai ennen tai jälkeen olisi aikaa vielä sillekin. Tai jos ei olisi jo muutenkin sataa asiaa, joista vanhempia tiedottaa.

Huoh. Näin vaan täällä stressaan. Ja tunnen syyllisyyttä jokaisesta oppilaasta, jolla ei enää syksyllä riittänyt into harrastuksen aloittamiseen. Mietin, mitähän keväällä mahtoi olla vikana ryhmädynamiikassa tai mikä meni pieleen, vai onko kyseessä vain kesätauon seuraus. Vai unohdinko moikata lasta kaupassa, enkö tunnistanut häntä kylän yhteisessä kesätapahtumassa, ja se vei fiilikset? Helposti saan pahan mielen kuvitelmistani, ja valitettavasti joskus todellisuus myös on kuvitelmieni kaltainen. Ei onneksi aina! Ja tähänkin pätee nimenomaan tuo ryhmäopetuksen vaikeus. Vuorotellen pidän itseäni hyvänä ja huonona opettajana. Se niin riippuu päivästä. Ja yksityisopettajanahan olen suorastaan tunnettu siitä, että oppilaani eivät lopeta... niin miten sitä samaa saisi ryhmätunteihin?

Välissä on ollut parempia päiviä, mutta tänään taas tällaisia mietteitä.

Masennusta ja soljuvuuden etsintää

Öinen kirjoitukseni auttoi hetkeksi.

Kuitenkin tänään iski masennus.

Univelka sekoitti ajatukset, vaikea oli tehdä mitään. Suorastaan paniikinomaista sinkoilua ajatuksissani. Pakko kuitenkin oli sinnikkäästi pysyä hereillä aikaisesta herätyksestä huolimatta, pakko yrittää tehdä seuraavia asioita.

Väsyneenä kylläkin on impulsiivisuutta normaalia enemmän, sen voimalla soitin kaksi puhelua ja vastasin kolmanteen.

Tehtävien hoitamisessa vaan on se lannistavuus, etteivät ne katoa listoilta kokonaan kovin helpolla, ne kun ovat yleensä itsessään pieniä projekteja. Järkäleen vieräytys viimeisillä voimilla ei tarkoita, etteikö huomennakin pitäisi vieräyttää samaa järkälettä huomisen viimeisillä voimilla!

Yhteydenotosta asiakkaaseen seuraa suunnittelua, harjoittelua, opetusta, keikkailua, laskutusta.

Kotipihan projektit eivät valmistu kertarysäyksellä, kuten helposti kuvittelisi, vaan esimerkiksi mullan haku peräkärryllä saattaa tapahtua eri päivänä kuin varsinainen penkin teko ja istuttaminen. Viinimarjojen sulattaminen alkaa eri päivänä kuin varsinainen viinin teko on.

Työasioita jarruttaa usein se, että minun pitäisi määritellä oma palkkioni. Olisi huomioitava yleinen palkkiotaso ja se, että asiakkaan kuvitelma palkkiosta on yleensä aivan toinen kuin mikä todellisuudessa olisi asianmukaista. Pätee sekä keikkoihin että opetukseen. Entä kuinka tulisi suhtautua tarjouksiin, joissa palkkion osana on jokin diili, esimerkiksi oikeus käyttää tiloja joskus toiste veloituksetta omaa konserttiaan varten?

Lasten harrastukset eivät nykyään saisi maksaa euroakaan, välillä tuntuu siltä. On niin paljon hyväntekeväisyyttä ja valtion tukia. Ihmiset eivät ymmärrä, ettei ihan kaikki kuitenkaan niiden avulla pyöri. (Onneksi minulla kuitenkin on sellainen maine ja sellaista osaamista, mistä halutaan maksaakin...)

Ahdistaisi paljon vähemmän, jos luottamukseni itseeni ja tehtävänhallintaani olisi suurempi. On vain vaikea luottaa, jos oman luottamuksensa on rikkonut niin monesti. Olo olisi aivan eri, jos tietäisin tänään aloitettujen projektien jatkuvan huomenna, ja jos tietäisin tänään olevan voimaa ja aikaa ja kykyä jatkaa sitä, mikä on eilen aloitettu.

Hopeareunusta kai on pakko etsiä tästäkin.

Masennus hetkellisenä tunteena auttaa ymmärtämään toisia, jotka kokevat niin pitkiä aikoja kerrallaan. Muistaa, ettei toisia auta, vaikka mitä typeriä vinkkejään jakaisi, sillä masennus on puhtaasti fiiliskysymys. Ainakin minulle.

Rohkaisevaa on, että joitakin loogisuutta olen huomaavinani. Että ne ovat nämä muutamat viime päivien lykkääntymiset ja pienet epäonnistumiset, jotka tämän aiheuttivat yhdessä univelan kanssa.

Omilla toimillani voin jonkin verran vaikuttaa.

Ehkä masentunut olo tosiaankin johtui vajaista yöunista ja sen seurauksena vedetyistä kahviövereistä, liian vähäisestä aamupalastakin. Ja väsymyksen aiheuttamasta herkästä mielentilasta, jossa tökerön tuntuinen asiakas puhelimessa saa mielen matalaksi pitkäksi aikaa. Ehkä huonoa oloani lisäsi muutamasta aamutoimesta lipsahtaminen, jotka olivat tähän asti rullanneet hyvin monta päivää.

Vaikka negatiivisiin tunteisiin liittyy kauhun hetkiä ja epävarmuutta (mitä, jos tämä tunne tulee uudelleen juuri sinä ensi kuun täysimpänä työpäivänä tai juuri jonkin merkittävän keikan alla), minä tiedän tämän olevan ohimenevää.

Niin kuin tänäänkin. Vahvin piikki kestää joitakin tunteja, sen perusteella ei voi leimata koko elämäänsä, ei edes viikkoa tai päivää.

Kaiken järjen mukaan minusta ei siis enää huomenna tähän samaan aikaan tunnu tältä samalta. Ehkä ahdistaa ja stressaa, mutta tuskin sentään masentaa!

Tunteitaan kannattaisi seurata samaan tapaan kuin moni seuraa käveltyjä kilometrejä ja kulutustaan. Asiat eivät välttämättä olekaan niin huonosti kuin kuvittelemme. Ehkä ei olekaan "kaikki masentavaa ja menee pieleen", vaan yhtenä päivänä yhdellä viikolla tunnin ajan sellainen tunne.

Monesti vahva negatiivinen tunne kestää vain minuutteja. Sen jälkeen elämä jatkuu.

Pyöritän näitä listasysteemejäni, en päästä asioita valumaan seulasta läpi. Katson tehtävänhallintaan liittyviä videoita, vaikka se lykkäämistä ja asioiden välttelyä samalla onkin. Kikkoja riittää, ja niitä testailen. Jonain päivänä minä vielä voin luottaa asioiden rullaamiseen omalla painollaan.

Plussia siis tähänkin postaukseen:
+ Huonot fiilikseni useimmiten menevät ohi. (Jos eivät mene, niin moniin akuutteihin tilanteisiin minun on mahdollista saada luotettava sijainenkin, ammattitaitoinen siskoni nimittäin. Ei töiden tarvitse jäädä rästiin ja minun harteilleni, joku toinenkin voi ne tehdä tarvittaessa.)
+ Oma pieni joka-aamuinen liikuntarutiinini toimii toistaiseksi. Mikä tahansa muukin rutiini on siis mahdollista rakentaa! Tehtävä-, ideankaappaus- ja muiden listojeni toimintaan voi ehkä jo parin vuoden sisällä alkaa luottaa!

Valoa synkkeneviin ajatuksiini

Mikään ei ole niin hyvää lääkettä murheisiin kuin pieni vertaileva tutkailu.

Otetaanpa katse noin vuoden taa.

Viime elokuussa ostimme tämän mökkerön. Muuttokuormia ajettiin syksyllä 2016 useita.
+ Aikaa, rahaa ja voimia säästyy tänä syksynä muuttokuormilta. Suorastaan kokonaisia työpäiviä.

Yliopiston alku takkuili siksikin, että olin päättänyt panostaa kotioloihin ja haeskelin avokin kanssa käytettynä ostettuja huonekaluja milloin mistäkin. Nyt on remonttikin, ei tänne keskelle tarvita enempää kamaa.
+ Aikaa, rahaa ja voimia säästyy huonekalujen hankinnastakin.
+ Uskon pystyväni panostamaan yhteisiin asioihin, onnistuinhan siinä edes vähän viime vuonnakin.

Viime elokuussa minulta taisi jäädä koko mökkireissu väliin.
+ Tänä vuonna kerkisin jopa mökille, ja siellä jopa opiskelin hieman!

Syy mökkireissun skippaamiseen viime vuonna oli kirjanpidon kanssa härvääminen. Nyt minulla on kirjanpitäjä.
+ Ei enää yliuppoutumista paperikasoihini!

Kirjanpitäjä ja yksi "apuneitonen" auttoivat minua selvittelemään kaikennäköisiä sotkujani kevään -17 aikana.
+ Ensi keväällekin aikaa on säästynyt, kun viime kevääseen vertaa.

Vuosi sitten en ollut elo-syyskuun taitteessa edes Suomessa.
+ Tänä syksynä olen Suomessa lukuvuoden alkaessa, joten teoriassa on mahdollista saada opetukset ja omat opinnotkin alkamaan normaalisti!

Viime elokuussa tehtävälistani eivät toimineet eikä minulla jostain syystä ollut kunnollista kalenteriakaan kuukausiin.
+ Minulla on muistikirjoja tehtävänhallinnan avuksi, ja olen jopa onnistunut seuraamaan liikuntasuorituksiani, lounasaikojani, kulutustani yms. jonin verran. Kalenterikin on (kunhan löydän sen, viidettä päivää hukassa). Lisäksi minulla on elämäni ensimmäinen kunnollinen budjetti taulukko-ohjelmassa, ja olen pysynyt hommassa kiinni kolme kuukautta!

Viime syksynä edelleen lupailin katteettomia lupauksia. Olen ymmärtänyt ja oppinut, miten ensiarvoisen tärkeää on vältellä mitään lupailuja, vaikka kuinka pitäisin 100% varmana niiden toteutumista.
+ Tänä syksynä arvelen, että selviän henkisesti helpommalla monista työtehtävistä.

Viime syksynä olin monennäköisten ongelmien kanssa melko yksin.
+ Tänä syksynä tuntisuunnittelussa auttaa samalla alalla oleva siskoni. Palkkiota vastaan, tietysti. Yleistä asioiden sujumista avittaa "apuneitonen". Naapuriapu pelaa, koulujuttuihin olen löytänyt keneltä kysyä yms. Opintotoimistoonkin on vihdoin viimein kontaktit suht koht kunnossa.

Paikkakunnan vaihtuessa on aina vaikea hoitaa autoon liittyviä asioita.
+ Lähiseudulta on löytynyt pari eri korjaamoa joihin uskallan soittaa ja katsastusasema jolla käydä.

Syksyllä -16 rahaa paloi kalliisiin matkalippuihin. Opiskelijakortin sain vasta tammikuussa, ja siihen tarran.
+ Haastetta opiskelijahintojen saamisessa on puolet vähemmän, tarvitsen vain tarran. Vanhakin käynee vielä näin lukuvuoden aluksi.

Päättäminen oli vaikeaa, matkalippujen osto yms., kun pidemmät reissut kyseessä.
+ Teen edelleen kauemmas työreissuja, mutta nyt on jo tarjouksesta ostettu sarjalippu, jolla pääsen muutaman kuukauden harvat reissut turhia miettimättä. Tarkoitan, että ainakin kulkuväline on nyt valittuna, yksi päätettävä asia vähemmän siis...

Hyvin paljon uutta tapahtui kerralla syksyllä -16.
+ Moni alku toistuu. Yliopisto, soitto-oppilaat ja muut systeemit vain ovat tällä kertaa tutumpia. Myös naapurit.

+ Kaikenkaikkiaan luulisi härväystä ja ajan ja rahan tuhlausta olevan vähemmän, työ-, opiskelu- ja kotipäiviä enemmän. Toivon kovasti parempaa tasapainoa elämän osa-alueiden välille, ja siihen pyrin parhaan taitoni mukaan, meni syteen tai saveen.

Jatkanpa listaa joskus toiste. Nyt alkaa viimein väsyttää, jospa uni viimein tulisi.

Rahahuolia

Olin kahden vaiheilla nukkuako vai kirjoittaa. Valitsin kirjoittamisen.

Olen ollut aina säästäväinen ja mielestäni pääosin järkevä rahankäytössäni. Nyt on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa jonkinlaista talouden korjausliikettä tarvitaan.

Tilanteen taustalla on
- Tulojeni putoaminen kolmasosaan kesän ajaksi. Suunnitelmissa oli järjestää ties mitä kesäkursseja, mutta enhän järjestänyt.
- Uudet kulut kuten kirjanpitäjä ja asuntolaina, kiinteistövero ym.
- Viime vuonna maksoin jo alkuvuodesta kaikki eläkemaksut ja puhelinlaskutkin loppuvuodeksi yhdellä kertaa säästettyäni niihin edellisen vuoden lopussa. Siinä pääsi vähän unohtumaan, että tavallisesti tilillä pitää pitää puskuria kuukausittaisia laskuja varten...
- Liika rahankäyttö tammi-helmikuussa heijastuu vielä tännekin.
- Epämääräiset pelot joihinkin raha-asioihin liittyen, esim. ilmeiseti joudun palauttamaan opintotukia 4 kk:lta. Kun vaan tietäisi, jatkaisevatko maksun näin syksyltä vai tuleeko palautus ajankohtaiseksi myöhemmin.
- Remontoinnin tarve. Harvinaisen epäonnistunut olo kyllä, jos ei saada mitään koko kesänä aikaan, ja vieläpä siksi että rahaa ei ole, vaikka ihan hyvin olisi voinut olla!

Käyttämäni ja suunnittelemani taktiikat:

1) Armoton pihistely. Haaveilemiani koulutarvikkeita en hanki, koska en tarvitse oikeasti. Mitään muitakaan tarvikkeita en nyt voi ostaa. Kuukausia olen kuolannut yksien piirustustussien perään, mutta on vaan kerta toisensa jälkeen hillittävä. Nyt olisi vielä -20% alekin niihin, ja toisessa nettikaupassa toisiin kyniin -15 %! Ei auta, vaikka kuinka selittelen, että niitä piirustuksia voisi sitten myydäkin, ja ties mikä joulukorttimaakari minusta voisi vielä kehkeytyä.

2) Opintolaina. Paloi jo kaikennäköisiin laskuihin, koko syyslukukauden satsi.

3) Vakuutusten maksuerien lisääminen, ettei tarvitsisi nyt yhdessä kuussa maksaa kaikkia vakuutuksia kerralla niin kuin olen ennen tehnyt. Lisäksi päällekkäisyyksien poistaminen ja mahdollinen kilpailutus. Käyttämättömänä seisovan kakkosauton vakuutuksen lopetus. (Ei vaan mitenkään etene tämä! Sovittuna soittoaikana eivät soita, muina aikoina taas minä en vastaa...)

4) Jaksaa jaksaa -meininki. Keikkoja tehdään, opetuksista pidetään kiinni. Opintoja sen verran, että voisi luottaa opintotuen juoksevan ainakin keväällä taas.

5) Opiskelija-asuntoasian selvittely. Jos saisin opintoluolan ja siihen tuet, voisin hyödyntää tilaa myös työasioissa. Loppujen lopuksi voisi tehdä rahatilanteelle hyvää, vaikka ensivaikutelmana kuulostaa menoerältä. Vähemmän bensakuluja ja bussikuluja kuiteniin, jos on missä yöpyä yliopiston lähellä.

6) Vähemmän epämääräistä ilmaista muiden auttelua. Sorrun tähän niin usein! Vie voimia työltä, ja väsyneenä rahaakin on vaikea muistaa käyttää hyvin.

7) Ilmaiset ja puoli-ilmaiset ruoat kuten marjat ja sienet metsästä ja puutarhasta, oman puutarhan muut antimet. Kaurapuurot ym.

8) Lupausten hillitseminen. Ei enää mitään yrityksen hankintoja lupaamalla kenellekään yhtään mitään! Olen nyt joutunut kohtaamaan tilanteita, joissa olen kevättalvella luvannut, että syksyn sesonkiin hankkisin sitä ja tätä, kun varmaan silloin olisi rahaa. Niin vissiin... No, toisaalta aivan lukkoon ei onneksi mitään oltu lyöty! Ahdistavaa, miten sitä aina lipsuukin... Myös siskon palkkaaminen oli lupaus, eipä se paljoa töitä kerinnyt tekemään, mutta hyödyllistä kyllä se mitä teki.

9) Myynti. Teoriassa saattaisin saada myytyä yritykseni kalustoa muutamalla tuhannella eurolla, mutta oikeasti en raskisi luopua kyllä yhtään mistään. Liian rankan tuntuinen päätös, mitä myisin, enkä koe aikaa olevan kaupantekoon.

10) Pienet lisätienestit. Ikkunanpesua tutuilla jne.

11) Mainostus, en ole täällä paikkakunnalla mainostanut opetuspalvelujani, koska olen ollut epävarma omasta jaksamisestani. Siis että mahtuuko enempää oppilaita, kun on koti ja opinnotkin elämässä. Toisaalta lisätienestit avokillekin olisivat tervetulleita, hänen toimintansa mainostamista olisi syytä taas harkita. On se aika, kun ihmiset valitsevat harrastuksiaan syksyksi ja koko vuodeksi, joten tilanne olisi otollinen. (Toisaalta on aina vaarallista sitoutua uusiin juttuihin, ylityöllistämisellä olen ennenkin saanut omassa elämässäni paljon tuhoa aikaan.)

12) Varmistelu. Otettava yhteyttä kaikkiin paikkoihin, joiden kanssa keväällä oli puhe, että opettaisin heillä kursseja. Kyseltävä kouluilta, voiko heidän tilojaan käyttää, ym.

13) Mahdolliset rahalliset tuet yhteiskunnalta keskittymishäiriön aiheuttamiin kuluihin. (Ei ole vaan ollut pokkaa hakea tähän mennessä mitään sellaista, vaikka oikeus olisi saada selvitys, mihin kuluihin mitään voi saada.)

14) Karhuaminen. Kaikki asiakkaat eivät muista maksaa ajallaan, sinänsä ei haittaisi, jos vaan itse muistaisin karhuta heti.

15) Odottaminen. Säännöllistä tuloa minulla on, tilanne tasapainottunee kunhan aika vain kuluu. Näin väittää ainakin budjettini taulukko-ohjelmassa.

Epätoivo meinaa kyllä iskeä. Rahatilanteen epäselvyys kieltämättä aika paljon laskee fiilistä kotona juuri nyt. Ei auta, eteenpäin on mentävä. Positiivisiakin puolia on, pitäisi vaan muistaa ne useammin. Kulutusluottoa ei ole eikä mitään sellaista. Luottokortti tietysti polttelisi, mutta annoin sen onneksi avokin huomaan tuossa jokin aika sitten... Pitäisi pistää kahtia koko kapistus, ennen en sitä mihinkään tarvinnut ja nyt, kun houkuttaisi, ovat kortin korot pilvissä.

Hyvää alkuviikkoa kaikillen, koitetaan pysyä pinnalla!

Färsaari-villapaita

Käsityökuulumisia!

Alkukesästä sain valmiiksi villapaidan, jonka malli muistuttaa eräästä rikossarjasta tuttua ns. Sarah Lund -villapaitaa.

Valmis villapaita pihanurmella. Väri on tässä kuvassa todellisuutta vaaleampi. Kuva on otettu ex tempore kesken muiden hommien, siitä työhanskat...

Mallin matkin vuosi sitten Färsaarilta ostamastani valkoisesta villapaidasta. Se paita puolestaan taisi olla kopio alkuperäisestä TV:stä tutusta villapaidasta, muotitalon valmistamasta. No, ainakin kuvio on perinteinen... Ostaessani en tiennyt, miksi kaikilla paikallisilla oli päällään tällainen, luulin vain perinteiseksi. Pikkuveljeni tiesi kertoa, että on oikein kunnon muotipaita tämä. Suurimmat erot on, että muotipaidan hihoissa olisi vielä neljännetkin kuvioraidat, ja silmukat löysempiä.

Kauluksen tein avarammaksi kuin alkuperäisessä mallissa. Hihat ja helma ovat lyhyemmät kuin aioin. Raglan-hihojen saumat ovat käytössä venyneet, silmukat näyttävät tosi löysiltä nykyään.

Hihansuut ovat joustinneuletta. En pidä tuollaisesta löysästä lookista (ohut lanka, paksut puikot), mutta kelvatkoon, turhantarkkuuden ajat ovat vissiinkin takana päin. Färsaarelaisten paidat olivat kuvioiltaan löysempiä, todella isoilla puikoilla tehtyjä lankaan verrattuna.

No, saanpa löysillä kohdilla paitaan edes vähän aitoa muotipaitahenkeä. Muuten muotipaidat kyllä olivat tiukkoja, lankaa ei tosiaan oltu törsätty...

Löytyihän meiltä peilikin, nimittäin pihasaunan pukuhuoneesta! Sen avulla harjoittelin selfie-taitoja. Tästä on hyvä nousta.

Färsaarelaisesta mallista huolimatta näytän ilmeisesti kuitenkin enemmän irlantilaiselta, mitä vaikutelmaa tämä paita ei kuulemma ainakaan vähennä. No, näissä kuvissa ei paljoa tukkaa näy, saati sen punaista väriä.

Lanka on suomalaista lähituottajan lankaa. Ostin sitä entisen kotikaupungin torilta ja tuottajan nimi on muistissa jossain hyvässä tallessa. Enpä muista nyt yhtään edes, oliko tämä peräti vain 2-säikeistä lankaa, paitakaan kun ei nyt ole tässä... no, ohutta kuitenkin.

Lanka, toisin kuin alkuperäisessä vaaleassa paidassa, on pehmeää eikä kutita, vaikka on täyttä villaa. Yllä olevissa kuvissa alla on vain hellepaita, ihan hyvin pystyy hihattoman topin päällä pitämään.

Värjäämätöntäkin lanka on, villa on siis vaaleanruskeasta lampaasta ja toinen vyyhti tummanruskean lampaan villaa.

Lankoja kului arviolta 15-20 € arvosta, työtunteja taas lukemattomia. Ei näitä hullukaan myyntiin tehtaile. Vaikka paidan valmistuttua kyllä mietin, koittasko vaikka 150-250 €:lla myydä jollekin tutulle. Hulluja haaveita, torppasin ne heti.

On muuten ensimmäinen villapaita, jonka saan täysin valmiiksi asti yhdeksään vuoteen! Hyvä, minä! Tämä oli myös nopea, taisi valmistua puoleen vuoteen eli vain muutaman kuukauden tauko aloituksen ja loppukirin välillä.

Loppuun vielä kuva talostamme, ältä päivältä sekin. Vuorokausi kyllä jo vaihtui, mutta kuitenkin...

Tällaisessa mökkerössä sitä asustellaan!

P.S. Jos haluat lukea pelkkiä käsityöjuttuja, lue vain käsityö-tunnisteella merkatut jutut. Voi kylläkin olla, että niitä tulee aika harvakseltaan...

Olen muutakin kuin työni

"Onko sieltä löytynyt töitä?" kysyy moni, kun tulee puhe muutosta.

Jaksaa hämmästyttää. Enhän minä itse ole koko vuoden aikana murehtinut puolta sekuntia, löytyykö täältä töitä! Tietysti löytyy, koko ajan joudun niitä pakenemaan. Sekin työ, josta minua syksyllä onniteltiin, peruuntui onneksi. Opettajaa tarvitsevia oppilaita löytyy joka nurkalta, parasta olla mainostamatta ettei liian moni huomaa... Eitä on niin hankala sanoa, on niin vaikea tietää milloin oma raja tulee vastaan.

Sitä olen tietysti miettinyt, pitäisikö ottaa enemmän oppilaita ja sijaisuuksia, mutta en kyllä ymmärrä miten niitä voisi olla löytämättä.

Onko tässä nyt joku herätyksen paikka? Olenko jotenkin vastuuton, kun en murehdi työtä?

Väittäisin, että kyse on muusta.

Ensinnäkin kaluston vuokraus rullaa sen verran mukavasti, että minun ei todellakaan tarvitse murehtia. Ilman työtä pärjää, vähäkin työ pitää nykyisen elintason yllä. Olen turvannut selustani, mikä sen vastuullisempaa. Tällä hetkellä tämä pieni sijoitustoimintani tuo käteen keskimäärin 875 € kuussa, sesonkina enemmän ja muulloin vähemmän. Relevantimpaa olisikin kysyä, olenko pysynyt työkykyisenä ja jaksanut pyörittää vuokrausta.

Toisekseen opetan edelleen myös paikkakunnalla, josta muutin pois. Satoja kilometrejä sinne saa matkustaa, mutta bussiliput on halpoja ja käyn vain päivän pari joka toinen viikko. Koska huvittaa. Kukaan ei pakottanut. Kalkkiutunutta, kaavoihin kangistunutta ajattelua, että työn ja asuinpaikan tarvitsisi aina olla sidoksissa toisiinsa.

Kolmanneksi olen opiskelija. Jos verotettavat tulot (entisen paikkakunnan opetukset + vuokraus + uudet opetukset) jää pieniksi, voi nostaa opintotukea. Jäähän ne, sillä ostan tuloilla lähinnä firmalle kalustoa eli rahasta menee iso osa yrityksen kuluihin eikä tule minulle palkkana, kun niin valitsen. Korkoa korolle...

Neljänneksi kokemukseni työstä on ollut, että tilanteen pelastajia tarvitaan aina. Työtehtäviäni on aikojen saatossa ollut olla kiireapulainen eräällä varastolla, äitiyslomasijainen opetushommissa, muu sijaisuus, opettaminen syrjäkylällä, minne ei muita opettajia saada suostuteltua. Minulla on auto, pääsee täältä vilkkaammilta seuduiltakin syrjäkylille, jos tarve vaatii.

Viidenneksi, kun minulta kysytään työstä, en osaa edes ajatella 5 pv/vko -työtä, koska muu elämäni hajoaa palasiksi, jos sellaista yritän. Työtä siis löytyy, koska olen tarpeen vaatiessa valmis vastaanottamaan muiden jämät, ne 2-3 pv/vko -työt lyhyttä päivää.

Kuudenneksi olen kauppamies. Enimmäkseen tosin sisälläni... Mulla on sokea usko, että keksin tuotteita ja saan niitä myytyä tarvittaessa. Saan 50 bisnesideaa päivässä, mutta olen päättänyt, etten toteuta niitä, keskityn nykyiseen työhöni toistaiseksi. Katsotaan, mitä käy kun on joulusesonki... jotenkin tuntuu, että joulutuotteita saattaisi tulla tehtyä ja myytyä... Ei kai työtä kannata kaipailla, jos voi tehdä huvikseen jotain ja sitten myydä sen.

Seitsemänneksi on sitten pienet menot ja koko tämä elintapa ja ajatusmaailma. En vain osaa mennä työ edellä! Ei minun kerta kaikkiaan tarvitse murehtia, kun varojen loppuessa voisin vain luopua jostakin ja hengähtää sen aikaa, että varoja taas on. Autosta voi luopua hetkeksi. Yliopistolta voi lintsata, jos ei ole varaa lippuihin. Yrityksensä voi pistää jäähylle, jolloin pääsee eläkemaksusta tms. Meidän tilanteessa täysin välttämättömiä kuluja on vain asuntolainan lyhennys ja minimaaliset ruokakulut, sekä hieman varalle lääkärikäyntejä tai vastaavia varten, ja ehkä sähkölasku, jos nyt sen haluaa laskea välttämättömyydeksi, mutta se nyt sitten onkin jo toinen tarina.

Ai niin, kahdeksanneksi, meinasi unohtua... Säästöt ne varmasti eniten mieltä rauhoittaakin. Voin aina myydä yritykseni kalustoa rahapulan iskiessä, ja sitä kalustoahan riittää isolla rahalla.

Kai on ihan hyvä, että on olemassa joku tavallinen standardi, jonka pohjalta ihmisten kanssa keskustella. Tuttaviltaan ehkä kuitenkin toivoisi, että tuntisivat minua edes vähän. Että enkö jo ole tehnyt selväksi, millaisen kuluerän aiheuttaisin yhteiskunnalle, jos polttaisin itseni piippuun normaaleissa töissä.

Tai ehkä tilanne onkin toisinpäin. Jos oppisin ajattelemaan työ edellä, voisin olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Voisin myös paremmin osoittaa kiinnostukseni toisia kohtaan, jos joskus tajuaisin kysyä töistä ja paremmin muistaisin, millainen on muiden tavanomainen tilanne ja ajattelutapa. Minulle vain ihmisissä itsessään, siis ihan muissa asioissa kuin työssä, on se olennainen, josta kysyn kun joskus harvoin nähdään.

Ehkä otan nämä jatkuvat työkysymykset muisti- ja itsehillintäharjoituksena. Ensi kerralla, kun kohtaan ihmisen ja innoissani mietin, mistä hauskasta nyt juttelemmekaan ja kuinka kivaa, jee, koitan muistaa hillitä hämmennykseni työkysymysten edessä, ehkä pettymyksenkin. Samalla voin opetella repliikkejä noihin tilanteisiin (ei nimittäin ole mitenkään yksinkertaista selittää mun työkuvioita), miten niistä pääsisi nopeammin muihin aiheisiin.

Työkysymysten jälkeen muuten yleensä tiedustellaan, missä mun avokki on. Ihan kuin se olisi joku vauva, jonka olen hetkeksi hylännyt viettääkseni villiä minä-päivää. Niin erikoista, etenkin kun se on yleensä tuo avokki, joka joutuu joka asiassa katsomaan minun hommien perään... Ei siinä mitään sinänsä, saahan toisen kuulumisista kysellä, mutta jotenkin on alkanut pistää korvaan tuo "missä **** on", aina sama muoto. Kai me sitten ollaan liikuttu niin paljon kaksistaan, ettei mua olla totuttu tapaamaan yksin tietyissä piireissä.

Niin että mites sulla, ootko löytänyt työtä sieltä, missä asut? Entä mihinkäs olet avokkisi jättänyt?

Typerää jääräpäisyyttä

Lueskelin blogiani. Tuntuu suorastaan typerältä, miten päädyn aina vannomaan ja lupailemaan itselleni sellaista, mitä en voi pitää. Mitä järkeä!

Uuvuttaa tämä yrittäminen. Elämästä puuttuu virtaus, luotto siihen että tämäkin roska joessani päätyisi joskus mereen asti.

Uomaan syntyy virta, kun joessa on vettä. Jokeen tulee vettä, kun sataa.

En voi vain päättää, että elämässäni olisi aina sade. En voi myöskään jääräpäisesti meloa eteenpäin ja leikkiä, että uomassa olisi vettä silloin, kun siinä ei ole.

Yrittäminen tuntuu yhtä järkevältä kuin töyrään reunalla seisoskely tyhjään uomaan syljeskellen. Että ihan vähän kun vielä tässä räin niin kyllä se siitä täyttyy ja päästään taas liikkeelle. Hyödylliseltä pitää koko ajan näyttää ja tehdä voitava, olkoonkin että se voitava on yhtä tyhjän kanssa.

Huoh.

Mikä tässä kaikessa nyt oikein mättää?! Kyllä minä tiedän, että vastaus on aivokemia, tai oikeastaan neurologia, mutta silti... Siis herranen aika, suoraan sanottuna minä olen erittäin fiksu ihminen, minun kuuluu osata selvittää tämä tekemättömien asioiden kaatopaikka elämästäni!!! Mutta ei, jos ei ole hyvä päivä niin mikään ei suju.

En voi vain päättää, että joka päivä olisin voimissani ja hajamielisyyteni yhtäkkiä katoaisi taivaan tuuliin. En voi vain päättää, että järjestelmällisesti elämäni loppuun asti tekisin tehtävälistastani aina vähintään kaksi asiaa, tai mitään muutakaan. Järjetöntä, että olen päättänyt jotain tuollaista vielä ihan viime aikoinakin. Ei sitä voi noin vain päättää! Mistä nuo tuulahdukset oikein tulevat, että voisi muka vain omalla päättäväisyydellään taikoa asiat toisiksi?

Mitä vielä voin tehdä? Tapetoida koko kodin kissankokoisilla ohjeteksteillä? Viimeksi tänään unohdin pestä aamulla hampaat, vaikka oli menoakin pankkiin asuntolainan tiimoilta.

Ehkä muiden kommenteista jotenkin hämmentyy. Noin vain budjetoit aikasi ja näin ja näin vain teet, niin kaikki sujuu. Mutta ei, enhän minä voi vetää 20 leukaakaan harjoittelematta. Jo yhden saaminen vaatisi pitkäjänteistä työtä. Opetellaan nyt siis rauhassa rutiineja ja tapoja, eikä hermostuta muiden saarnaamisesta itsekurista ja siitä sun tästä helposta kikasta. Taidot vaativat harjoittelua. Minä harjoittelen nyt tapoja, ja olen päässyt siinä jo hyvään alkuun.

En tiedä, onko tämä tapojen opettelukin vain typerää jääräpäisyyttä eikä lopulta johda mihinkään, mutta jotainhan ihmisen on voitava omaksi hyväkseen tehdä. Tai ainakin kuvitella, että olisi jotain vaikutusta elämänsä kulkuun.

Sähkölaskun ihmettelyä

Sähkölasku kolahti laatikkoon ja avasin sen heti käsiini saatuani. Taulukko-ohjelman laskemassa budjetissani on ollut arvauksia, sähkölaskun suuruus esimerkiksi.

Laskusta saatiinkin pieni visa aikaan. Arvuuttelin avokilta, paljonko kulutus on ollut, kolmelta kuukaudelta siis. Asutaan samaan mökkityyliin kuin edellisessäkin kämpässä, joten hän arveli edellisen omakotitalon lukemien pohjalta 600-800 kWh.

Vaan väärinpä meni! Huhti-kesäkuun kulutus oli 223,23 kWh, kulutuksen ja siirron hinta yhteensä 68 €. Budjetti-excel sai nyt tarkemman lukeman, jonka kirjoitin lokakuulle.

Tavallisiin asioihin menee sähköä niin kuin muillakin:

- Pienlaitteita on koko ajan seinässä. Netissä ollaan paljon, joten molempien läppärit ovat päällä usein. Ja seinässä, sillä kummassakaan ei ole akkua... Budjetissa kyllä lukee akkujen hankinta.
- Kännyköistä jaetaan nettiä läppäreille, joten jomman kumman kännykkä on melkein aina latauksessa. Jos ei jaeta nettiä, niin ollaan kännykällä netissä.
- Jääkaappi löytyy, pieni pakastin samassa laitteessa.
- Pakastin löytyy. Korkeaa mallia, jossa on ovi.
- Sähköhellaa ja -uunia käytetään, ainakin näin kevät- ja kesäkausina. Hella on kylläkin vanha. Kaiken kukkuraksi se on ihan vaan töpselillä pistorasiassa eli ei sillä ihan mitä tahansa kokkauksia saa paistettua...
- Avokin sähkökitaran vahvistin on välillä päällä.
- Pöytäkone on välillä päällä.
- Avokin porat ynnä muut työkalut surisevat verstaalla toisinaan.
- Auto on talvisin lämmityksessä, mikä ei tietyti tässä kevätkesän laskussa näy.
- Joskus, kun ollaan poissa kotoa, saatetaan laittaa yksi patteri päälle, sekin talvisin.

Millä "hinnalla" tuo säästö sitten tulee?

- Arkkupakastinta ei enää ole, mahtuu vain yksi pakastimellinen marjoja talven varalle.
- Vedenkeitin jäi edelliseen kotiin.
- Mikroaaltouunia ei ole ollut vuosiin.
- Pyykkikonetta ei ole toistaiseksi ollut, sen sijaan ollaan vietetty aurinkoisina päivinä letkeää parisuhdeaikaa pyykkipadan ääressä nuotiolla. Nykyään mun lemppari kotihommista!
- Puusauna. Puuhella, leivinuuni. Jonkin verran polttopuiden tekemistä siis. Onneksi tonttia on 1,3 ha, ja jostain naapureilta saa aina välillä edullista pintalautaa tms., toisten roskat on toisten aarteita. Remontoidaan tänä kesänä, jotta nurkat ja lattia eivät vuotaisi ihan niin pahasti, ja pääsisi vähemmällä lämmityksellä.
- Tiskikone puuttuu, meinasin unohtaa mainita... Käsitiskiä vuodesta 2006 niin eipä tuita muistanut edes ajatella!

Jaa-a, enpä tiedä selittääkö yksi pakastin, yksi vedenkeitin ja pyykkikoneen puute eroa edellisen asunnon kulutukseen. Mitään muuta ei vaan selitykseksi keksitty. Eikä meillä kovin paljon pyykkiä koskaan ole syntynyt kahden hengen taloudessa, niin että sillä tilannetta selittäisi.

Niin, listasta unohtui vielä valaistus. Entisessä talossa tuli useammin käytettyä pihavaloa, mutta muuten en valaistuksestakaan keksi paljoa eroa. Nykyisessä kodissa on lähinnä loisteputkilamppuja (valitettavasti), entisessä kodissa oli toisenlaisiakin.

Tässäkin asiassa todettava, ettei säästöä varta vasten kannata lähteä toteuttamaan. Mutta mikäs siinä, että säästö tulee harrastusten ja arvojensa mukaisen elämisen sivutuotteena.

Ja kyllä, meillä on usein tiskivuori ja pyykkivuori, pula puhtaista vaatteista haittasi viime talvena välillä jopa yliopistolle menoa. Kenenkään on turha ilkkua, sillä ei me tässä mitään kenellekään yritetä todistaa. Mikään ei estä muuttamasta elintapaansa myöhemmin. Antakaa lasten leikkiä! ;)

Vakuutuskorvauksia!

Eilen haaveilin vakuutuskorvauksista. Puhelu tuli vasta tänään, mutta homma eteni sutjakkaasti. Asiakaspalvelija linjan toisessa päässä kertoi, ettei ole mitään ongelmaa saada korvauksia takautuvasti vuoden ajalta! Pari pankkipäivää vain, ja tililläni on 790 €. Huippu juttu! Kunhan löydän kuitit lopuiltakin parilta kuukaudelta, tulee loputkin. Sen ku  käyn nettipalveluun nakuttelemassa. (Edit.: Vakuutuksessa on kyllä 10 % omavastuu, huomasin juuri papereista, mutta eipä tullut esille puhelimessa. Edit.2: Ilmeisesti vakuutusmaksuihin tulee 5 % korotus tästä hyvästä. Noh, katsotaan...)

Hyvältähän tuntuu saada rahat näin jälkikäteen. Kuin saisi rahaa ilmaiseksi, jonkin yllättävän stipendin tai palkankorotuksen. Mieltä jopa lämmittää enemmän tuo könttäsumma kuin se tieto, että jatkossa voin käyttää lääkkeitä tarvittaessa ilman, että se on rahasta kiinni. Huojentava tieto, ja hyvin tärkeä, taloudellisesti tärkeämpi kuin takautuvasti saatu raha. Kiinnittää vain huomion, kuinka jännästi ihmismieli toimii. Veronpalautukset ja muut "yllätykset" ilahduttavat vahvemmalla tunteella kuin jos olisi alun alkaen mennyt kaikki nappiin, ollut siis raha omassa käytössä ja tuottamassa.

Kuinka ollakaan, sain myös Teostoon liityttyä. Jatkuu se fiilis, että asiat voivat kääntyä parempaan päin. Vaikka olenkin nyt flunssassa, ja näitä pieniä arjen vastoinkäymisiä ja isoja ajan- ja elämänhallinnan ongelmiakin edelleen on

Tänään puhuin työ-, raha- ja sijoitusjutuista toisen siskoni kanssa. Koitin suositella rahan kasvattamista korkoa korolle -menetelmällä, mutta vielä en tainnut saada häntä vakuuttuneeksi. Mullahan korkoa korolle tulee kaluston vuokrauksen ansiosta, hyvin on toiminut tähän asti. Mitä nyt tulee välillä näitä suu säkkiä myöhen -hetkiä, kun ostan enemmän kalustoa tai eri aikaan vuodesta kuin piti... Meikäläisen talous on vähän keikkuillut sinne tänne alkuvuoden hankintasuman vuoksi. No, jospa ensi vuonna sitten viisaammin hankinnat pitkin vuotta eikä yhdellä kertaa...

Mukavaa viikonloppua! :)

Haaveilua vakuutuskorvauksista

Vakuutusyhtiöstä soitetaan mulle tänään. Toivon kovasti, että suostuisivat korvaamaan keskittymislääkkeet. Harva asia lämmittäisi mieltä näin heinäkuun palkkasuvannossa yhtä paljon kuin tonnia hipova takautuvasti saatu korvaus.

Huipuista huipuinta olisi, jos apulaisen palkkioitakin voisi saada vakuutukseen. Mutta se ei ole ollut lääkärin määräämää apua, joten tuskin.

Tulevaisuuttakin olisi helpompi suunnitella, kun tietäisi pitääkö budjetoida lääkkeeseen vai voiko rahan laittaa muuhun. Aika iso kuukausittainen erä tuo 150 € kuitenkin, vai oliko peräti kalliimpikin. En muista, kun edellisen erän ostamisesta on jo aikaa. Kaikenlaisista lisäravinteistakin tulee kustannuksia, saisinpa niistäkin jonain päivänä korvauksia. Kuukausitasolla keskittymishommiin menee satasia.

Ja jos saisin vakuutuskorvauksia, tuntuisi, että on jotain järkeä ollut maksaa vakuutuksia kaikki nämä vuodet. Nyt lähinnää **tuttaa kaikki se raha, mitä olen yhtiölle syytänyt.

Kela muuten korvaisi käyttämäni lääkkeen, jos olisin saanut diagnoosin lapsena, ja jos kyseinen lääke olisi todettu minulle sopivaksi ennen tiettyä ikää. Laki siis turvaa, että sopivaa hoitoa voidaan jatkaa, vaikka lapsi aikuistuu. Minusta kyseessä on selvä ikäsyrjintä. Laki ei tue hoitoa, jos on sinnitellyt ongelmiensa kanssa itsekseen aikuisikään asti. Erittäin epäreilua! Ihan kuin olisi minun vikani, ihan kuin minulla olisi alaikäisenä kuulunut olla lääkärin osaaminen. Valitin tietysti Kelan päätöksestä, eipä hyödyttänyt.

Mun pitäis lisäks saada aikaiseksi kirjoittaa vammaistukihakemus. Tuntuu vaan niin kierolta. Vammainen, minäkö? Ehkä en lain silmissä, en tiedä, mutta vammaistuki on sen tuen nimi, jota voi saada vaivasta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi, valmennusten ym., jos tuuri käy. Jos sitä saisin, voisin pystyä maksamaan avusta, voisin oppia parempaa arjenhallintaa ammattilaisen opastuksessa.

Pieni iloinen yllätys oli Gramexilta tullut kirje. Reilu 14 € korvauksia kokoonpanojeni levyttämän musiikin käytöstä eri yhteyksissä. Eipä tässä vielä mitään superjulkkiksia olla... En edes muista, miten nuo korvauksen koostuvat, montako senttiä per soittokerta, jos kappale soi radiossa tai joku muu esittää sitä lavalla. Gramex maksaa siis korvauksia muusikoille, jotka levyllä soittavat, Teosto maksaa levyn säveltäjille, sovittajille ja tuottajille. Teostoon mun pitäis liittyä, jäänyt rästiin jostain syystä.

Sellaista. Kaikenlaiseen muuhun mun budjetti sanoo että rahaa tarvittais, mutta ehkä se ois Teoston jäsenmaksu sitten seuraavaks.

Malja hyppynarulle ja auttajille

Mun mielikuvissa rutiinit osaava ihminen on superyksilö, joka pystyisi halutessaan mihin vaan. Kun osaa tehdä yhden asian kertaalleen joka päivä, saa siihen liitettyä toisen jne. Niin voi alkaa kerätä pennejä säästöjensä suurentamiseksi, siivota tai tiskata yksittäisiä asioita tavara- ja tiskivuortensa selättämiseksi, opetella tavan harjoitella edes puoli minuuttia päivässä ja siten sinnikkäästi oppia vaikka mitä taitoja elämässään.

Niinpä olen yrittänyt saada elämääni edes yhden rutiinin, jonka olisin siihen ihan itse keksinyt. Toisekseen haluan oppia sinnikkyyttä: kun homma kaatuu johonkin, aloitan uudelleen!

Tämä kirjoitus kumpuaa siitä ilosta, mitä mun hyppelyrutiini mulle tuottaa. Kerään hyppyjä kuin toiset säästöjään, kohta on täynnä jo kolme tuhatta! Edes viime viikkoinen Saanalle kiipeäminen ei kaatanut rutiinia. Seuraavana päivänä nimittäin erehdyin hyppimään kiipeilyn väsyttämillä lihaksilla kylmiltään, vaurioitin jotenkin lihakseni niin että onnuin ja lyllersin monta päivää. Mutta niin vaan aloitin uudelleen!

Vihdoin tuntuu, että ihan oikeasti minulla on toivoa.

Toinen onnistumisentunne liittyy avunpyyntöihin. Pari vuotta roikkunut kirjeen kirjoittaminen tuttavalle, eläkeikäiselle amerikkalaiselle, hoitui viimein kortin lähettämisellä Kilpisjärveltä. Siskoni sanelivat melkein koko kortin, ja se oli oikeastaan meidän koko reissuporukalta, mutta minun nimeni oli siinä ensimmäisenä, ja minä sen kirjoitin. Toisekseen olen palkannut siskoni osa-aikaiseksi kesätyöntekijäksi. Tässä rahatilanteessa se ei ehkä ollut ihan fiksuinta, mutta kuitenkin tärkeää hommien hoitumisen kannalta. Yksin kun en ole saanut aikaiseksi skannausiltaa, niin siisteyttä ja paperittomuutta lähestyn sitten toisen ihmisen avustuksella paikassa, jossa vieläpä on suoraan sähköpostiin skannaava skanneri. Mukava olo, kun tietää että huomenna on työpäivä, joka pysynee raameissaan, ja jonka aikana todella taitaa tapahtua asiat, joita on ollut rästissä! Sanelumenetelmällä työblogiin kauan rästissä ollut arvostelupostaus, runsaasti vastaamattomiin viesteihin vastailuja jne.

Onhan minulla jo ollut yhteistyötä täällä blogissakin mainitun patistelija-apurini kanssa, mutta jotenkin tämä on nyt on eri asia kuitenkin. Siskoni lähestyminen juurikin näihin sanelu- ym. asioihin on hieman toinen, tyylimme ovat lähempänä toisiaan. En malta odottaa! Olen jopa innoissani suunnittelemassa hänelle omaa tehtäväkirjaa töiden seuraamiseen, bullet journal -tyyppistä. Lupaan raportoida, kuinka kävi!

P.S. Pahoittelut hankalasta kielenkäytöstä, tuntuu kuin viranomaisten kapulakieltä lukis. Mulle on aika vaikeaa olla selkeä. Täsmällinen oikea ilmaisu ei useinkaan ole se ensimmäinen mieleen tuleva juttu edes silloin, kun yritän selittää yksinkertaista asiaa. En tähän illan päälle enää jaksa käydä koko teistiä läpi sillä mielellä että suoristais sieltä kiemurat. Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti ja ymmärsitkin jotain!

ADHD sittenkään? No tietysti on!

Näitä keskittymishommia mielessä pyöritellessä toistuu mulla usein sama ajatus:

Entä jos kaikki onkin vain yhtä suurta erehdystä? Mitä jos testeissä kävi virhe? Jospa kaikki epäilijät ovat sittenkin oikeassa eikä minua sittenkään vaivaisi keskittymishäiriö?

ADHD-oireiden kaltaisia oireita voivat käsittääkseni aiheuttaa kilpirauhasvaivat, diabetes, univelka, masennus, alkoholinkäyttö, liika sokeri. Ties vaikka mitä syitä voi löytyä.

Useimmat pahimmista ns. isoista ADHD-sattumuksista (häsläys niin että tulee jokin pieni vamma, unohdukset, harkitsemattomat sanomiset) ovat minulle sattuneet kiireessä, väsyneenä tai verensokerin ollessa alhaalla.

Epäilyksen hetkellä muistan yleensä joitakin asioita näistä kuudesta:

1) Tutkimukset tehnyt neuropsykologi oli varma asiastaan ja sanoi minun olevan päivänselvä tapaus. Ei mitään reunaehtoja, ei lisämääreitä, ei jossitteluja. Nähnyt paljon ihmisiä, tietää mistä puhuu.

2) Herkkyydet kuuluvat tähän hommaan. Mitä sitten, jos yhden tunnin univaje yhdeltä yöltä sotkee koko elämisen, ei se nyt ole normaalia.

3) Ideoiden pulppuaminen on "meikäläisillä" kontrolloimatonta. Näkökulmia tulee toisensa perään, ja jo kertaalleen selvitetyt asiat tulee kyseenalaistettua aina uudelleen ja uudelleen. Tämä taas näyttäytyy ulospäin murehtimisena ja ylianalysointina. Kun ei se muistikaan toimi niin hyvin, että heti muistaisi perustelleensa tämän asian itselleen jo. Kolmesti. Kymmenesti.

4) Ne muut oireet. Että siellä päässä ei koskaan ole hiljaista univelattomana hyvinravittuna täydellisena päivänäkään. Että juna-asemalla on niitä muita univelkaisia, monella varmasti ADHD, ja silti minä, joka mukamas olen enemmän ADD- kuin hyperpiirteinen, olen ainoa, joka kävelee ajatuksissaan laituria ees taas ympyrää tai hytkyy paikallaan! (No, mahdollisuus näplätä älypuhelinta ajaa ehkä nyky-hypereillä muun hytkyilyn yli.) Enkä voi kieltää ettenkö olis ihan kauhea herkkis ja etenkin ennen mulla oli tapana ylireagoida helposti.

5) Geenit. Kuinka monella "normaalilla" on isoäiti, joka puhui niin paljon, että asia jatkui uloshengityksen jälkeen sisäänhengityksellä, ja oli aina myöhässä vaalitilaisuuksistaan eikä varmaankaan siksi päässyt eduskuntaan. Puhumattakaan toisen puolen suvusta, joka on täynnään temperamenttisia, herkkiä ja/tai taiteellisia setiä/tätejä/serkkuja, joilla tunteet kuumenee herkästi, keskustelu yltyy kovaääniseksi ja kärkkääksi alta aikayksikön ja kaikesta innostutaan nollasta sataan kahdessa sekunnissa.

6) Älli. A) Että kyllähän tutkimusten mukaan mulla päättelykyvyt on tasoittaneet tilannetta. Väsyneenä ja kiireessä oireita ei välttämättä pahenna yksin se, että tiedostamattomat ajatukset ja koordinaatio ja huomiokyky toimivat huonommin. Silloin myös muut oireet näkyvät paremmin, kun järjenkäyttö on heikompaa, hitaampaa kuin mulla yleensä. Silloin en minäkään onnistu paikkaamaan ja peittelemään kovin paljoa.

B) Mun vaikeudet elämän- ja tehtävänhallinnassa ja työssäjaksamisessa ja koulunkäynnissä ei vaan selity millään muulla kuin ADHD:lla. Mun muistilla ja päättelytaidoilla kuuluisi pärjätä. Lukiotaso oli vielä helppoa, ja tuo humpuukiammattikorkeakoulu missä vähän piti jotakin käydä välillä soittelemassa. Viime vuonna tenttimistäni lukion fysiikoistakin sai kyllä yhden illan lukemisella kympit olikohan kolmestakin kurssista. Yliopistossa pitäisi olla paikalla, sen lisäksi ajoissa, palauttaa laskareita aikataulussa ja osata vaihtaa ajatukset aiheesta toiseen kesken päivän, kun on ensin kaksi tuntia uppoutunut edellisen luennon aiheeseen. Illalla ei kuuluisi olla ylikierroksilla kaikesta uudesta oppimastaan ja tapaamistaan ihmisistä. Kuuluisi rauhoittua unille, jotta jaksaa saman rumban seuraavana päivänä. Olisi kyettävä meditointiin ja mindfulnessiin, osattava taltuttaa jatkuva ideoiden virta. Tiedän kymmeniä ellen satoja harjoituksia niiden opettelemiseksi, mutta ehei, ei onnistu. Niin, tuntuu mahdottomalta jo ilman, että mainitsen mitään terveellisistä elintavoista ja ihmissuhteista.

Kyllä se vaan niin on, että mulla on ihan hyvä pää, mutta sillä ei vaan ole mahdollista sopia toiselaisille päille tehtyyn systeemiin. En jaksa enää kuunnella vihjauksia siitä, etten vain olisi oppinut hyviä opiskelutapoja tai että ehkä minulle ei vain ole tullut mieleen lähteä kotoa 10 minuuttia aikaisemmin, mennä nukkumaan ajoissa ja hengittää rauhallisesti. Silloin 14 vuotta sitten, kun sain yläasteen päättötodistuksen erinomaisilla arvosanoilla ei mun aivokapasiteetti joutunut olemaan näin lujilla. Asia oli helppoa, kaiken sen vielä pystyin vastaanottamaan sillisalaattina pitkin päivää. Yliopistossa uusi asia on niin paljon isompaa ja raskaampaa, etten kerta kaikkiaan toivu edellisestä päivästä yhden yön aikana. Eikä se sinänsä ole asian vika, en minä yhtään huonommin oppiva ole kuin ennenkään, vaan sen, etten voi noin vain suunnata mun ajatuksia toisaalle sieltä edellisen asian pohtimisen syvistä pohjamudista. Ideoita edellisen luennon aiheista pulppuaa mun päähän seuraavalla luennolla enkä voi sille mitään. Sitten jotenkin siinä välissä pitäisi seurata kelloa, ettei ole tauoilla liian kauan, läikytä maitoa ruokalassa, tiputtele puhelintaan yhtenään ja tallaa toisten varpaille, kun on niin ajatuksissaan. Asioita joille en mitään voi, vaikka yritän, ja yrittämisestä väsähdän vielä enemmän. Että tee siinä illalla sitten vielä läksyt, ja ruokaa.

No niin, eiköhän asia tullut jo selväksi. Taitaa tämän kijoituksen proge-rakenteestakin aikalailla paistaa läpi, että ADHD-karvat ne on tällä koiralla.

Sanotaan nyt vielä lopuksi, kun aihe kerran yliopistoon rönsysi, että kyllä olen ihmeissäni tästä koko kuviosta. Eikö siellä nimenomaan kuuluisi olla henkilöstöä etsimässä meitä erilailla ajattelevia tyyppejä, joilla on lisäksi huimat oppimiskyvyt ja vielä kauppamiehen taitoja, tukea meitä ja valjastaa meidät käyttöön mahdollisimman varhain?

Rahasta, työstä, elämän lyhyydestä

Entisessä blogissani kirjoitin paljon rahasta. Kirjoitin työstä. Kirjoitin rämpimisestäni tässä elämässä.

Tässä blogissa kirjoittamista rajoittaa, että tiedän tuttujeni väistämättä jonain päivänä lukevan tätä blogia. En ole salaillut. Oppilaitanikin tänne tulee löytämään. Avoimuus on hyvästä, mutta avoimuus tuo minulle syyllisen olon.

Raha pilaa niin helposti kaiken. En halua liittää yhteen antoisaa työtäni, joka teen työn itsensä vuoksi, ja tuntipalkkatietojani. Sijoituskuvioistani olen ylpeä, mutta tapani sijoittaa vuokrakalustoon on kyseenalaisen tuntuinen. Siinäkin kun tasapainottelen auttamisen ja kannattavuuden kanssa. Aikamoista taiteilua.

Suomalaiset vielä ovat niin katkeraa kansaa, että kaikesta varmasti löydettäisiin jotakin sanomista. Kommentteja en sinänsä pelkää, mutta väärinkäsityksiä. Katkerat ovat erinomaisia käsittämään väärin.

Verotus on asia, joka hiertää jatkuvasti omassa ajattelussani. Toistaiseksi kasvatan yritykseni toimintaa niin rankalla kädellä, että verotettavaa tuloa ei juuri jää, poistot kun verotuksessa jakautuvat usealle vuodelle ja ovat vuosi vuodelta suuremmat, kun minulla on vuosi vuodelta varaa sijoittaa enemmän.

Vaikka nostan rahaa elämiseen, jää yritykseeni sitä myös. Yritykseni on ikään kuin minulle velkaa, koska hankin palkallani kalustoa enkä kuluta niin paljoa turhuuksiin. Palkkani ei siis mene itselleni vaan yritykselleni. Mutkikasta, mutta silti niin suoraviivaista!

Tavallisestihan ihminen ottaisi itselleen palkkaa ja huvittelisi sillä. Minun iloni sattuvat olemaan asioissa, joista kaikista keksisin helposti uuden tulonlähteen. Toisekseen minua ei yleensä paljoa muuta huvita hankkiakaan kuin kalustoa yritykselleni. No joo, on minulla pitkä ostoshaavelista Wunderlist-sovelluksessa. Sieltä löytyy niin harrastuksiin kuin kodin laittamiseenkin liittyviä asioita. (Hillitsee muuten ostoksia hyvin tuollaisen listan pito!)

Asiaan! Tarkoitus oli kirjoittaa säästämisestä ja työnteosta.

Minun elämäni on lyhyt, mutta tavoitteeni suuria. Luen inspiroituneena toisten kirjoituksia raha-aiheista ja lasken, koska minulla viimein olisi vuokrattavaa kalustoa kuusinumeroisella summalla. Samaan aikaan minun kuitenkin pitäisi säästää remonttiin. Mietin jopa työni kannalta tärkeästä autosta luopumista, jotta rahaa jäisi enemmän säästöön. Entäpä jos palaisin tavalliseen täysipäiväiseen työelämään ihan vain kuukaudeksi? Tai pariksi? Menisihän siinä samalla vuosikin... tai pari...

Ei-ei-ei! Jarrua, jarrua, ja syvä hengitys!

Päätavoitteeni, mistä kaikki lähti, oli vapaus. Halusin voida olla eläkkeellä nyt enkä vasta vanhana ja raihnaisena! Tiedän, että voin kasvattaa yritykseni omaisuuden huimiin lukemiin, ja melko pian. Eikö jokin kuusinumeroinen luku kuitenkin riittäisi? Muutama vuosi, ja kuukausipalkka, jonka siitä prosenttituottona saa, on jo ihan mukava.

Sitä paitsi, enhän minä edes pysty normaaleihin päivätöihin, kiitos ADHDn, onhan se jo nähty! Pystyn, mutta kaikkien muiden elämän osa-alueiden kustannuksella, esimerkiksi terveyden ja ihmissuhteiden. Jokainen asian kanssa painiskellut tietää, että siihen asiaan ei paljoa voi itse vaikuttaa.

Jos liikaa kasvattaa, joutuu palkkaamaan jonkun asioita hoitamaan, ja sitten vasta väärältä tuntuisikin ansaita, kun toinen tekee kaikki työt!

Tiedän, että jostain saisin lainan, jos vielä aiempiakin suunnitelmiani suuremmat kentät kiinnostaisivat Suomessa ja ulkomailla. Maksaisin sen ajallaan takaisin, ja minusta tulisi rikas. Mutta miksi? Kenelle minun pitää todistaa ja mitä? Katsokaa, olen paras, jee! No entä sitten? Olisinko onnellinen, jos vastuullani olisi valtava yritys työntekijöineen, asiakkaita niin paljon, että henkilökohtaisuus katoaa? En voisi enää allekirjoittaa kaikkea, mitä yrityksessäni tapahtuisi, sillä en tietäisi kaikkea.

Myyminenkin olisi mahdottomuus. Liian monta kertaa on nähty, miten yritys ei enää toimi alkuperäisen omistajan arvojen mukaan, kun se on uuden omistajan ohjauksessa ja ehkäpä pörssissäkin.

Ei, en olisi onnellinen. Minun yritykseni on minun, ja sen tehtävä on pitää minut onnellisena. Vaihtoehtoiskustannuksena menee verorahoja, ja valtiolta upea start-up, jolla brassailla.  Minun ei tarvitse olla priimus yrittämisessä. Olisi typeryyttä unohtaa alkuperäinen oma haaveensa, joka oli pieni mutta kaunis.

Minun on keskityttävä miettimään, millainen tämän päivän on oltava, millainen huomisen, jokaisen päivän. Voinko elää mukavaa, löysää arkea, jos jahtaan numeroita? Ei, en voi. Rahastressittömän elämän saavuttamiseksi ei enää paljoa tarvita. Kun sen olen saavuttanut, tällä hitaalla ja elämästä nautiskelevalla tahdilla, voin alkaa vielä tarkemmin miettiä, miten aikani käytän. Eli haluanko "eläkkeellä" edelleen tehdä opetustyötä, haluanko keikkailla ja tehdä levyjä, vai kutoisko vaan sukkaa ja kirjottas aamuneljältä blogiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on Strömsö

...sano Aku Ankka, kun reissuun lähti. Tai yritti lähteä.

Arvatkaa, oltiinko muuten liikkeellä klo 6. No ei oltu. Pisteet kuitenkin itselleni siitä, että jaksoin vielä illalla pakata ja valmistella lähtöä blogiin valitettuani.

Kun lopulta klo 8 päästiin matkaan, kuumeni jarrut. Oltiin jo edetty hyvän matkaa kotoa ennen kuin tajuttiin. Epätoivo meinas iskeä, missä nyt muka ois viikonloppuna mikään paikka auki! Itsehän tyhmänrohkeana, kiitos univelan väsyttämien adhd-aivojeni, olisin vaan ajellut menemään vastoin parempaa tietoani. Mitäs sitä nyt, muutama sata kilometriä, onhan sitä ennenkin ajeltu puoli Suomea, vaikka vähän vikisee ja kuumottaa! (Kyllä, siis mä olen oikeasti juurikin näin typerä. Eli en oikeasti ole, mutta mun pää nyt vaan usein ei toimi hoksottimien "oikean" tason mukaan.) Onneksi oli viisaampaa seuraa, joka puhui järkeä ja googlaili pikakorjaamoja.

Uskomatonta, löytyi paikka joka oli lauantaisin auki! Kurvattiin pihaan, jätettiin avaimet tiskiin ja mentiin aamupalalle. Sitten kierreltiinkin 2 h ympäri kauppoja, kun odoteltiin automme vuoroa. Minun mielestäni tämä oli mukavaa leppoisaa parisuhdeaikaa. Avokin mielestä kyseessä oli ahdistava shoppailu. Mitään ei ostettu paitsi aamupuurot, yht. 3 €. Kateltiin sentään mulle pihtejä ja kaikkea sellasta hyödyllistä.

Tuomiokin koitti viimein. Se oli, että pitkän matkan ajoa ei missään nimessä suositella, jarrut kuumeni jo huoltamon pihassa pienellä testiajelulla. Nyt tiedetään, mikä osa pitää vaihtaa, ja jos jotain olen eläessä oppinut niin sen, etten enää ikinä aja paloja puhki, sillä siitä tämä kaikki alun perin lähti. Sanoi joku joskus, itsehän en näistä paljoa ymmärrä kun en ole asiasta lukenut tai mitään siihen liittyvää tehnyt. Palat silloin vaihdettiin, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja nyt sitten kävi näin. Meikäläinen tosiaan on yleensä niin ylikeskittyneessä kuplassa etten vaan tajua jotain pikku merkkivikinöitä, huomaan ne mutta ei mene tajuntaan, että NYT pitäs tehä asialle jotain eikä vasta kohta. Kiitos-adhd, tästäkin!

Vaan autotonna en voi ajaa, joten en voi ainakaan saada pahempaa tuhoa aikaan lähipäivinä.

Sit piti uskaltaa ajella hissuksiin kotiin se tunnin matka, mikä oli ehditty edetä. Jäi tuntikausien matka lusimatta, yo-lahjaksi aamulla klo 7 kaivetut pienet vaahterat antamatta. Koko ajan vilkuilin, joko jo savu nousee ja palaa koko auto. Kiva, kiva. Kotimatkalla ajoinkin epähuomiossa punaisia päin (nuolivalo, suoraan vaihtui vihreäksi mutta ei mulle). Kotiin saavuttuamme naapuri vihjaisi, että kannattaa ehkä ohitella nuo kuopat tässä hiekkatiellä hitaammin ja paremmin, kun nämä auton osat on nimittäin kuluvia osia ja omalla ajolla voi niihin paljonkin vaikuttaa. Jeepjep. Enpä vissiin tiennykkään.

Toiseksi ja kolmanneksi olen oppinut (monesti, koska aina kun opin, unohdan) että väsyneenä ja/tai nälkäisenä ei ajeta autoa.

Ajotaito muuten kuuluu niihin harvoihin osaamisalueisiini, joista olen avokilta joskus saanut kehuja. Vissiin sitten olen useammin järkevä ja ylifokusoitunut ja tajunnut ajaa lähinnä syöneenä ja nukkuneena.

Huoh.

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Kyllä se Strömsökin kävisi. Pääsisköhän sinne peukalokyydillä?

...ja kun jotain teen, on siitä syyllinen olo!

Niin! Miettikää sitä!

Saamattomuutta taitaakin aiheuttaa yllättävän usein syyllisyys. Yleensä saan aikaiseksi kirjoittaa rästissä kuukausia olleita työviestejä tai työblogikirjoituksia juuri silloin, kun pitäisi olla panostamassa yhteishenkeen jonkin kotihomman parissa. Nytkin minun pitäisi olla pakkaamassa, että päästäisiin aamulla kuudelta lähtemään reissuun suunnitellusti. Pakkaamiselle hyviä yhteishenkisiä vaihtoehtoja olisivat myös kodin tai pihan siivous. Niin tässä sitten kävi, että syyllisyys vei voiton ja jätin työkirjoitukseni kesken. Tulin blogiin, eikä minulla tästä ole yhtään syyllinen olo, vaikka tämäkin on reissuun valmistautumisesta pois. Kumma homma!  Harmittelen tietysti hieman, että tässä yksin vain koneella nyhvään kun toinenkin olisi huoneessa ja sille voisi jutella, mutta ei, niin vaikeaa jaksaa muuttaa omaa toimintaansa ja olla läsnä.

Ehkä tämä tästä vielä joskus. Mutta miten?

Tekemättömien tehtävien jaottelusta

Eilen kirjoitin tehtävänhallinnan kompastuskivistä.

Kohtana 7) mulla luki, että usein vaan ei raksuta enkä vaan tajua. Kohta 6) oli tunteet, jonka alla mainitsin priorisoinnin vaikeudet.

Priorisointia ja tuota raksuttamistakin tukevat rakenteet. Niin elämää ja ajanhallintaa muutenkin. Rakenteita en oikein rutiineista ja suunnittelusta saa, mutta tehtävien jaottelusta eri otsikoiden alle saan edes vähän rakennetta.

Näihin ongelmiin vaan niin vahvasti linkittyy se, etten osaa jaotella. Kun ei raksuta, ja kun tunteet sanovat että tämä asia tuntuu siltikin kuuluvan tuon toisen otsakkeen alle.

Otsakkeina, teemoina, mulla tällä hetkellä on yksinkertaisesti koti, opiskelu, minä ja työ. Aikoinaan jaottelin tehtäviä vaikka miten monin eri tavoin: oli kaverisuhteet, perhe, itsensä kehittäminen, terveys, arkirutiinit, kuukausittaiset tehtävät jne. Yksinkertaisuus on kuitenkin kaunista, ja noiden neljän otsakkeen alle olen pyrkinyt saamaan kaikki muut. Mikä tahansa omaan hyvinvointiini liittyvä asia on kategoriaa "minä", siis esimerkiksi piirtely, terveydenhuolto, peseytyminen, perheenjäsenteni luona vierailu. Myös kavereiden onnittelu heidän syntymäpäivinään on minä-kategoriaa, sillä linkitän senkin mielessäni minuun, omiin ihmissuhteisiini. Avomiehen auttelu ja muut yhteiset jutut sen sijaan kuuluvat kodin alle. Näiden neljän kategorian alla sitten saatan jaotella asioita eri tavoin ainakin mielessäni, systeemi on vasta kehittymässä.

Tähän väliin huomautan, että turha nyt urputtaa että miksen vaan tee. Että miksi pitää aina olla kehittämässä jotain systeemejä ja ylianalysoida kaikki. No siksi, että kaikki mahdolliset tehtävänhallintaohjeet ja esimerkiksi GTD-metodin parhaat vinkit perustuvat siihen, että osaa jotenkin jäsentää tietoa. Ilman niitä en voi tarkistaa järjestelmällisesti, olenko unohtanut jotain.

Kokeilen, ja yrityksen ja erehdyksen kautta vähitellen kehityn. Näin ainakin toivon. Aikaahan olen tähän kaikkeen kehittymiseen polttanut nelisen vuotta, vanhassa blogissa ja tässä uudessa, sietäis jo alkaa näkyä jossain!

Rakenteet minulla jatkuvasti muuttuvat ilman ulkopuolista apua, joten tuo "apuhenkilöni" on ollut avuksi siinä, että ainakin työasioita tulee hoidettua jonkin tiettyjen rakenteiden sisällä. Koti/opiskelu/minä/työ-jako on ollut siitä selkeä, että se toimii muistikirjassani ja kalenterissani, joihin voin vetää tehtäville sarakkeita tuon jaon mukaan.

Jako on siitä tärkeä asia, että se vaikuttaa ajatteluumme. Täytyisi siis paikantaa, miten itse asiassa näistä asioista ajattelen, jotta voisin jaotella kaikki tehtävät asiat ja muistaakin ne ehkä sitten paremmin, kun ajattelutapa olisi minulle luonteva. Muistiin kirjaamistakin se helpottaisi, kun ei tarvitse miettiä monimutkaisten systeemien kanssa, mihin mikäkin tekemätön tehtävä kuuluu, tai vastaavasti kaikki eivät pursuile samassa listassa.

Mua kiinnostaisi nyt kovasti tietää, jos siellä joku nyt tätä lukee, että miten te jaottelette mielessänne asiat? Onko kymmenen eri kategoriaa kuin suomalaisessa jätteen lajittelussa, vai kenties muutama isompi pääteema? Tipahtaako seulanne läpi joskus asioita systeemistä huolimatta?

Tehtävänhallinnan kompastuskivet

Tehtävänhallinta pyörii mielessäni edelleen paljon. Katselen ties minkälaisia planner-, bullet journal- ja budjetointivideoita inspiraatioksi, välillä ihan päivät pitkät. Voimaa niistä saa, ja ideoita, ja alkaa oma kynäkin sauhuta. Tulee heti olo, että kyllä tämä tästä vielä jonain päivänä.

Tällä hetkellä mulla ihan oikeasti onkin aika hyvä tilanne järjestelmien suhteen. On kalenteri, on tehtävälistoja, joita jopa katsonkin, ja on henkilö, joka käy kotonani katsomassa, että kirjoitan asiakkaille laskut ja teen muut työtehtäväni. Tosin rahaa siihen menee, kun hänelle maksan, mutta onneksi vihdoin viimein on joku.

Varsinaisen aikaansaamisen kanssa taistelen edelleen. Ongelmakohdat aikalailla kiteytyy seuraaviin:

1) Muisti. Kerta kaikkiaan en vaan muista...
...että mulla oli jo tästä aiheesta muistilista
...mihin ihmeeseen viimeksi laitoin tämän aihepiirin ideoita muistiin
...että joka sunnuntai piti tehdä se seuraavan viikon suunnittelu
...että tänään on lauantai eikä sunnuntai
...että kolmen suuren laskun lisäksi tulossa on vielä ne toisetkin kolme (vaikka asia lukee muistilapuilla ja kalenterissakin)
...että juuri päätin tehdä asiaa a) enkä b)
...että ai oho, olinkin kirjoittanut tämän nuotin nuotinnosohjelmalla jo edelliselle oppilaalle, ja näköjään sitä edellisellekin.
Ja niin edelleen.

2) Positiivinen luonteenlaatu.
"Voihan tämän tehdä huomennakin!"
"Ei tämä nyt niin vakavaa ole!"
"Juu, tietysti voin auttaa, ei minulla tässä nyt mitään niin kiireellistä ollut kesken..."
"Ilman muuta onnistuu, ei minulla niin hirveästi vielä ollutkaan mitään huomisella..."
"No mikäpä ei, minä tässä juuri olinkin sellaista hankkimassa, rahaa kyllä piti säästää tuohon kaivon putsaukseen, mutta senhän ehtii ens kuussakin säästää..."
"Noh, näitä sattuu, elämä on. Mieluummin ajattelen sitä kultareunusta!"

Ja niin edelleen. Että ikinä en kyllä pahemmin kärsi ja harmittele, suutu itselleni tms. Mutta kuinka oppia välttämään ikäviä asioita, jos niistä ei koskaan tule todella paha mieli? Kaikki tasoitellaan ja pehmustetaan, joten mistään ei jää vahvaa tunnekokemusta eikä oppimista siten tapahdu. Toisaalta taas tuo jouston jouston jouston jousto aiheuttaa aivan älyttömän stressin. Etenkin, kun aivan mahdottomia tilanteita pääsee syntymään, kun tämän positiivisuuden ja jouston yhdistää noihin huonoon muistiin liittyviin asioihin.

3) Uni.
Minä. Vain. Kerta. Kaikkiaan. En. Herää. Päivän tunnit eivät riitä!

4) Vakuuttavuus.
Kun vihdoin onnistun saamaan apua, karistan sen helposti. Olen nimittäin hemmetin hyvä argumentoimaan, ja silloin kun itsekin uskon sanottavani, menee se helposti läpi. Etenkin kun olen tuolla kuuluisalla positiivisella tuulella, minkä lisäksi en muista, kuinka tärkeää oli sanoa "ei", ja että oikeasti olen jo täyttänyt aikatauluni. Miten monesti mun onkaan pitänyt sanoa läheisille, että mua ei saa uskoa! Ja tuolle apuhenkilölleni. Että älä nyt ihmeessä usko, että tänään teen tuon jutun 5 min sen jälkeen kun olet lähtenyt! Ei niin tule käymään, vaikka lupaushetkellä olisin siitä 100% varma!

5) Ajan hahmottamisen ongelmat, etenkin päällekkäisiin tehtäviin liittyen. Suomeksi sanottuna en tajua, että nyt ihan oikeasti on nyt. Jos en heti tee, niin en myöhemminkään, kun silloin on joku hätätilanne kuitenkin tehtävänä. Vaatii toisen henkilön viereen, että uskon tänään tähän kellonaikaan olevan juuri tämän homman aika. Yksin en onnistu, vaikka kaksin ollessa tekisinkin yksin ja vaikuttaisin itsenäiseltä. Tähän kun yhdistetään tuo positiivisuus ja vakuuttavuus, niin ollaankin jo ongelmissa...

6) Tunteet.
Menen vahvasti tunteella. Kun tuntuu siltä, että uusi muistilista/kalenteri/systeemi on innostava, hyppään siihen ja unohdan vanhan. Tai sompailen sen seitsemän systeemin välillä. Uutuudenviehätys, mikä ihana tunne!

Toisekseen ikävät tunteet eri tehtäviin liittyen ovat kyllä iso juttu. Vaikka olen ihan fiksu niin en kaikista keinoistani huolimatta ole esimerkiksi tänään onnistunut hoitamaan sitä päivän hankalinta hommaa, kun siihen ikävien tunteiden lisäksi liittyy vielä epäselvyyksiä toteutustavoissa. (Siis kyseessä niinkin vaikea asia kuin päättää oppilaalle uusi kappale, tehdä tai etsiä siihen nuotti, ja sitten lähettää se ohjeiden kera sähköpostilla. En vaan hahmota tätä tilannetta nyt yhtään, enkä keksi mikä mättää...)

Kolmanneksi tunteisiin liittyy priorisointi. Aikaansaaminen edellyttää priorisoinnin taitoa. Olen siinä alkeistasolla. Tätäkin on niin vaikea kuvata... Jos siis minulla on 250 lykkääntynyttä projektia, ne yleensä tuntuvat tunnetasolla kaikki yhtä tärkeiltä, mistä syystä en onnistu pysymään päätöksessäni siitä, mitä projekteja tänään / tällä viikolla / tässä kuussa edistän.

Niin, ja sitten tähän tunneasiaan vielä yhdistetään tuo välttelyä vahvistava positiivisuuden kierre, että kyllä lähempänä puoltayötä on ihan yhtä ok tehdä asia kuin nyt. Muistista puhumattakaan, en muista a) parhaita tunteentaklauskikkojani enkä b) mihin olen ne koonnut.

7) Ihan vaan se, ettei yksinkertaisesti raksuta. En pysähdy miettimään. Saati että osaisin miettiä! Täysi mindfulnessin puute. Saman asian voisin kuvata sadalla eri tavalla... Voi olla, että joku asia vain työntyy eteenpäin enkä ollenkaan tajua, että se on tipahtamassa koko päivän rajan yli seuraavan vuorokauden puolelle. En tunnista tilannetta ja hoksaa, että tähän juttuun niitä kuuluisia kikkoja voisi käyttää, että juuri nyt olisi hetkeni kehittyä tehtävieni hallitsijana.

8) Kaaoksen määrä. Tekemättömiä asioita on tässä 30 vuoden varrella kertynyt sellainen määrä, ettei niitä yhdellä "istu alas ja kirjoita muistiin tekemättömät asiat ja sen jälkeen kirjoita kalenteriisi niille aika" -sessiolla edes muisteta saati saada kaapattua.

Siinäpä niitä. Täydennän (4), kun muistan (1) lisää näitä kulmakiviä, joihin kompastelen. Ellen sitten ole niin positiivisella (2) tuulella, että ajattelen muistavani ne ilman kirjoittamistakin. Luultavasti kuitenkin nukun (3) sillä ajalla, jolla päivän hommat kuuluisi tehdä, joten en ehdi (5) missään välissä kirjoittamaan koko blogia. Voi myös olla, että ahdistun näiden eri näkökulmien määrästä (8) enkä osaa jäsentää (7) niitä, jäsentäminenhän on yksi priorisoinnin muoto ja liittyy siihen, mitkä yksityiskohdat meistä tuntuvat (6) kuuluvan yhden sanan alle.

Rentouttavaa viikonloppua! :)