torstai 4. helmikuuta 2016

Lykkääminen kuriin palastelulla

Kakku on liian iso purtavaksi, jos ei se mahdu suuhun. Tehtävä on liian iso tehtäväksi, jollei siitä saa ajatuksillaan kiinni.

Tästä aiheesta olen lukenut paljon, silti se kaikessa timanttisuudessaan kiteytyi minulle vasta nyt. Jos on joku asia, mikä ei millään tunnu hoituvan, sen ensimmäisessä työvaiheessa on jotain mätää. Yleensä vika on siinä, että ensimmäiseksi vaiheeksi onkin erehdyksessä nimetty kahden, kolmen tai jopa useamman vaiheen rypäs. Pahimmassa tapauksessa todellinen ensimmäinen vaihe saattaa puuttua kokonaan eli kaikki prosessiin kuuluvia vaiheita ei ole tullut hahmotettua.

Otetaanpa esimerkiksi puhelu. Kun tehtävälistalla lukee 1) ota puhelin käteen, 2) avaa näppäinlukko, 3) valitse numero ja 4) soita, luulisi tehtävän hoituvan keneltä tahansa vaiheesta toiseen etenemällä. Jos ei asia kuitenkaan hoidu, sisältää se selvästikin jonkun piilevän ongelman. Viime aikoina olen lykännyt puhelinsoittoja ainakin siksi, ettei oma mielipiteeni puhelun aiheesta ole ollut selkeä enkä siksi ole ollut varma, mitä puhelimessa sanoisin. Olen myös saattanut pelätä vastapuolen reaktiota johonkin sanomiseeni, minkä vuoksi soitto on jäänyt tekemättä.

Hankalan tehtävän paloittelussa olisikin syytä laittaa itselleen ensimmäiseksi kohdaksi pieni analysointitehtävä: Mikä tämän asian tekemisessä on ongelmana? Seuraava vaihe voisi olla pohdinnan kirjoittaminen paperille. Minua se auttaa suuresti, ja myös kirjoittaminen tänne blogiin. (Miksiköhän sekin pitää aina oivaltaa uudelleen ja uudelleen? Oi, muistini, miksi aina petät minut?)

Listoistani usein puuttuu myös selviytymissuunnitelma. Sellaisen voisi tehdä vaikka miellekarttana, tai ihan vain listaksi paperille. "Jos puhelimeen vastannut henkilö raivoistuu, sanon/teen..." "Jos hän torjuu ehdotukseni..."

Kaikki tämä analysointi on vaivan takana, mutta vielä suurempaa ajanhukkaa on roikuttaa tehtävää listalla stressiä lisäämässä.

Sähköpostin osalta olen huomannut hyödylliseksi ajatusmallin, jossa uskottelen itselleni ettei pelottavan tehtävän ensimmäisen työvaiheen tekeminen vielä oikeasti ole asian tekemistä. Maanittelen ajatuksiani viestin pariin lepertelemällä, että eihän kukaan edes saa tietää minun kirjoittaneen luonnoksen. Viestin voi aivan hyvin kirjoittaa valmiiksi asti sen vastaanottajan tietämättä. Lähetä-napin painaminen on asia erikseen eikä painikkeen näpäyttämisen pelko ole syy jättää viestiä kirjoittamatta. Sitä paitsi kirjoittaessa omat ajatukset selkeytyvät, ja saattaa käydä ilmi jotakin olennaista, mikä ehkä auttaa viestin lähettämisessä tai jopa lieventää pelkoa.

Samaa mallia voi soveltaa myös päätöksentekoon. Moniin päätöksiin sisältyy pienempiä osa-alueita, joiden suhteen pitää ensin muodostaa mielipide voidakseen olla jotakin mieltä isommasta kokonaisuudesta. Päättämisenkin voi ihan hyvin tehdä kynän ja paperin avulla, haastattelemalla itseään haluistaan, tarpeistaan ja arvoistaan. Aikeissani muuten on työstää uusi ultimaattinen päättämisapuri vanhasta päättämisen avuksi kehittelemästäni lomakkeesta, jota olen pariin otteeseen käyttänyt niin pienempiä kuin suurempiakin päätöksiä tehdessäni.

Mallin lisäksi kannattaa harjoitella tunnekestävyyttä. Yritän pitää mielessä, etten viimeksikään kuollut, kun häpesin huonosti hoitamaani puhelua tai tuli melkein paniikki autooni liittyviä asioita hoitaessani. Tunteet ovat vahvoja, mutta niitä ei kannata pelätä ja vältellä. Pilkkominen auttaa tietämään, mitä tehdä seuraavaksi, mutta se on lisäksi hyvä keino tunteen päihittämiseen näyttäessään, mihin osa-alueeseen ikävät tunteet tarkalleen liittyvät ja paljastaessaan ne. Tunteet kertovat meille suhteestamme yhteiskuntaan sekä omista ja yhteiskunnan hiljaisista kirjoittamattomista arvoista ja säännöistä. Kun tunnistamme, minkä säännön ja arvon rajoja koettelemme, voimme varsin hyvin koetella niitä tietoisesti ja selvittää itsellemme vahvat perusteet toimillemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristähän päivääni kommentilla! :)